Kirjauutuus: Astrobiologia

Kirsi Lehto

Astrobiologia – Elämän edellytyksiä etsimässä

Ursa 2019

ISBN 978-952-5985-66-5

Viimevuosina Marsia tai eksoplaneettoja koskettelevissa tutkimusuutisissa on säännönmukaisesti yleensä viitattu tai arvioitu elämän esiintymistä planeetalla. Itse uutisessa ei useinkaan ole tuotu esille sellaisia havaintoja, jotka viittaisivat elämän esiintymiseen tutkimuskohteessa. Elämän mahdollisuuteen viittaamalla pyritään saamaan muutoin niin pitkästyttävän kuivasta raportista trendikäs ja mielenkiintoinen uutinen. Kyse on astrobiologian viime vuosien kokemasta noususta trendikkääksi tutkimus- ja ennen kaikkea uutisaiheeksi.

Mitä sitten astrobiologia oikeastaan on? Astrobiologian tutkija Kirsi Lehto (Turun yliopisto) on tarttunut aiheeseen ja kirjoittanut kirjan Astrobiologia, jossa hän selventää tutkimuksen perusperiaatteita ja erityisesti päivittää lukijoittensa tiedot siitä, mitä elämän synnystä tiedetään. Kyse ei kuitenkaan ole astrobiologian oppikirjasta vaan kiehtovasti kerrotusta elämän tarinasta maapallolla sellaisena ja siinä määrin kuin siitä nykyisin tiedetään. Kyseessä ei siis ole koko totuus asiasta, sillä aiheen tutkimus on oikeastaan vasta alussa ja monia yksityiskohtia on vielä selitystä tai kuvausta vailla.

Kirsi Lehdon lähtökohtana on siis selventää niitä astrobiologian ongelmakohtia, joihin tutkijat törmäävät omissa tutkimuksissaan. Koska tunnemme vain yhden elämän synnyn (omamme), on luonnollista ottaa se käsittelyyn niin tarkasti kuin se tämän tyyppisessä kirjassa on mahdollista. Lehto kuljettaa lukijansa läpi vuosimiljardien aina maapallon synnystä alkaen ja päätyen tähän päivään ja ehkä hieman viitaten myös tulevaan.

Matka on kiehtova, kirjaa lukiessa voi melkein nähdä kemiallisen evoluution käynnistyvä, aminohappojen syntyvän ja niiden muodostuvan ensin RNA-ketjuksi ja myöhemmin DNAksi. Matkan aikana syntyvät ensimmäiset solut, joista myöhemmin tulee monisoluisia alkeellisia eliöitä, alkeellista elämään ja kuinka se vaikuttaa maapallon ilmakehään ja ilmastoon. Matka on pitkä ja hidas kunnes muutama sata miljoona vuotta sitten tapahtui jotakin, joka suorastaan räjäytti evoluution ja elämän valtasi maapallon mitä moninaisemmissa muodoissaan.

Kirjassa pohditaan ja viitataan myös eksoplaneettojen ja avaruuden muukalaisten mahdolliseen olemassaoloon. Jos saisimme viestin avaruudesta, olisiko siihen järkevää vastata vai olla hyvin hiljaa? Vastausta kysymykseen Lehto ei anna, pohtii vain. Mutta miksi emme ole tällaista viestiä vastaanottaneet? Vai onko niin, että emme yksinkertaisesti tunnista toisenlaista elämänmuotoa elämäksi, tai avaruuden muukalaiset eivät ole kiinnostuneet kommunikoimaan muiden mahdollisten teknisten kulttuurien kanssa. Lehto ei kirjassaan kovinkaan paljo näille kysymyksille tilaa anna, kunhan vain hieman viittaa näihin avoimiin kysymyksiin. Vai olemmeko sittenkin yksin tai ensimmäiset?

Astrobiologia kirja on kiinnostavaa luettavaa niin laiturin nokassa tai riippumatossa luettavaksi.

Kari A. Kuure

Superflare Auringossa on mahdollinen

.. vaikkakaan ei kovin todennäköinen. Pienilläkin todennäköisyyksillä on ikävä taipumus toteutua, jos aikaa on käytettävissä. Ja Auringon tapauksessa aikaa on, eli ihmiskunnan pitäisi ottaa superflaren mahdollisuus huomioon rakentaessaan infrastruktuuriaan.

Tämä flare ei ole superia, mutta tavaomaisenakin tällainen
vaikuttaa maapallon avaruussäähän merkittävästi.
Kuva NASA/SDO

Superflareja tapahtuu hyvin säännöllisesti nopeasti pyörivillä, nuorilla tähdillä, joiden magneettinen dynamo toimii voimakkaasti. Sen sijaan vanhoilla, hitaasti pyörivillä tähdillä, kuten Auringolla, superflareja esiintyy merkittävästi vähemmän, jopa niin paljon vähemmän, että jotkut tutkijat pitävät mahdollisuutta hyvin lähellä nollaa.

Uusin tutkimus aiheesta tulee Yatan yliopistosta, jossa Yuta Noitsun johtama tutkimusryhmä on selvitellyt superflarien esiintymistä juuri Auringon kaltaisilla tähdillä. Kepler-avaruuskaukoputken aineistosta on havaittu superflarien tapahtuvan suhteellisen säännöllisesti myös G-spektriluokan tähdillä, joskin paljon harvemmin kuin nuorilla tähdillä. Aineiston analysoinnissa käytettiin myös Gaia-avaruuskaukoputken ja Apache Pointin observatorion kokoamia havaintoja. Kaikkiaan superflareja havaittiin noin tuhat noin 300 Auringon kaltaisella tähdellä.

Aineisto on vielä tässä vaiheessa liian suppea varmojen päätelmien tekemiseen. Noitsu kuitenkin arvioi, että Auringossa superflare voisi tapahtua noin kerran tuhannessa vuodessa. Superflaren vaikutukset ulottuisivat Maahan noin 30 – 50 prosentissa tapauksista riippuen hieman siitä, mistä vaikutuksista on kyse. Näin ollen voitaneen olettaa, että merkittäviä tuhoja nykytekniikalle (sähköverkko, tietoliikenne niin maanpinnalla kuin avaruudessa, kaasu- ja öljyputkistot jne.) aiheutuisi vähintäänkin kerran 10 000 vuodessa. Useampikin kerta voisi olla mahdollista.

Superflare ei Auringossakaan ole aivan tuntematon ilmiö. Vuonna 1859 Carrington-ilmiön aikaansaama magneettinen myrsky rampautti sen aikaista tietotekniikkaa, eli lennätin linjoja kaikkialla pohjoisella pallonpuoliskolla missä niitä oli käytössä. Revontulia nähtiin parin vuorokauden aikana hyvinkin etelässä, kuten Havaijilla ja Kuubassa.

Carrington-ilmiö ei kuitenkaan ollut supreflarien huippua, vaan ehkä keskinkertainen. Todellinen superflare voisi olla voimakkuudeltaan kymmenen- tai satakertainen. Säilyneistä historiallisista kirjoituksista on luettavissa merkillisistä tapahtumista, jotka nykytietämyksen valossa voisivat olla voimakkaiden supreflare-purkausten aiheuttamia. Jos näin on, niin silloin ihmiskunnan tunnetun historian aikana superflare on iskenyt maapallolle vähintäänkin puolenkymmentä kertaa. Tällöin voidaan odottaa superflaren esiintyvän kerran tuhannessa vuodessa.

Aiheesta lisää 

http://avaruusmagasiini.blogspot.com/2014/05/auringossa-piilee-vaara.html

http://avaruusmagasiini.blogspot.com/2018/02/proxima-centaurissa-valtava-flare.html

Mahdollinen gravitaatioepisodi havaittu

Huhtikuun alussa huolto- ja uudistustöiden jälkeen uudelleen käynnistetty LIGo-Virgo-observatoriot havaitsivat huhtikuun 26 päivänä kello 18.22.15 Suomen aikaa, jotakin mikä tulkittiin gravitaatioaalloiksi. Havainto sai luettelotunnuksen S190426c ja se näyttää syntyneen neutronitähden pudottua mustaa aukkoon.

Havainnekuva neutronitähden ja musta aukon yhdistymisestä.
Kuva NSF/LIGO/Sonoma State University/A. Simonnet.

Tutkimuksen tämän havainnon osalta jatkuvat, mutta alustavasti yhdistyminen tapahtui noin 1,2 miljardin valovuoden etäisyydellä. Havainto on sen verran heikko ja aikaisemmista poikkeava, että tutkijat eivät varmasti pysty, ainakaan toistaiseksi, määrittämään millainen tapahtuma sen on aiheuttanut. Suurin mahdollisuus, noin 13 % todennäköisyydellä, on musta aukon ja neutronitähden yhdistymisellä.

Gravitaatioaallot tulivat jostakin kehystetyn alueen sisältä.
Kuva NSF/LIGO/Sonoma State University/A. Simonnet.

Nyt ilmoitettua havaintoa edeltävänä päivänä, siis huhtikuun 25. päivänä havaittiin myös gravitaatioaaltoja. Ne tulivat ensimmäisten analyysien mukaan kahden neutronitähden törmäyksestä. Lopputulos tällaisessa törmäyksessä on hyvin suurella todennäköisyydellä musta aukko.

Kahden neutronitähden törmääminen tuottaa yleensä myös runsaasti sähkömagneettista säteilyä, joka on mahdollista havaita optisilla teleskoopeilla tai radioteleskoopeilla. Elokuussa 2017 tällainen yhteishavainto tehtiinkin. Nyt, huhtikuun 25. päivänä tapahtuneen törmäyksen S190425z yhteydessä ei ainakaan vielä ole optisen alueen tai radiohavaintoja tehty, eikä näin ollen törmäyksen paikka on edelleen tarkentumatta, vaikka etäisyydelle on saatu arvioitua noin 500 miljoonaa valovuotta. Paikan määrittelyä vaikeutti se, että LIGO Hanford oli off-line -tilassa ja havainnot tehtiin vain LIGO Livingstonissa ja Virgolla Italiassa. Huhtikuun 26. päivänä havainnot tehtiin kaikissa kolmessa observatoriossa, joten paikan määritteleminen pitäisi olla hieman helpompaa.

Gravitaatioaaltoja havaittiin ensikerran vuonna 2015. Havaintoverkko on havainnut kaikkiaan 13 mustan aukon yhdistymistä, kaksi neutronitähtien törmäystä ja nyt viimeksi (26.4.) mustan aukon ja neutronitähden törmäyksen.

Lisää graviaatioaalloista Avaruusmagasiinissa haulla
http://avaruusmagasiini.blogspot.com/search?q=gravitaatioaallot

Kirjauutuus: Kosmologian alkulähteillä

Pekka Teerikorpi

Kosmologian alkulähteillä

Ursa 2019

ISBN 978-952-5985-64-1

Kosmologia on kiehtova tiede, jonka juuret ulottuvat tieteenhistoriassa yllättävän syvälle. Jo antiikin kreikkalaisilla, tai ehkäpä vielä vanhemmilla kulttuurikansoilla oli luonnonfilosofeja, joilla oli jonkinlainen ajatus tai käsitys maailman(kaikkeuden) rakenteesta. Olipa tämä ajatus oikea tai väärä, se yleensä perustui niihin havaintoihin ja tietoihin, jotka olivat filosofin käytettävissä. Tilanne tässä suhteessa ei ole muuttunut, sillä nykypäivänkin kosmologit rakentavat ajatuksensa ja mallinsa aikaisemman tiedon ja havaintojen harteille. Tämä tulee selkeästi esille Pekka Teerikorven uusimmassa kirjassa Kosmologian alkulähteillä.

Vaikka Teerikorpi viittaakin hyvin usein varhaisiin filosofeihin, kirjan pääpaino on 1900-luvun kosmologisessa tutkimuksessa Albert Einsteinin aikalaisineen ja seuraajineen aivan nykypäivän tutkimuksiin asti. Merkittävässä pääroolissa kosmologisen tutkimuksen alkuvaiheessa oli tietysti Edwin Hubble, jonka havainnot galaksien etäisyyden kasvusta osoitti maailmakaikkeuden laajenevan. Ennen hänen havaintojaan ja päätelmiään, maailmankaikkeuden rakenteesta ei oikein ollut minkäänlaista käsitystä, itse asiassa Linnunradan ajateltiin olevan suurin piirtein koko kaikkeus. Tähtitaivaalla näkyvien utuisten pilvien (=galaksien) arveltiin olevan osa Linnunrataa.

Einsteinin teorian ja Hubblen havaintojen myötä tutkimus sai siivet ja hyvin nopeasti oltiin saatu oikea kuva galaksiavaruudesta – ainakin pääpiirteissään. Etäisyydet ja nopeudet kasvoivat, ja tietämys alkoi konvergoitua nykyiseksi suhteellisen nopeasti. Oman lukunsa maailmankaikkeuden rakenteeseen ja syntyyn loi valoa kosmisen taustasäteilyn havaitseminen, inflaatioteoria ja vain hieman yli kaksikymmentä vuotta sitten havaittu kiihtyvä laajeneminen. Uusimmat satelliittihavainnot ovat myös vahvistaneet pimeän aineen olemassa olon, mitä se sitten lieneekään ja pimeän energian, joka näyttää olevan vastuussa kiihtyvästä laajenemisesta.

Teerikorpi marssittaa esiin suuren joukon kosmologiaan liittyviä tutkijoita (henkilöhakemisto on kuusi sivuinen, kun asiahakemisto on ”vain” neljä sivuinen), joiden työ on omalta osaltaan edistänyt maailmankaikkeuden rakenteen ymmärtämistä. Osa näistä tutkijoista on ”tuttuja nimiä” mutta vähintäänkin yhtä paljon on täysin tuntemattomaksi jääneitä tutkijoita, joiden tutkimuspanos on kuitenkin ollut ratkaisevan tärkeää jatko kannalta. Pekka Teerikorpi on osa tätä tiedeyhteisöä, onhan hän osallistunut Hubblen vakion tutkimuksiin monellakin eri tavalla. Kirjassaan hän mielenkiintoisesti hieman valottaa myös omaa osuuttaan tutkimuksissa.

Puhdas  sattuma on, että Tampereen Ursassa keskusteltiin alkuvuodesta 2019 nimenomaan Hubblen vakion merkityksestä ja siitä, miksi eritavoin tehtyjen havaintojen pohjalta laskelmat antavat eri arvon vakiolle? Jälkimmäistä kysymystä valitettavasti Teerikorpi ei käsittele.

Kosmologian alkulähteillä on kirja tähtitieteen historiasta kiinnostuneille, ja uskon heitä olevan paljon. Itse luin kirjan hyvin suurella mielenkiinnolla, joten uskon sen olevan hyvin kiinnostava myös monelle muulle tähtiharrastajalle. Mikäpä sen mukavampaa voisi ollakaan kuin nauttia kesäisestä lämmöstä ja auringosta hyvää kirjaa lukien.

Kari A. Kuure

Supermassiivinen musta aukko valokuvassa

Maapallon kokoinen radioteleskooppi tarvitaan tuottamaan riittävästi tarkkaa dataa, jotta supermassiivisesta mustasta aukosta galaksin M87 ytimessä saadaan luotua kuva. Kuvan erotuskyky on 20 µas ja siinä näkyy mustan aukon ympärillä oleva hehkuva, 10 miljardin K lämpötilainen plasmakiekko, joka tunnetaan kertymäkiekkona.

Kuvassa on galaksin M87 keskustassa oleva musta aukko. Kuva ESO/Event Horizon Telescope Collaboration.

Kyseinen teleskooppi on nimetty Tapahtumahorisontti teleskoopiksi, lyhyemmin EHT (Event Horizon Telescope) ja se on koottu kahdeksasta eri radio-observatoriosta eri puolilla maapalloa. Jotta teleskoopit toimisivat saumattomasta yhdessä, tarvitaan valtavasti työtä, erikoistekniikkaa kuten atomikelloja, rahoitusta 28 miljoonan euron verran ja viimekädessä nerokasta ajattelua ja kovaa työtä.

Monen teleskoopin käytön idea on toimia yhdessä interferometrinä. Projektiin osallistunut ALMA-observatorio (Atacama Large Millimetre Array) on itsekin tätä samaa menetelmää käyttävä observatorio, joten muiden observatorioiden liittäminen samaan verkkoon voisi ajatella olevan helppo juttu. Aivan näin yksinkertainen asia ei kuitenkaan ole!

Yksi asioita mutkistava tekijä on kerätyn datan siirtäminen supertietokoneen käsittelyyn. Internetin yli tapahtuu hyvin paljon tiedon siirtoa, mutta tässä tapauksessa datamäärän suuruudesta ^[1] johtuen tutkijat eivät voineet tähän turvautua. Ainoa tapa millä data saadaan käsiteltäväksi, on sen tallentaminen kovalevyille ja niiden kuljettaminen fyysisesti käsittelykeskuksiin ^[2].

Galaksi M87 näkyvässä valossa otettussa kuvassa. Kuva ESO.

Mittaustietojen oheen tarvitaan riittävän tarkka aikaleima, jotta datan yhdistäminen olisi mahdollista. Aikaleima saatiin aikaiseksi keskenään synkronoiduilla atomikelloilla. Ennen varsinaista datan yhdistämistä mittaustiedot joudutaan vielä korreloimaan, sillä jokaisessa observatoriossa kohteen erilainen korkeus aiheuttaa oman eroavaisuuden havaittuun dataan.

Observatorioiden ^[3] fyysinen sijainti tuotti omat vaikeutensa. Etelämantereella sijaitsevan observatorion tallentama data saatiin toimitettua käsittelykeskukseen yli puolen vuoden odottelun jälkeen, sillä lentoliikennettä Etelämantereelle ei ole eteläisen pallonpuoliskon talven aikana.

Datan kokoaminen kahdesta valitusta kohteesta (Linnunradan keskustan Sagitarius A* ja galaksin M87 ^[4] Neitsyen tähdistössä) näkyvyys kaikille observatoriolle määräsi mahdolliset havaintoajat. Tämän lisäksi sääolosuhteiden piti olla hyvät, sillä ilmakehän häiriöt heikensivät mittausdatan tarkkuutta tai jopa voivat estää koko mittauksen. Tutkijoilla oli kuitenkin onni matkassa ja keväällä 2017 avautui sopiva havaintoikkuna ^[5], jolloin havaintoja pystyttiin tekemään jopa viitenä vuorokautena peräkkäin.

Hubble avasuusteleskoopilla otettu kuva M87:n mustan aukon läheisyydestä lähtevästä suihkusta. Kuva NAS/STScI/AURA.

Datan käsittelyvaiheen jälkeen ensimmäinen kuva mustan aukon kertymäkiekosta oli valmis julkaistavaksi. Se tehtiin keskiviikkona 10. huhtikuuta 2019. Kohteena oli ellipsigalaksi M87 ytimessä sijaitseva supermassiivinen musta aukko, jonka massaksi arvioidaan noin 6,5 miljardiksi auringonmassaksi. Koko galaksin massaksi arvioidaan noin 2,4 biljoonaa (2.4 ± 0.6) × 10¹²) auringonmassaa. Tapahtumahorisontin säde on noin 130 au ^[6], joten se ulottuisi omassa Aurinkokunnassamme kauas Kuiperinvyöhön. Kertymäkiekon halkaisija on noin 25 000 au (säde 12 500 au). Kuvissa näkyvä keskustan tumma alue on ns. musta aukon varjo ja sen säde on noin 2,6× tapahtumahorisontin säteeseen verrattuna.

Hyvin mielenkiintoiseksi asian tekee se, että ennen todellisen datan käsittelyä, kohteesta tehtiin useita erilaisia simulointeja. Yllättävää on se, kuinka hyvin simuloinnit jo varhaisessa vaiheessa osuvat yksiin todella havaitun kanssa.

Kuvia katsellessa kiinnittyy huomio kirkkauseroihin kiekon eri osissa. Kirkkausero johtuu voimakkaasta Doppler-ilmiöstä, sillä plasman nopeus on hyvin lähellä valonnopeutta kertymäkiekon sisäosassa.

Nyt julkaistiin kuva vain M87 galaksin mustasta aukosta. Linnunradan mustan aukon kuvan luominen osoittautui isompaa mustaa aukkoa haastavammaksi ja tutkijoiden täytyy vielä kehitellä datan käsittelyä, ennen kuin kuvan luominen onnistuu. Kun Linnunradan musta aukon kuvan luominen on onnistunut, niin uskoakseni myös tulemme näkemään uudistuneen kuvan M87 mustasta aukosta.

Mustien aukkojen lyhyt historia

Vuonna 1784 englantilainen astronomi John Michell päätyi tutkimuksissaan ajatukseen, että jos tähdellä olisi riittävästi massaa, niin valokaan ei pääsisi poistumaan siitä. Hän nimitti tällaista tähteä ”pimeäksi tähdeksi”.

Seuraava askel mustien aukkojen historiassa otettiin Albert Einsteinin julkaistessa gravitaatioteoriansa (=Suhteellisuusteoria) vuonna 1915. Heti tämän jälkeen, vuonna 1916, Karl Schwarzschild, Johannes Droste ja opiskelija Hendrik Lorentz toisistaan tietämättä päätyi tulokseen, että Einsteinin yhtälöt mahdollistavat matemaattisen singulariteetin (=musta aukko) olemassa olon, jolle ei voi määrittää kokoa ja jonka massa voi olla kuinka suuri tahansa.

Seuraavalla vuosikymmenillä kävi ilmeiseksi, että jos tähdellä olisi riittävästi massaa, se voisi luhistua mustaksi aukoksi tai niin kuin silloin sitä kutsuttiin ”jäätyneeksi tähdeksi”. Vuonna 1939 Robert Oppenheimer & al. päättelivät, että neutronitähti, joka ylittää massaltaan Tolman – Oppeheimer- Volkoffin rajan luhistuu mustaksi aukoksi. Nykyisin havaintoihin perustuen tämä TOV-raja on noin 2,17 auringonmassaa. Tutkijakolmikko myös tulkitsivat, että Schwarzschild’in säteen etäisyydellä aika näytti pysähtyvän. Tästä syystä myös nimitystä ”jäätynyt tähti” käytettiin kuvaamaan mustia aukkoja.

Nimityksen Tapahtuma horisontti tuli käyttöön vuonna 1958 kun David Finkelstein määritteli Schwarzschild’in pinnan yksisuuntaiseksi, eikä valo pääse poistumaan sen sisäpuolelta.

Seuraava edistysaskel mustien aukkojen tutkimuksissa tapahtui vuonna 1963, kun Roy Kerr löysi tarkan matemaattisen ratkaisun pyörivälle mustalle aukolle. Pyörivän aukon tapahtumahorisontin ulkopuolelle syntyy kurpitsan muotoinen ergosfääri, jossa aika-avaruus kiertyy musta aukon mukana. Pari vuotta myöhemmin tutkija Kerr ja Ezra Newman loivat teorian mustien aukkojen massasta, kulmamomentista ja sähkövarauksesta (jotka ovat säilyviä suureita).

Seuraavat vuodet olivat mustien aukkojen kiihkeää tutkimuskautta. Vuonna 1974 Stephen Hawking osoitti kvanttikenttäteorian mahdollistavan mustien aukkojen säteilevän termistä säteilyä. Säteilyn voimakkuus oli kääntäen verrannollinen musta aukon massaan.

Teoria on tulkittava siten, että suurimassaisen mustan aukon lämpötila on alempi ja pienempi massaisen korkeampi: esimerkiksi Auringon massaisen musta aukon lämpötila olisi noin 60 nK kun taas Kuun massaisen musta aukon lämpötila olisi noin 2,7 K. Edelleen tästä vedetty päätelmä osoittaa, että kosminen mikroaaltotaustasäteily kasvattaa mustien aukkojen massaa mutta hyvin pienet aukot sen sijaan menettävät sitä. Lopulta noin vuoren massaiset mustat aukot menettävät massaansa niin nopeasti, että ennen kokonaan katoamistaan ne loistaisivat noin 200× kirkkaammin kuin Aurinko.

Huomautukset

[1] jokaisen observatorion tuottama data oli määrältään noin 5000 teratavua. Kaiken kaikkiaan dataa kerättiin useita petatavuja ja yhdellä havaintokerralla noin 350 Ttavua. (1 Teratavu on 10¹² tavua tai 10¹⁵ bittiä, yleisesti kotioloissa käytettyjen kiintolevyjen tallennuskapasiteetti on 1 T bittiä.)

[2] Max Planckin instituutti Bonnissa (Saksa) ja MIT-Haystackin observatorio Westfordissa Massachusetissa.

[3] Havaintoihin osallistuneet observatoriot ovat: ALMA, APEX, IRAM-30meter telescope, James Clerk Maxwell telescope, Large Millimeter Telescope Alfonso Serrano, Submillimetre Array, Submillimetre Telescope ja South Pole Telescope. Tutkimukseen on osallistunut 59 tutkimuslaitosta ja yli 200 tutkijaa.

[4] Galaksin etäisyys on noin 55 miljoonaa valovuotta.

[5] Huhtikuun 5. – 10. päivinä.

[6] Tapahtumahorisontin (Schwarzschildin) säde lasketaan kaavalla r_s = (2GM) ÷ c². Aikaisemmin M87 musta aukon massaksi ilmoitettiin 3,5 –6,6 miljardia auringonmassaa, mutta nyt tämän uutisoinnin yhteydessä massaksi yleisesti ilmoitetaan noin 6,5 miljardia, joka on EHT-tutkimusryhmän käyttämä. Näillä luvuilla laskettuna tapahtumahorisontin säteeksi saadaan noin 130 au.