Auringon aktiivisuusminimi lähestyy

Auringon aktiivisuutta kuvataan auringonpilkkuluvulla, joka
on sitä korkeampi mitä aktiivisempi Aurinko on. Kuva SILSO.

Vaikka päivittäinen kokemuksemme kertoo, että Aurinko on muuttumaton ja loistaa taivaalla kuten ennenkin, lähempi tarkastelu kertoo Auringossa tapahtuvista valtavista muutoksista. Muutokset liittyvät Auringon aktiivisuuteen, jonka moni tuntee niin sanottuna 11-vuoden auringonpilkkujaksona. Auringonpilkkujen määrä on runsain aktiivisuuden ollessa voimakkain ja pilkut käytännössä katoavat aktiivisuusminimin aikana.

Kuten artikkelin otsikossa kerrottiin, Auringon aktiivisuus on lähestymässä minimiään. Tämä on näkynyt auringonpilkkujen vähäisyydessä, pilkuttomia vuorokausia on kertynyt tänä vuonna jo 44 eli 24 % vuoden päivistä. Määrä on huomattava varsinkin, kun olemme vasta vuoden puolivälissä. Jos tilanne jatkuu (kuten on oletettavissa) täysin samanlaisena, koko vuoden saldoksi saadaan noin 100 pilkutonta vuorokautta. Tämä puolestaan tarkoittaisi sitä, että olemme virallisesta minimistä noin vuoden puolentoista päässä, eli minimi olisi vuoden 2018–2019 vaihteessa. Jos tämä toteutuu, päättymässä olevan jakson (numero 24) pituus olisi noin 10 vuotta^[1]. Auringonpilkkujaksoksi se on sieltä lyhyimmästä päästä, joskaan ei lyhyin.

Auringossa tapahtuvat ilmiöt

Auringon havaitsijoille aktiivisuusminimit ovat tylsää aikaa, sillä monia ilmiöitä esiintyy runsaimmin ja näyttävimmin silloin, kun aktiivisuus on voimakasta. Auringonpilkut on jo mainittu ja ne liittyvät nimenomaan Auringossa esiintyviin aktiivisuusalueisiin. Pilkkujen välittömässä läheisyydessä, samoilla aktiivisuusalueilla esiintyy myös monia muita mielenkiintoisia ilmiöitä.

Tunnetuimpia aktiivisuusalueiden ilmiöitä ovat flare-purkaukset, joita Auringon magneettikenttä synnyttää. Auringon fotosfääristä nousevat magneettiset silmukat törmäilevät toisiinsa ja aiheuttavat magneettisia oikosulkuja (virallisesti uudelleen kytkeytymisen). Tapahtuman seurauksen vapautuu merkittävä määrä magneetista energiaa ja se kuumentaa ympäröivän plasman kymmenienmiljoonien asteiden lämpötilaan. Kuumana hehkuva plasma säteilee energiansa hyvin nopeasti (10–20 minuutissa) kaikilla sähkömagneettisen säteilyn alueilla. Nämä sähkömagneettisen säteilyn voimme havaita lisääntyneenä gammasäteilynä ja ultraviolettisäteilynä, hieman kohonneena lämpösäteilynä ja lopulta myös voimistuneena radiosäteilynä.

Flare-purkauksiin liittyy toinenkin ilmiö hyvin läheisesti. Hyvin usein flarepurkausten läheisyydessä tapahtuu koronamassapurkaus (CME), jossa miljardeja tonneja plasmaa syöksyy avaruuteen magneettikentän kiihdyttämänä. Avaruudessa CME-pilvi laajenee ja aivan uusimman tutkimuksen mukaan etenee kuin aivastuksen aiheuttama pisarapilvi. Enenemisvauhti voi olla jopa viisinkertainen tavallisen aurinkotuulen nopeuteen verrattuna.

Hieno silmukkaprominenssi näkyi Auringossa 19.7.2012.
Kuva © Kari A. Kuure.

Hienoimpia Auringossa ilmeneviä ilmiöitä ovat ilman muuta prominenssit, magneettikentän muodostamia kaaria joihin ajautuu plasmaa. Prominenssit näkyvät vety-alfa-viivan aallonpituudella ja voimakkaimmillaan esiintyessään ulottuvat jopa 1/3 Auringon säteen etäisyyteen avaruuteen. Tosin näin voimakkaat prominenssit ovat harvinaisia, mutta hieman vähäisemmätkin ovat hienoa katsottavaa.

Aktiivisuuskauden laantuessa minimiksi edellä kuvatut ilmiöt vähenevät ja niiden voimakkuus pienenee. Lopulta vuosi ennen minimiä ne näyttävät katoavan lähes täysin. Minimivuosien aikana niitä esiintyy vaatimattomina versioina harvakseltaan.

Minimiin kuitenkin liittyy ilmiö, jota tavallinen auringonhavaitsijan on vaikea havaita; korona-aukot. Korona-aukot ovat magneettikentän Auringosta poispäin suuntautuneita magneettikenttiä ja ne eivät sulkeudu takaisin Aurinkoon vaan etenevät aurinkokunnan ulkorajalle asti. Korona-aukossa aurinkotuulen hiukkastiheys on harventunut mutta vastaavasti hiukkasten nopeus on kasvanut. Yleensä hiukkasnopeus on noin kaksinkertainen normaaliin aurinkotuulen nopeuteen verrattuna.

Samaan aikaan maapallolla

Maapallo ei ole erillinen saareke aurinkokunnassa, vaan Auringossa tapahtuvat ilmiöt vaikuttavat suuresti moniin asioihin. Auringon ja maapallon magneettikentät eivät ole erillisiä, vaan ne kytkeytyvät yhteen joko voimakkaammin tai hieman heikommin riippuen siitä missä aktiivisuusvaiheessa ollaan.

Auringossa tapahtuvat flare-purkaukset aiheuttavat maapallon ionosfäärissä häiriöitä, jotka vaikuttavat radioliikenteeseen. Häiriöt ilmenevät jo noin 20 minuutin kuluttua Auringossa esiintyneestä voimakkaasta flare-purkauksesta ja voivat jatkua useita vuorokausia, riippuen flare-purkauksen voimakkuudesta.

Maapallo joutuu hyvin usein vastaanottamaan CME-purkauspilven tai tarkemmin pienen osan siitä. Pilven törmäyksen seurauksena maapallon magneettikenttä joutuu häiriötilaan, jolloin puhutaan magneettisesta myrskystä. Magneettinen myrsky voi jatkua useita vuorokausia, riippuen CME-pilven suuruudesta ja suunnasta avaruudessa. Tavallisesti magneettisten myrskyjen aikana pohjoisilla ja eteläisillä leveyksillä nähdään revontulia, joiden kirkkaus, kesto ja aktiivisuus riippuvat CME-pilven tuomien varattujen hiukkasten (elektronien) määrästä ja lähiavaruuden magneettikentän suunnasta.

Vaikka edellä kerrotut kaksi ilmiötä ovatkin näkyviä merkkejä maapallolla, on vielä muita ilmiötä, joihin Auringon aktiivisuuden vaihtelu vaikuttaa. Aktiivisina aikoina Aurinko säteilee runsaasti uv-sätelyä^[2]. Se imeytyy ilmakehän yläosaan ja lämmittää sitä. Seurauksena on ilmakehän laajeneminen. Tällä puolestaan on oma vaikutus maapalloa kiertäviin satelliitteihin.

Vaikka satelliitit ovat radoillaan avaruudessa, aivan täysin tyhjiö tila ei kuitenkaan ole. Vähäiset ilmakehän rippeet hidastavat^[3] aina kiertoradoilla olevien satelliittien ja avaruusalusten liikettä ja ne vajoavat hiljalleen alaspäin. Laajentunut ilmakehä voimistaa jarrutusta ja satelliitit vajoavat alaspäin entistä nopeammin. Jos ratakorjauksia ei tehtäisi, satelliitit päätyisivät lopulta niin syvälle ilmakehään että ne tuhoutuisivat. Näin käy avaruusromulle, mutta valitettavasti vain niille kappaleille, jotka ovat jo valmiiksi matalilla kiertoradoilla. Yli 600 km korkeudessa olevat avaruusromu ei käytännössä poistu lainkaan.

Auringon aktiivisuus vaikuttaa myös Auringon magneettikentän voimakkuuteen ja suuntaan. Kentän suunta vaihtuu kahden aktiivisuussyklin jaksoissa ja vaikuttaa siihen, kuinka paljon tähtienvälisestä ja galaksienvälisestä avaruudesta tulevaa kosmista säteilyä pääsee tunkeutumaan aurinkokunnan sisäosiin. Minimien aikana kosmisen säteilyn määrä kasvaa ja vastaavasti vähenee aktiivisina kausina.

Lisääntyvästä kosmisesta säteilystä on paljon haittaa esimerkiksi maapalloa kiertäville satelliiteille. Niiden vikaantuminen lisääntyy merkittävästi aktiivisuusminimien aikana ja näin aiheuttaa lisäkustannuksia niin tietoliikenne- ja sääsatelliittien ylläpitäjille. Luonnollisesti kiertoradalla olevan Kansainvälisen avaruusaseman miehistön terveys voi vaarantua lisääntyneen kosmisen säteilyn vuoksi.

Kosminen säteily lisääntyy myös ilmakehässä. Maanpinnalla siitä ei ole juuri haittaa mutta esimerkiksi korkealla lentävien lentokoneiden matkustajat ja henkilökunta joutuvat tahtomattaan vastaanottamaan lisääntyneen säteilyannoksen. Vaikka nyt ei puhuta mistään kuolemaan johtavasta säteilymääristä, pitkällä aikavälillä lentohenkilökunnan terveys saattaa pettää lisääntyneen säteilykuormituksen myötä. Silloin tällöin lentokoneissa matkustavien ei tarvitse olla huolissaan oman terveytensä puolesta!

Katso NASAn julkaisema video aiheesta https://www.youtube.com/watch?v=kBKJkU06ICQ

Huomautukset

[1] Edellinen minimi oli tammikuun 4. vuonna 2008. Jakson 24 ensimmäinen maksimi saavutettiin 2011 ja toinen maksimi 2014.

[2] Uv-säteily synnyttää maapallon ilmakehässä otsonia (O₃), joka toimii suojaavana kerroksena ja estää suurimmaksi osaksi uv-säteilyä saavuttamasta maanpintaa. Ilmakehään tunkeutunut uv-säteily myös vaikuttaa radioaktiivisen hiili-14 syntyyn, jonka perusteella pystymme määrittämään Auringon aktiivisuutta satoja tuhansia vuosia taaksepäin. Hiili-14 käytetään myös orgaanisten fossiililöydösten ikämäärityksiin.

[3] Hidastava voima syntyy osittain kitkasta ja paine-erosta satelliitin menosuunnan ja jättösuunnan välillä. Kitka syntyy ilmamolekyylien hangatessa satelliitin rakenteita. Paine-ero syntyy ilman kompressoituessa satelliitin edessä kun taas jättöpuolella on käytännössä täydellinen tyhjiö.

Kansainvälinen asteroidipäivä ensi perjantaina

Yhdistyneet kansakunnat eli YK on julistanut^[5] kesäkuun 30. päivän Kansainväliseksi asteroidipäiväksi. Päivällä on tarkoitus kiinnittää ihmiskunnan ja etenkin poliittisten päättäjien huomio myös avaruudesta tulevaan uhkaan. Uhka on todellinen ja on vain ajan kysymys milloin maapalloon rysähtää isomman puoleinen asteroidi tai komeetta aiheuttaen vähäistä paikallista tuhoa laajempaa hävitystä. Kun uhka realisoituu, mitä silloin pitäisi tehdä?

Kansainvälisen asteroidipäivän ajankohdaksi on valittu kesäkuun 30. koska tänä päivänä vuonna 1908 Siperiaan (Tunguska) putosi kello 7.15 – 7.17(paikallista aikaa) monien arvioiden mukaan noin 50 metrinen komeetta. Ilmakehässä voimakkaan kuumuuden aikaan saanut komeetta räjähti^{[1] [2]}noin 10 km korkeudessa^[3] ja sen aiheuttama paine aalto kaatoi ja poltti metsää 2150 km² alueella (alueen säde oli noin 40 km). 

Metsä syttyi tulee noin 14,5 km säteellä räjähdyspaikan episentristä. Paine aalto tuntui vielä noin 1000 km etäisyydellä. Noin 60 km etäisyydellä olleessa Vanavaarassa (kauppa-asema) kuultiin voimaksa räjähdys, maa tärisi, räjähdyksen aikaansaama kuuman tulipallon kuumuus tuntui iholla polttavalta ja ihmiset paiskautuivat paineaallon vaikutuksesta maahan ja menettivät tajuntansa. Ilmeisesti joku vanha mies lensi ilmassa noin 12 metriä ja paiskautui maahan sellaisella voimalla, että menehtyi saamiinsa vammoihin.

Kansainvälistä asteroidipäivää vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 2015. Päivän takana oli joukko tunnettuja tutkijoita kuten tohtori Brian May (tunnetaan myös kitaristina ja elokuvan 51 astetta pohjoiseen musiikin säveltäjänä), tohtori Garika Israelian, Stephen Hawking, Richard Dawking ja Rick Wakeman, joiden keskustelun tuloksena syntyi idea asteroidipäivästä.

Asteroidipäivään liittyy myös 100X-julistus^[4], jonka alkuperäisinä allekirjoittajina oli 100 tutkijaa ja julkisuudesta tuttua henkilöä. Nyttemmin julistuksen ovat allekirjoittaneet noin 22 000 yksityishenkilöä. Julistuksen voi edelleen allekirjoittaa!

Valitettavasti Asteroisipäivä on keskellä kesää, jolloin koko Suomi on ”kiinni” ja ihmiset lomalla. Tämä merkitsee myös sitä, että monet paikalliset tähtiharrastusyhdistykset ovat ”lomalla” ja tilaisuuksia ei juurikaan järjestetä. Toisaalta myös yleisö, jolle tilaisuudet olisivat suunnattu, ovat myös lomalla, joten lopputulos ei varmastikaan olisi kovin hyvä. Onneksi on kuitenkin olemassa yksi poikkeus: Helsingin yliopisto ja observatorio.

Suomesta asteroidipäivän viettoon osallistuu Helsingin yliopiston fysiikanlaitos ja Helsingin yliopiston museo. Itse tapahtumaa vietetään Helsingin observatorion näyttelyssä (osoite Kopernikuksen tie 1, 00130 Helsinki), jonne on vapaa pääsy kello 12–21. Ohjelmassa on mm. etenkin lapsille suunnattu työpaja on asteroidit ja kraatterit teemalla, elokuva 51 astetta pohjoiseen ja Kysy tutkijoilta! Lisäksi kuullan useita tutkijoiden esityksiä kello 16–16.15, 17–17.15 ja 18–18.15 Observatorion kahviossa. Kahvila on avoinna koko tapahtuman ajan.

Asteroidipäivän päätapahtuma on Luxemburgissa, josta se välitetään Internetissä. Lisäksi NasaTV:llä on omaa ohjelmaa asteroidipäivään liittyen. Lähetystä voi seurata omalla tietokoneella mutta myös Observatoriolla.

Jos et pääse Helsinkiin osallistumaan asteroidipäivän tapahtumaan, niin voihan sitä viettää television ääressäkin. Kanavalta 6 tulee aiheeseen liittyviä ohjelmia^[6].

Huomautukset

[1] Sanalla ”räjähti” kuvaillaan vain ilmiön äkillistä luonnetta, ei sitä mitä asteroidin tai komeetan ilmakehässä tapahtuvan pirstoutumisessa oikeasti tapahtuu. Tarkasti ottaen räjähdys on hyvin nopea kemiallinen reaktio, joka vapautuu lämpönä ja reaktiossa syntyneiden kaasujen sekä mekaanisen rakenteen kappaleiden hyvin suurena liike-energiana.

[2] Nykyarvion mukaan räjähdyksiä oli kolme, kukin hieman eri paikassa ilmakehään syöksyneen komeettaytimen edetessä ilmakehässä. Kolmen perättäisen räjähdyksen puolesta puhuu kaatuneen ja palaneen metsän pitkulainen muoto.

[3] Törmäys ei aiheuttanut maastoon tunnistettavaa kraatteria, joten siitä on pääteltävissä, että ilmakehässä tapahtunut räjähdys tuhosi ilmakehään syöksyneen kappaleen kokonaan. Maanpinnalle laskeutui vain vähän pölyä (kivensiruja, pieniä lasipalloja ja nikkelirautahiukkasia).

[4] Julistuksen voi lukea ja allekirjoittaa osoitteessa https://asteroidday.org/declaration/

[5] 6.12.2016 julistus löytyy osoitteesta https://drive.google.com/file/d/0B26qPfEwFxyCMnVjZVNCOFhYcW12QXJIUUN6WU1oRXhuRHZv/view

[6] TV-kanava 6 ohjelmia:

30.6. kello 21.00 Elokuva: 51 astetta pohjoiseen

(51 Degrees North, USA, 2015) Tv-elokuva elokuvantekijä Damon Milleristä, joka rutiininomaisen tehtävän yhteydessä tekee järkyttävän havainnon: lähestyvät asteroidit iskeytyvät Maahan alle kolmessa viikossa. 45 min. Ohjaus: Grigorij Richters. Pääosissa: Moritz von Zeddelmann, Dolly-Ann Osterloh, Steven Cree.

Elokuvasta esitetään 45 minuutin versio. Alkuperäinen on kuitenkin 90 minuutin mittainen ja se on katsottavissa osoitteessa https://asteroidday.org/video/51degreesnorth/

Elokuvan voi myös ladata myöhemmin katsottavaksi.

Myös 45 minuutin versio on ladattavissa netistä eri kielisinä versioina. Valitettavasti suomenkielistä versiota ei ole ja lataukseen liittyy joitakin ehtoja.

Elokuvan nimi viitta maantieteelliseen leveyteen, jolla Lontoo sijaitsee!

30.6. kello 21.50 Kuinka selviän asteroidin iskusta

Riskin- ja kriisinhallinnan asiantuntija Debbie Lewis ja kosmologi ja astrofyysikko Martin Rees esittävät selviytymiskeinoja Maata uhkaavien asteroidien iskujen varalle. Näitä ovat mm. Tseljabinsk-kokoluokan meteoriitit ja valtavat asteroidit, jollaisen nykytietämyksen mukaan uskotaan tappaneen dinosaurukset sukupuuttoon 66 miljoonaa vuotta sitten. (How to Survive an Asteroid Strike: An Asteroid Day Special, USA, 2017).

1.7. kello 17.50 Hyvästit dinosauruksille

Jukatanin niemimaalla sijaitsevan Chicxulubin kraatterin synnytti sinne iskeytynyt asteroidi 65 miljoonaa vuotta sitten. Dokumentti selvittää, minkälaisia vaikutuksia asteroidin iskulla oli dinosauruksiin ja muihin eläimiin ympäri maailmaa. (Last Day of the Dinosaurs, dokumentti, USA, 2010).

1.7. kello 19.10 Salaiset tutkimukset

Kausi 1, osa 2. Tutkijatiimi perehtyy Siperiassa vuonna 1908 tapahtuneeseen voimakkaaseen räjähdykseen, jonka syytä ei tunneta vieläkään. (Investigation X, dokumenttisarja, USA, 2008).

Edellä luetellut ohjelmat ovat niiden ensiesityksiä ja ne uusitaan yleensä parin seuraavan päivän aikana.

Lisäksi läheltä aihetta samalta kanavalta.

Uljas Univerumi-dokumenttisarja ((How the Universe Works, USA, 2014)

Ihminen universumin armoilla-dokumenttisarja (Man vs. The Universe, USA, 2014).

Kirjauutuus: Kuinka satelliittipaikannus toimii?

Markku Poutanen

Sateliittipaikannus

351 sivua

Ursa ry.  2016

ISBN 978-952-5985-41-2

Lähes jokainen meistä on joskus käyttänyt satelliittipaikannusta hyväkseen, joko etsiessään osoitetta tai määränpäätä kännykällään. Kännyköiden paikannussovellukset ovatkin varmasti suuri ryhmä yksittäisistä sovelluksista, joita käytetään säännöllisesti. 

Kaikenlaisessa liikenteessä (maa, ilma ja meri) satelliittipaikannuslaitteet ovat arkipäivää ja ilman niitä tuskin tulisimme toimeen jo pelkästään siitä syystä, että liikenteen määrä ja tarkkuusvaatimukset ovat kasvaneet merkittävästi vain muutaman vuosikymmenen takaisesta.

Joku meistä paikannussovelluksia käyttävistä on saattanut miettiä sitä miten koko paikannusjärjestelmä toimii? Useimmat meistä varmasti tietää, että maapalloa kiertävä parvi satelliitteja on se ”villakoiran ydin” mutta siihen useimpien tietämys sitten päättyykin. Markku Poutanen on asiasta kirjoittanut jo vuosia sitten (1998) kirjan GPS-paikanmääritys mutta kuten arvata saattaa, se on jo ajat sitten vanhentunut. Poutanen ei kuitenkaan tyytynyt päivittämään kirjaansa, vaan kirjoitti saman tien kokonaan uuden kirjan, joka sai nimekseen Sateliittipaikannus. Ja aikamoinen tietopaketti uudesta kirjasta syntyikin.

Satelliitinpaikannusjärjestelmistä yhdysvaltalainen GPS on tietysti tunnetuin mutta ei ainoa. Venäläiset alkoivat jo Neuvostoliiton aikana rakentaa omaa järjestelmää, joka tunnetaan nimellä CLONASS. Neuvostoliiton hajottua järjestelmän toimintakyky romahti muutamaksi vuodeksi, mutta nyttemmin Venäjä on korjannut sen puutteet ja uudistanut sitä, joten CLONASS on nykyisin varsin hyvin toimi järjestelmä.

Euroopan unioni ja ESA ovat yhdessä kehitelleet ja rakentaneet ensi vuonna täyteen käyttöön valmistuvan Galileo-järjestelmän ja kiinalaisilla on lähinnä Aasiassa toimiva BeiDou-järjestelmä. Eivätkä paikannusjärjestelmät vielä tähän lopu, sillä Japanilla ja Intialla on kehitteillä omat järjestelmät.

Hyvin paljon yksinkertaistetusti voidaan satelliittipaikannusjärjestelmän toimivan siten, että vastaanotin (paikannin tai kännykkä) vastaanottaa vähintään neljän satelliitin signaalin. Signaali sisältää mm. aikatiedon, jonka perusteella vastaanotin laskee etäisyydet kuhunkin satelliittiin. Laskettujen etäisyyksien 3D-risteyskohdassa sijaitsee vastaanotin. Periaate on siis yksinkertainen, mutta siihen se yksinkertaisuus päättyykin.

Tulosta täytyy muuntaa ja muuttaa hyvin paljon ennen kuin se on pisteenä paikantimen ruudulla. Poutanen käsittelee näitä tuhansia laskutoimituksia ja muita muunnoksia kirjassaan hyvin perusteellisesti. Kirjan sivuilta löytyy satoja laskumatriiseja, jopa niin paljon, että tällaisella perusinsinöörillä on hieman vaikeuksia seurata kaavojen johtoa ja merkitystä, varsinkin kun opiskeluajoistani on jo kulunut reilusti yli kolme vuosikymmentä. Onneksi matematiikka kirjassa ei ole sen ainoa ansio, vaan järjestelmien kuvaukset ja muunnokset on selostettu myös tekstein.

Tavallinen tähtiharrastajakin voi tutustua myös harrastuksensa aihepiiriin kirjan avulla. Luvussa 3, joka on otsikoitu Tähtitieteelliset vertausjärjestelmät, tähtiharrastajat voi syventyä opiskelemaan pallotähtitieteen peruskäsitteitä ja koordinaatistojärjestelmiä. Samalla kun pallotähtitieteen käsitteistö tulee tutuiksi, niin samalla kasvaa ymmärrys siitä, kuinka käsin laskemalla jouduttiin selvittämään havaittavan kohteen koordinaatit vielä muutama vuosikymmen sitten. Nykyisin tämän laskentatyön tekevät tietysti tietokoneet, tabletit tai jopa kännykät.

Kirjaa tulevat tarvitsemaan monet satelliittipaikannuksen kanssa tekemisiin joutuvat henkilöt olivatpa he insinöörejä tai tietokonenörttejä. Kirjaa voin myös suositella niille, jotka haluavat tutustua satelliittipaikannukseen pintaa syvemmältä ja tietysti tähtiharrastajille, joiden yleissivistykseen tulisi kuulua jonkinasteinen ymmärrys paikannuksesta.

Kari A. Kuure

 Kirja on ostettavissa kirjakaupoista ja Ursan (netti)kirjakaupasta.

Kirjauutuus: Miksi kaikki ihmiset eivät usko?

Toimittanut Tiina Raevaara

Voiko se olla totta?

Kirjoittajat:
Tiina Raevaara
Kari Enqvist
Arno Kotro
Raimo Puustinen
Markku Myllykangas
Anja Nystén
Vesa Linja-aho
Hannu Lauerma
Heikki Nevala
Jukka Häkkinen
Marjaana Lindeman
Risto K. Järvinen

227 sivua

Julkaisija Skepsis ry.

Kustantaja Ursa ry.

ISBN 978-952-5985-47-4

Skepsis ry on ansiokkaasti tehnyt työtä rationaalisen ajattelun puolesta ja kaikenlaista huuhaa-uskomuksia vastaan. Valitettavasti useimmat huuhaa-väestä elävät omissa kuplissaan, jolloin asiallinen ja tieteelliseen näyttöön perustuva tieto ei heitä tavoita, tai ainakaan he eivät suostu muuttamaan uskomuksiinsa perustuvia käsityksiään.

Voiko se olla totta? -kirjan kirjoittajina on useita keskeisiä vaikuttajia, joilta olemme tottuneet saamaan teräviä ja kriittisiä puheenvuoroja huuhaa-asioista. Näin on myös tässä kirjassa, jonka artikkelien aiheet ulottuvat tieteen olemuksesta erilaisten uskomushoitojen kautta pohdiskeluun erilaisten uskontojen ja uskomisien syiden kartoittamiseen.

Kirjan kirjoittajien artikkelit kukin ansaitsisi tulla tässä yhteydessä esitellyksi, mutta tyydyn käsittelemään vain Kari Engvistin ja Marjaana Lindemanin tekstejä.

Kari Enqvistin kirjoitus, otsikoltaan ”Miten tunnistaa tieteellinen tieto?”, on hyvin ajankohtainen, sillä medioiden uutiset ovat tulvillaan kaikenlaisia juttuja ja aiheita, joita väitetään tieteen tutkimustuloksiin perustuviksi. Useinkaan näin ei ole, tai ainakin tutkimustulosten tulkinta on ollut hyvin kyseenalaista ja uutisen toimittaneen henkilön maailmankuvan värittämää. Enqvistin kirjoitus on hyvin kriittinen ja erityisen terävää. Tästä syystä artikkelin lukeminen olisi tärkeää kaikille mutta erityisen tärkeää tieteen tutkimuksista kertoville ja kirjoittajille, siis tiedetoimittajille ja blogien pitäjille.

Marjaana Lindemanin artikkelin otsikko on ”Miksi ihmiset uskovat yliluonnolliseen?”. Varmasti jokainen hiemankin kriittisesti ajatteleva ihminen on tätä kysymystä pohtinut. Miksi muutoin niin järkevät ihmiset uskovat horoskooppeihin ja muuhun huuhaaseen. Aivan hiljattain tuli nettiuutisissa tieto jostakin tutkimuksesta (lähdettä tosin ei mainittu), että yhdysvaltalaisista enemmän kuin puolet uskoo avaruuden muukalaisten (”alienien”) vierailleen maapallolla tai jopa oleskelevan täällä jatkuvasti. Suomalaisten usko ”muukalaisiin” ei ehkä ole aivan näin yleistä, mutta kovinkaan suuri ero ei varmasti ole.

Lindemanin kirjoitus selventää näiden uskomuksien syntyä ja syitä jopa akateemisesti koulutettujen keskuudessa. Itse olen joskus sanonut, että akateeminen koulutus ei suinkaan estä huuhaauskomusten syntymistä, vaan pikemminkin altistaa niille! Lindemanin artikkeli osittain vahvistaa näkemykseni olevan ainakin oikean suuntainen. Kirjoituksensa lopuksi Marjaana Lindeman kääntääkin otsikkonsa toisin päin ja kysyy: ” Miksi kaikki ihmiset eivät usko?”.

Kenen tai keiden kirjaa Voiko se olla totta? toivoisin lukevan. Ensimmäisen listalla on tietysti erilaisiin uskomuksiin uskovat ihmiset, mutta se taitaa olla turha toive. He kun elävät edelleen siinä erittäin vahvassa omassa kuplassaan, johon millään asiallisella tiedolla ei voi vaikuttaa. Kirjan todelliset lukijat lienevät jo valmiiksi kriittisesti ajattelevat ihmiset (myös ehkä omassa kuplassaan) mutta toivottavasti myös ne, jotka horjuvat näiden kahden kuplamaailman välimaastossa. Ilman muuta se on tärkeää kaikille tiedejournalisteille ja blogisteille, joiden työ tai agenda on oikean tiedon välittäminen ”suurelle yleisölle”. Asiallista kesäluettavaa kaikille!

Kari A. Kuure

Kuuluisa Wow!-signaali sai selityksensä

Alkuperäinen printaus vastaanotetusta Wow!-signaalista. Kuva Big Ear Radio Observatory and
North American AstroPhysical Observatory (NAAPO).

Elokuussa 1977 Ohio State yliopiston Big Ear- radioteleskoopilla otettiin vastaan 72 sekuntia kestänyt voimakas 1 420 MHz taajuinen radiosignaali. Tutkija Jerry Ehman kirjoitti tulostuslistaan sanan Wow! ja ympyröi signaalin voimakkuudesta kertovat merkinnät.

Monissa tarkistuksissa selvisi, että kyseessä signaalin alkuperä ei ole asteroidi, eksoplaneetta, tähti, pulsari, satelliitti tai mikään ihmisen rakentama tekninen laite.

Eipä aikaakaan kun ufointoilijat ja muu huuhaa-väki alkoi uskoa signaalin olevan avaruuden muukalaisten lähettämä. Tilanne oli niin tutkijoille kuin huuhaa-väelle hieman ongelmallinen, sillä signaali ei toistunut koskaan.

Vuonna 2016 Center pf Planetary Science (CPS) tutkijaryhmä ehdotti, että signaalin alkuperä voisi olla jossakin komeetassa, joka oli vierailulla aurinkokunnan sisäosassa. Komeetan lähestyessä Aurinkoa emittoi vesihöyryä ja muita kaasuja runsain mitoin. Auringon ultraviolettisäteily pilkkoo vesimolekyylin (H₂O) kahteen osaan: vedyksi (H⁺) ja hydroksidiksi (HO^-). Vety säteilee 1 420,25 MHz radiotaajuudella, joten signaalin alkuperä voisi hyvinkin olla komeetan ympärillä oleva vetypilvi. Komeetta hypoteesi selittäisi myös sen, miksi signaalia ei havaittu koskaan uudelleen.

Vuonna 1977 ja pitkään sen jälkeenkään ei tunnettu ainoatakaan komeettaa, joka olisi ollut signaalin suunnassa. CPS tutkimusryhmän aloittaessa tutkimuksensa tunnettiin paljon useampi komeetta kuin aikaisemmin. Laskemalla komeettojen ratoja taaksepäin, tutkijat havaitsivat jopa kahden komeetan olleen signaalin suunnassa. Komeetat olivat P/2008 Y2 (Gibbs) ja 266/P Christensen.

Seuraava vaihe olikin luonnollisesti havaita komeettoja kun ne ovat lähestymässä Aurinkoa. Mainittujen komeettojen osalta otollinen havaintoikkuna oli 27. marraskuuta 2016 – 24. helmikuuta 2017. Tutkimusryhmä havaitsikin komeetan 266/P Christensenin emittoivat radiosäteilyä, joka oli samanlaista kuin mitä 40 vuotta sitten oli havaittu^[1].  Tutkimusryhmä ei kuitenkaan tyytynyt tähän tulokseen, vaan havaitsi kolme muuta komeettaa^[2] ja tulos oli sama: komeetat emittoivat ytimiä ympäröivästä vetykaasusta 1 420,25 MHz taajuudella selkeästi havaittavaa radiosäteilyä.

Huomautus

[1] Christensenin tutkimusryhmä teki kaikkiaan 200 havaintokertaa ja säteilyn todettiin tulevan alle 1 asteen etäisyydeltä komeetan ytimestä. Jos radioantenni suunnattiin yli 1 asteen etäisyydelle komeetasta, signaali katosi. Kun radioteleskooppi suunnattiin takaisin komeettaan, signaalikin tuli selvästi havaittavaksi. Luonnolliset saman taajuuden säteilylähteet sijaitsivat yli 15 asteen etäisyydessä, joten havainnot osoittavat selkeästi niiden kometaarisen alkuperän.

[2] Muut vertailukomeetat olivat P/2013 EW90 (Tanagra) P/2016 J1-A (PANSTARRS) ja 237P/LINEAR.