Kappale asteroidivyöhykkeeltä putosi sirpaleina Inarin Vätsäriin

Tulipallon lentoradan mallinnus. Keltainen viiva näyttää 

tulipallon putoamisen vaiheen. Musta kaareva nuoli 

kuvastaa pimeän putoamisen vaihetta, jonka aikana 

suuri määrä palasia on päätynyt Vätsärin erämaahan 

punaisella merkitylle seudulle. 

 Kuva Jarmo Moilanen / Google / Ursa.

Ursa

Torstai-iltana 16.11. klo 18.40 Suomessa, Pohjois-Ruotsissa ja Norjassa sekä Kuolan niemimaalla havaittiin poikkeuksellisen kirkas tulipallo. Sen lentoradan mallinnus on valmistunut. Ursan    tulipallotyöryhmän mukaan meteoriitin kappaleet päätyivät Vätsärin erämaahan Inarista koilliseen.

Tulipallon synnyttänyt asteroidia pienempi kappale eli meteoroidi osui maapallon ilmakehään Suomen Lapin yllä. Kappale taivalsi aluksi noin 13 kilometriä sekunnissa. Se syttyi valoisaksi Ivalon lounaispuolella 91 kilometrin korkeudella.

"Tyypillisen kivimeteoriitin tiheydelle laskettuna kohteen alkuperäinen halkaisija oli noin puoli metriä", Ursan tulipallotyöryhmän matemaatikko Esko Lyytinen arvioi. "Sen massa avaruudessa ennen maapalloon törmäämistä oli arviolta noin 100–300 kilogramman luokkaa."

Meteoroidi eteni Pohjois-Lapin yllä loivasti kohti koillista. Vaikuttavan tulipallon lento kesti 9,5 sekuntia, mikä on epätavallisen pitkä aika. Ursan Taivaanvahti-palveluun saapui ilmiöstä runsaat puoli sataa havaintoa.

"Kohteen valoisa lento päättyi myös huomattavan matalalla, vain noin 20 kilometrin korkeudella Inarijärven koillisen kulman yläpuolella", Lyytinen kuvailee. "Näinkin matalalle selviävät tulipallot ovat jokseenkin varmasti meteoriitin pudottajia."

Lennon varrella tapahtui yhteensä neljä näyttävää välähdystä, jotka lentoradan alta nähtynä olivat sokaisevan kirkkaita. Ne johtuivat kappaleen lohkeilusta pienempiin osiin.

Kappale liikkui ilmakehässä moninkymmenkertaisesti (~50×) ääntä nopeammin mikä synnytti voimakkaan paineaallon. "Tämän paineaallon lentoreitin alla ja lähellä olleet ihmiset ovat kuulleet sen rajuna räjähdyksenkaltaisena pamauksena", Jarmo Moilanen tulipallotyöryhmästä kertoo.

"Paineaalto oli niinkin voimakas, että se sai ikkunat ja talot tärähtämään ja eräät havaitsijat tunsivat sen kehossaan. Pamauksen jälkeen on kuulunut jyrinää. Nämä ovat tyypillisiä ääni-ilmiöitä suurten ja syvälle ilmakehään tunkeutuvien tulipallojen yhteydessä."

Tulipallovaiheesta selvinneet kappaleet ovat lopulta voimakkaasti hidastuneet ja päätyneet vapaaseen pudotukseen kohti maata. Tämä niin kutsutun pimeä putoamisvaihe kesti muutamia minuutteja. Putoamisen aikana tuulet ovat riepotelleet sirpaleita sivuun alkuperäiseltä lentoreitiltä.

Meteoroidin alkuperäisestä noin 100 – 300 kilon massasta suurin osa tuhoutui ilmakehässä.

"Mallinnuksen perusteella on kuitenkin käytännössä varmaa, että osa materiaalista selvisi maanpinnalle asti.  Kaikkiaan meteoriitin kappaleita on voinut tulla alas jopa useita kymmeniä kiloja", Lyytinen toteaa.

"Tällaiset määrät ovat harvinaisia. Yleisempää on, että maanpinnalle tulee vain kymmeniä tai satoja grammoja tai korkeintaan muutamia kiloja."

Toisaalta hajoamisen jäljiltä huomattava osa kappaleista on kooltaan pieniä ja ne ovat levinneet noin 60 neliökilometrin laajuiselle putoamisalueelle. Meteoriittien löytäminen on siksi hyvin vaikeaa.


Haasteena Vätsärin erämaa

Kokonaan oma haasteensa on putoamisalue. Meteoriitti hajosi palasina Vätsäriin, joka on Suomen syrjäisin kolkka. Se sijaitsee Inarijärven takana ja sijaitsee aivan Norjan ja Venäjän rajojen tuntumassa.

"Alue on todellista erämaata. Siellä on louhikkoja, järviä ja etupäässä tiettömiä taipaleita. Moottorikelkalla kulkeminen edellyttää metsähallituksen lupaa", Marko Pekkola Ursasta kuvailee.

Alueella on käyty tiistaina 21.11. selvittämässä etsintäolosuhteita. "Vätsärissä vieraili suksilla hiihtäen neljä tulipallotyöryhmän jäsentä. He tutkivat lumitilannetta erilaisissa maastotyypeissä sekä mahdollisuuksia järjestää talven aikainen ensimmäinen etsintä."

Olosuhteet ovat etsijöiden mukaan odotetun haastavat. "Suurin ongelma on päivänvalon lyhyys ja pintalumen liikkuminen tuulen mukana. Mahdollisten pienimpien meteoriittien lumihankeen jättämät kolot ovat jo peittyneet viiden päivän aikana", Pekkola kuvailee. "Perjantaille odotettu lumisade tulee kätkemään loputkin jäljet. Näistä syistä pääasiallinen etsintä alueella tullaan tekemään lumien ja jäiden sulamisen jälkeen."

"Tämä on yli kymmeneen vuoteen isoin putoaminen Suomen alueelle. Vaikka maasto on vaikea ja syrjäisin mahdollinen, tehtävä ei ole mahdoton", Pekkola näkee. ”Yksittäisistä avaruuskivien etsintäretkistä suurin osa on aina tuloksettomia. Olennaista on, että onnistumistodennäköisyys kasvaa mitä enemmän alueella kulkee.”


Terveisiä Lappiin asteroidivyöhykkeeltä

Kappaleen radan ja putoamisalueen mallinnusta johti Ursan tulipallotyöryhmän matemaatikko Esko Lyytinen ja siihen osallistuivat työryhmän jäsenet Jarmo Moilanen, Janne E. Sievinen ja Matias Takala.

Lyytinen on kansainvälisesti tunnettu meteorien ja meteoriparvien ratojen tutkija. Hän laski valokuva- ja videomateriaalin perusteella Inarin tulipallon aiheuttaneen meteoroidin alkuperäisen radan avaruudessa.

Kappale oli kiertänyt Auringon kerran noin 2,5 vuodessa ja käynyt kierroksellaan vain hiukan maapallon radan sisäpuolella. Ratansa uloimmassa pisteessä meteoroidi on taivaltanut asteroidivyöhykkeellä Marsin radan ulkopuolella noin 2,7 kertaa Maa-Aurinko-etäisyyden päässä.

"Asteroidivyöhykkeen uloimmasta ratapisteestään kappale oli vaeltanut avaruudessa noin 700 miljoonan kilometrin matkan ennen kuin se törmäsi maapalloon Lapin yllä", Lyytinen vertaa etäisyyttä.

Jos Inarin tulipallon pudottamia meteoriitteja löydetään, kyseessä on yksi niistä meteoriiteista, joiden alkuperäinen kiertorata avaruudessa on voitu selvittää putoamiskuvista. Tällaisia tapauksia tunnetaan alle 40 koko maailmassa.

"Nämä harvat meteoriitit, joiden avaruuden rata on selvillä, ovat erityisen arvokkaita tutkijoille, sillä ne kertovat aurinkokunnan eri osien asteroidien koostumuksesta", Marko Pekkola toteaa.

Pekkola muistuttaa, että Ursan tulipallotyöryhmä onnistui vastaavassa tilanteessa huhtikuussa 2014. Työryhmän mallinnuksen ja Taivaanvahdin valokuvien ja kansalaishavaintojen avulla selvisi Kuolan niemimaalle pudonneen Annaman meteoriitin aurinkokuntarata ja putoamisalue.

"Annama tavattiin maastosta lasketulta alueelta", Pekkola sanoo. "Viimeksi nyt syksyllä Esko Lyytinen oli kansainvälisessä yhteistyössä mallintamassa Länsi-Kanadassa näkyneen suuren tulipallon rataa. Myös sen avaruuskiviä löytyi sieltä, minne niiden laskettiin pudonneen."

"Sattumalta matkaa Inarin tulipallon putoamisalueelta Annaman putoamisalueelle on vain sata kilometriä", Jarmo Moilanen huomauttaa. "Olen aina halunnut retkeillä Vätsärissä. Nyt siihen on ensi kesänä ainakin hyvä syy."

Jälleen uusi gravitaatioaaltohavainto LIGOlla

Havaitut mustien aukkojen sulautumiset. Kuvassa on esitetty
mustien aukkojen massat ennen ja jälkeen sulautumisten.
Kuva LIGO.

LIGO-observatoriot julkaisivat uuden gravitaatioaaltohavainnon marraskuun 15. päivänä (2017). Itse havainto oli tehty kesäkuun 8. päivän kello 2.01.16 UT aikaan Linvingstonissa sijaitsevassa observatoriossa. 

LIGO-observatorioista Hanford oli huolettavana ja sen vuoksi hälytykset olivat siellä kytketty pois toiminnasta. Muutoin laitos oli havaintovalmiina ja aallot havainto tehtiin myös siellä huollosta huolimatta. Havainto sain tunnuksekseen GW170608.

Italiassa lähellä Pisan kaupunkia sijaitseva Virgo-observatorio ei vielä siihen aikaan ollut tutkimuskäytössä, sillä sen ensimmäiset havainnot aloitettiin vasta elokuun alussa. Virgo tutkimusryhmä kuitenkin osallistui LIGO-observatorioiden havaintojen käsittelyyn.

Havaintojen perusteella tutkimusryhmä laski toisiinsa sulautuneiden mustien aukkojen kokojen olleen 7 ja 12 auringonmassaa^[1] ja lopputuloksena oli 18 auringonmassainen musta aukko. Näin ollen pari auringonmassaa säteili tapahtumasta gravitaatioaaltoina.

Gravitaatioaaltojen taajuuden muutos juuri ennen yhdistymista.
Kuva LIGO.

Tapahtuma sattui yli miljardin valovuoden etäisyydellä^[2]. Paikkamääritys oli tietysti hyvin epätarkkaa vain kahden observatorioiden tietojen perusteella. Se kuitenkin sijaitsee pohjoisella tähtitaivaalla ja alue on noin 520 neliöastetta laaja.

Tapahtuma oli mielenkiintoisesti toistaiseksi pienimpien mustien aukkojen aikaansaama mitä koskaan on havaittu. Mustien aukkojen koot olivat kuitenkin lähellä GW151226 tehdyn havaintojen mustien aukkojen massoja, jotka olivat 8 ja 14 auringonmassaa ja silloin lopputuloksena oli 21 auringonmassainen musta aukko. Molemmissa LIGO-obaservatorioissa (Hanford ja Livingston) gravitaatioaaltojen aikaansaama signaalit olivat hyvin heikkoja, juuri ja juuri sillä tasolla, että havainto pystyttiin tekemään vaadittavalla luotettavuudella.

Huomautukset

[1] Massat olivat 7±2 M_Sun ja 12⁺⁷_-2 M_Sun 90 % luottavuudella.

[2] Etäisyydeksi laskettiin 340±140 MPc (mega parsekkia) joka on 1 108 400 000 valovuotta ja se vastaa punasiirtymää z= 0,07±0,03.

Lähteet

1.      “GW170608: Observation of a 19-solar-mass Binary Black Hole Coalescence.” arXiv.org on November 15, 2017.

2.       www.skyandtelescope.com/astronomy-news/ligo-sees-smallest-black-hole-binary-yet-1611201723/?utm_source=newsletter&utm_campaign=sky-jma-nl-171117&utm_content=982640_EDT_SKY_171117&utm_medium=email

Tähtienvälisen avaruuden asteroidi?

Asteroidi A/2017 U1 kuvattuna Tenagra observatoriossa

 Arizonassa. Kuvien väli on 9 minuuttia. 

Kuva Paulo Holvorcem & Michael Schwartz .

Lokakuun 18. päivänä PanSTARSS 1 teleskooppi^[1] valokuvasi pienen ja himmeän kohteen, joka sai tunnuksekseen C/2017 U1. Kirkkautta kohteella oli noin 20^m. Ratalaskelmat osoittavat kohteen ohittaneen Auringon vain 37 600 000 km etäisyydeltä, siis lähempää kuin mitä Merkurius on. Ohitus oli tapahtunut syyskuun 9. päivänä. Kokoa kappaleella laskettiin olevan noin 160 metriä ja nopeutta perihelin aikaan 87,8 km/s^[4].

Lokakuun 14. päivänä kappale oli lähimmillään maapalloa. Etäisyyttä oli silloin noin 24 000 000 km. Karen Meech Havaijin yliopistosta onnistui valokuvaamaan sen VLT-teleskoopilla ja kuvissa se näytti aivan tähtimäiseltä kohteelta. Kuvien perusteella se ei siis ollutkaan komeetta (joka oli ensimmäinen oletus kohteen luonteesta ja se näkyi myös sille annetusta tunnuksesta), vaan asteroidi. Niinpä kohteen tunnus muutettiin^[2] muotoon A/2017 U1.

Kaksi tähtitieteilijää^[3] onnistui saamaan kohteesta spektrin. Molempien tutkimusten mukaan asteroidi oli hieman punertava mutta muutoin se ei poikennut muista asteroideista nimeksikään.

Asteroidin rata oli poikkeuksellinen, vaikkakaan ei aivan ainutlaatuinen. Se lähestyi aurinkokunnan sisäosaa 122 asteen kulmassa maapallon ratatasosta. Radan eksentrisyys oli suuri (1,1922 ± 0.00268), joten se oli ilmi selvästi hyperbolisella radalla. Rata on erittäin poikkeuksellinen, sillä aikaisemmin tunnetaan vain yksi tapaus kappaleesta, jonka radan eksentrisyys on ollut suurempi kuin 1. Kyse oli silloin komeetta C/1980 E1. Bowell, jonka eksentrisyys oli 1,05. Suuri eksentrisyys komeetalle selittyi kuitenkin sillä, että se oli saanut hieman lisäenergiaa Jupiterin lähiohituksesta. Komeetta ohitti Jupiterin vain 0,23 au:n (noin 35 000 000 km) etäisyydeltä.

Asteroidin rataa laskettaessa taaksepäin havaittiin, että se oli lähestynyt aurinkokuntaa nopeudella 26 km/s. Vaikka vauhti tuntuu huikealta, kappaleelta olisi kulunut yhden valovuoden mittaisen matkana kulkemiseen noin 12 000 vuotta. Asteroidi näytti tuleen nykyisen Lyyran tähdistön suunnasta ja vain noin 4,5° etäisyydeltä Vega-tähdestä. Vega on noin 25 valovuoden etäisyydellä, joten tältä etäisyydeltä asteroidi olisi matkannut noin 300 000 vuotta. Aika on kuitenkin sen verran pitkä, että kun otetaan huomioon Vegan ominaisliike Linnunradassa, tähti ei ole ollut lähelläkään sitä paikkaa mistä asteroidin on tullut.

Video asteroidin radasta aurinkokunnassa. (Katso kokoruututilassa!)

Aurinkokuntamme liikkuu noin 20 km/s nopeudella Linnunradassamme Herkuleen tähdistön suuntaan (apeksi). Suunta on noin 6° asteroidin tulosuunnasta. Todennäköisyyksiä laskettaessa suunta (apeksi) on juuri se mistä kaikkein todennäköisimmin pitäisi kohdata tähtienvälisen avaruuden kohteita. Havainto näyttää sopivan laskemiin, mutta mitään tilastoa emme yhdestä tapauksesta voi muodostaa, sillä se voi olla täysin sattumaakin.

Olipa asteroidin alkuperä mikä tahansa, se näyttää tulleen tähtienvälisestä avaruudesta ja sinne se myös palaa, joskin sen rata ja kulkusuunta voimakkaasti muuttuneena. Se poistuu aurinkokunnastamme lähes planeettojen ratatason suuntaan.

Katso myös Nasa video aiheesta

Huomautukset

[1] Haleakala Maui, Havaiji.

[2] Avaruudesta havaittujen kappaleiden tunnukset antaa ja ylläpitää Minor Planets Center (MPC), kts. Minor Planet Electronic Circular MPEC 2017-U183.

[3] Alan Fitzsimmons Belfastin yliopistosta käytti La Palmalla olevaa (Ø 4,2 m) William Herschel -teleskooppia ja Joe Masiero Jet Propulsion laboratoriosta käytti (Ø 5 m) Hale-teleskooppia.

[4] Tähtienvälisestä avaruudesta tulevan kappaleen vauhti kiihtyy, kun se vajoaa aurinkokunnan sisäosiin. Tällöin Auringon muodostaman gravitaatiokentän potentiaalienergia muuttuu kineettiseksi energiaksi (vauhdiksi). Tällä nopeudella asteroidin vauhti (87,8 km/s) oli suurempi kuin aurinkokunnasta poistumiseen tarvittava pakonopeus (84,03 km/s) perihelietäisyydellä Auringosta. Nopeuksien erotus saattaa tuntua pieneltä, mutta se selittyy asteroidin radan ja Aurinkokunnan geometrialla ja suhteellisilla liikkeillä.

Kirjauutuus: Kohti ikuisuutta

Esko Valtoja

Kohti ikuisuutta

nid. 303 sivua

Ursa ry 2017

ISBN 978-952-5985-50-4

Avaruustähtitieteen emeritus professori Esko Valtaojalta on jälleen ilmestynyt kirja, joka käsittelee ihmiskunnan vaikeaa matkaa kohti ikuisuutta. Tämä matka ei kuitenkaan kulje maailmanlopun kautta vaan pikemminkin päinvastoin, Valtaoja tuo esille kuinka hyvin asiat ovat verrattuna menneisyyteen lyhyemmällä tai pitemmällä aikavälillä. 

Kirjassa myös kerrotaan tulevaisuuden olevan ihmiskunnan kannalta vielä nykypäivääkin parempi. Kaikki maailmanlopun ennustajat saavat huutia Eskon näppäillessä kannettavan tietokoneensa näppäimiä.

Tuntuu aihe jotenkin tutulta? Se ei ole mikään ihme, jos olet sattunut kuulemaan Esko Valtaojan esitelmiä. Hän viimeiset kolme vuotta esitelmissään tuonut juuri näitä samoja asioita esille ja tietysti kirjoittanut muiden tehtäviensä ohella tätä kirjaa. Kirjan kirjoitusprosessikin tuodaan kirjassa esille ja se on syntynyt monella eri paikkakunnalla Eskon kesämökiltä aina Italiaa myöten.

Esko Valtoja ”taannustaa” monin paikoin. Jos sana taannustaa ei ole tuttu, niin sekään ei ole ihme, sillä se on kirjoittajan oma termi, joka tarkoittaa ennustamisen vastakohtaa, kirjan sanoin ”isketään merkkipaalu kauas tulevaisuuteen, …, ja sitten aletaan palata sieltä takaisin nykyhetkeen”. Tällä tavoin Valtaoja saa kehityksen suuntaviivat suunnilleen kohdalleen, tai ainakin näin vakuuttaa lukijoilleen ja tietysti myös itselleen.

Yksi kirjan johtavista teemoista on tulevaisuuden ihminen Homo superior, joka on geneettisesti sopeutettu avaruuden valloituksen vaatimiin olosuhteisiin. Homo superior on äärimmäisen kestävä niin biologiseti kuin psykologisesti, hän ei sairastu tai ainakin paranee erittäin nopeasti. Homo superior matkustaa tähtiin sukupolvialuksilla jos matka-aika muodostuu tuhansien vuosien mittaiseksi. Sitä se ei ainakaan lähitähtien osalta tee, sillä uusi kehittyvä tekniikka mahdollistaa lähes valonnopeudella matkustamisen. Itse asiassa tämä tekniikka näyttäisi jo olevan hallussamme tai ainakin ensimmäiset testit ko. menetelmien käytöstä on tehty.

Pelkää tulevaisuutta Esko Valtaoja ei kuvaile vaan hän ottaa käsittelyn kohteeksi viime vuosikymmenten tieteelliset ennustajat, erityisesti Rooman klubin ja eritoten klubin julkaisun The Limits to Growth (suomennettuna julkaistiin nimellä Kasvun rajat) vuodelta 1972. Teoksen epäonnistuneisiin ennustuksiin Valtaoja viittaa useamman kerran. Tietysti jokaisen ajankohdan ihmiset ovat sidoksissa vahvasti omaan aikaansa ja jälkeenpäin asiat ja mielipiteet saattavat tuntua ja usein tuntuvatkin naurettavilta tai jopa täysin järjettömältä. Ja mikään ei ole sen vaikeampaan kuin ennustaminen, varsinkin tulevaisuuden!

Esko Valtaojan teksti on helppolukuista mutta tässä kirjassa hän tuntuu jaarittelevan. Tiivistämällä kolmanneksen sivumäärästä pois, olisi lopputulos ollut erinomainen. Tiivistämisessä ei varmastikaan olisi menetetty mitään, sillä jutun juoni tuntuu paikka paikoin laahaavan kovastikin. Muutoin kirja tarjoaa hyvän ja silmiä avaavan lukukokemuksen, jota voi suositella Esko Valtaojan kirjoista pitäville. 

Kari A. Kuure.

Maapallolla on uusi kvasikuu

Asteroidi 2016 HO3 näyttää kiertävän maapalloa vaikka
todellisuudessa se on vain Aurinkoa kiertävällä radalla.
Kuva JPL:n videosta.

Tähtitornilla vierailevat maallikot kyselevät usein maapallon kuista, miksi Kuu on yksi ja ainoa? Toinen samaa asiaa käsittelevä kysymys kuuluu: Onko maapallolla useampi kuu? Vastaus on, että kyllä maapallolla voi olla useampia kuita ainakin ajoittain? Edellisen kerran näin oli viitisentoista vuotta sitten kun pieni asteroidi 2003 YN107 näytti^[3] olevan maapalloa kiertävällä radalla.

Asteroidin rata näyttää vaeltava edestakaisin maapallon
suhteen. Tämä vaellus aikanaan poistaa sen maapallon
läheisyydestä. Kuva JPL:n videosta.

Paino vastauksessa on sanalla ”näytti”, sillä siitä voi päätellä, että rata vain näytti olevan maapalloa kiertävä mutta todellisuudessa se oli Aurinkoa kiertävä rata. Asteroidi 2003 YN107 katosi omille teilleen kymenkunta vuotta sitten. 

Tilanne on nyt kuitenkin muuttunut, sillä Arizonan yliopiston tutkijat ovat löytäneen uuden asteroidin, jonka rata näyttää taas vievä kappaletta maapallon ympäri. Halkaisijaltaan alle 100 m oleva asteroidi^[1][4][5][6] tunnetaan tunnuksella 2016 HO3.

Alla oleva Jet Propulsion Laboratory’n tuottama videoanimaatio havainnollistaa asteroidin kvasi-rataa maapallon ympäri. Tietokonesimulaation mukaan asteroidi näyttäisi olevan suhteellisen vakaalla radalla 38–100-kertaisella Kuun keskietäisyydellä Maasta^[2].  Aikaa kuluu vähintään vuosisadan verran, ennen kuin kappale poistuu jälleen omille teilleen maapallon läheisyydestä.
Irtoaminen maapallon vaikutuspiiristä johtuu asteroidin radan siirtymisestä edestakaisin maapallon suhteen. Lopulta etäisyys kasvaa liian suureksi ja kvasi-rata ei enää toteudu.

Huomautukset

[1] Toiset tutkijat eivät ole vakuuttuneita kappaleen asteroidi-alkuperästä. He pitävät sitä jonkin kantoraketin ylimpänä vaiheena tai Apollo ohjamassa syntyneenä avaruusromuna. Tämäkin vaihtoehto on järkevän tuntuinen, sillä metalli heijastaa voimakkaammin valoa kuin suhteellisen tumma asteroidin pinta, joten pienempi romun kappale näyttää yhtä suurikokoiselta kuin asteroidi.

Asteroidin puolesta puhuvat todisteet ovat sen 28 minuutin pyörimisaika itsensä ympäri ja pinnan materiaalin samankaltaisuus asteroidien kanssa.

[2] Noin 15–38,4 miljoonaa km, mikä on noin 1/10 Maan keskietäisyydestä Aurinkoon.

[3] Näennäisesti maapalloa kiertävän kappaleen rataa kutsutaan kvasi-radaksi.

[4] Asteroidin kirkkaus on 25,0^m ja se näkyy lokakuun 2017 lopulla Sekstantin tähdistössä isoilla (ammatti)teleskoopeilla. Ensivuoden huhtikuun 7 päivänä se on ratansa pohjoisimmassa pisteessä ja silloin sen deklinaatio on 41° 23’ 48” Ajokoiran tähdistössä. Tällöin asteroidin kirkkaus on 22,1^m.

[5] Asteroidi havaittiin ensikerran 27.huhtikuuta 2016 Pan-STARRS1 asteroidien etsintäohjelmassa Haleakala observatoriossa Havaijilla.

[6] Asteroidin kooksi arvioidaan 40–100 m.