Tiedonjano — Vuosi seikkailuja tieteen viidakossa
Ursa ry 2021
ISBN 978-952-7443-02-6
Nid. 286 sivua
Ihmiskunnan alkuhämäristä asti meitä on riivannut tiedonjano. Toisilla se ilmenee naapurin pihan tapahtumien kyttäämisenä ja toisilla, kuten Esko Valtaojalla, kaiken maailman tiedon: kirjojen, sanoma-, aikakausi- ja tiedelehtien lukemisena ja tutkimuksiin tutustumisina. Tunnistan itsessäni nämä tiedonjanon oireet mutta en ehkä aivan niin ultimaatumisena kuin Eskolla. Nyt Valtaojan Esko on kirjoittanut kirjan tästä omakohtaisesta oireyhtymästään.
Kirja on syntynyt vuoden aikana kuukausittain kirjoitettuina lukuina. Kirjoitustyön käynnistäjänä on ollut joku tiedeartikkeli Nature-julkaisusta, jonka posti tuo viikoittain Eskon postiosoitteeseen. Hän kuvailee lukemaansa artikkelia jonkin verran, mutta kirjan sisältönä ei kuitenkaan ole näiden tutkimusraporttien referointi. Referointien sijaan hän kirjoittaa siitä mihin tai minkälaisiin ajatuksiin tai muihin kirjallisiin lähteisiin hän on syventynyt Naturen artikkelin innoittamana.
Ajatuslennon lisäksi Valtaoja pohtii tieteen sisältöä ja toimintamalleja. Haluan tuoda tämän asian kirjan sisällöstä esille (vaikka se ei olekaan kirjassa kuin ohimennen käsitelty teema), sillä meillä maalikoilla suurimmalla osalla on aivan väärä käsitys tieteen olemuksesta, sen toimintatavoista ja myös siitä, mitä tutkimusraporteille tapahtuu sen jälkeen, kun ne on julkaistu jossakin vertaisarvioidussa tiedejulkaisussa. Lainaan Eskon tekstiä:
”Naturen kaltaisen arvostetun tiedelehden lukijat voivat olla varmoja, että artikkeli on parasta mahdollista tiedettä eikä jonkun Havukka-ahon ajattelijan pohdintaa. Aina ei kuitenkaan voi onnistua: Naturen sivut listaavat seitsemäntoista viimeisen viiden vuoden aikana julkaistua artikkelia, jotka syystä tai toisesta on vedetty takaisin. Hyvin harvoin syynä on tietoinen huijausyritys; viimeisin takaisinveto koskee kesäkuista artikkelia, jonka kirjoittajat ovat nyt löytäneet kohtalokkaan virheen käyttämästään tietokoneohjelmasta.” Ja edelleen ”Paras mahdollinen ei myöskään tarkoita sitä, että julkaistu artikkeli olisi totta. Vain häviävän pieni määrä tieteen tuloksista säilyy muuttumattomina tutkijasukupolvesta toiseen.”
Nämä lainatut virkkeet osoittavat sen, että tiede on hyvin dynaaminen, kaiken aikaa muuttuva ja lopullista totuutta, vaikka pyrkimys siihen on voimakas, ei saavuteta ehkä koskaan. Tässä suhteessa tiede muistuttaa jossain määrin Eskon ajatuksenvirtaa, joka paikka paikoin kirjassa on niin lennokasta, että sitä on suorastaan vaikea seurata. Asiaa ei helpota yhtään suhteellisen pitkät luvut, joiden lukeminen loppuun itseltäni ei yleensä onnistu ennen kuin sininen iltahämärä valtaa aivoni ja saan unihiekkaa silmiini. Eikä tämä vaipumiseni unimaailmaan johdu siitä, että teksti olisi tylsää luettavaa, päinvastoin teksti varsinkin kirjan loppua kohti tulee aina vain mielenkiintoisemmaksi.Edellä esitellyn perusteella lukija jo arvaankin, että kirjassa on alkusanojen lisäksi kaikkiaan 12 aihepiiriin sijoittuvaa lukua, lyhyt epilogi ja tietysti viiteluettelo, vinkkejä kirjallisuuteen ja hakemisto. Esko Valtaojan teksti on helppolukuista, silloin kun hän ei ole tehnyt sitä tarkoituksellisesti vaikeaksi (sellaisiakin kohtia kirjassa on), ja hyvinkin tiivistä asiaa paikka paikoin. Näillä keinoilla Esko pitää lukijansa mielenkiinnon yllä ja ennekuin huomaatkaan, törmäät takakanteen. Kirjaa voin suositella kaikille pohdiskelevista teksteistä pitäville ja Valtaojan kirjojen ystäville sukupuolesta ja maailmankatsomuksesta riippumatta.
Kari A. Kuure
