Edellisessä artikkelissa käsittelin joitakin okulaarien
tärkeitä ominaisuuksia. Tässä artikkelissa jatkan teemaa, ja käsittelen muutamia
muita ominaisuuksia.
Aukkosuhde
Aukkosuhde on tutumpi käsitteenä kaukoputkissa kuin okulaareissa.
Kuitenkin se on olemassa ja sen laskeminen on hyvin helppo objektiiveista
tutulla kaavalla:
1/f = dkk
÷ fok ,jossa
1/f on aukkosuhde
dkk on kenttälinssin tai kuvakentän
rajoittimen halkaisija [mm] tai Barlow-linssin halkaisija
fok on okulaarin polttoväli [mm]
Kuvakentän rajoitin on okulaarin liitinputken sisällä
oleva rengasmainen levy. Se on kiinnitetty polttovälin etäisyydelle okulaarista
ja näkyy katsottaessa okulaarin tuottamassa kuvassa terävänä reunana. Usein se
kuitenkin saattaa puuttua, silloin okulaarin kuvakenttä on kenttälinssin
(linssi, joka on ensimmäisenä valon tulosuunnassa) kokoinen ja linssin
halkaisija voidaan käyttää kuvakentän halkaisijana.
Aukkosuhde vaikuttaa moneen asiaan, esimerkiksi okulaarin
difraktioon. Jos aukkosuhde lähentelee sellaista arvoa, missä difraktioraja
ylitetään, kuva on pehmeä vaikka kuinka huolellisesti yrittäisi kaukoputken
tarkentaa kohteeseen. Jokaisella okulaarityypillä on oma difraktiorajansa,
joten mitään yleistä sääntöä sen määrittämiseksi ei ole. Jos silmälinssi on
hyvin pieni (~ 3–5 mm) liikutaan helposti difraktiorajan tuntumassa, jos okulaarin
yhteydessä käytetään Barlow-linssiä.
Kaupalliset okulaarien valmistajat ovat pitäneet huolta,
että yleensä okulaari valmistetaan sellaisilla mitoilla, että difraktion
aiheuttamasta epätarkkuudesta tai kuvan pehmeydestä ollaan vielä hyvin kaukana.
Barlow-linssiä käytettäessä difraktioraja saatetaan kuitenkin saavuttaa,
jolloin kuva muuttuu pehmeäksi. Tästä syystä kahta barlowia ei pitäisi käyttää
samanaikaisesti.
Ulostulopupilli
Käsite pitäisi olla tuttu jo kaukoputkia käsittelevistä
artikkeleista. Sillä tarkoitetaan okulaarin silmälinssistä tulevan kartion
halkaisijaa silloin kun se kohtaa silmän pupillin. Ulostulopupilli pitäisi olla
mahdollisimman samansuuruinen kuin mitä silmän pupilli on. Jos se on suurempi,
hukataan kaukoputken keräämää valoa, ja jos se on pienempi, silmän
kohdistaminen oikeaan kohtaan vaikeutuu merkittävästi.
Viimeksi mainittu tilanne voi syntyä jos kaukoputkessa
käytetään suurta suurennusta (=pieni ulostulopupilli) ja havaintoja tehdään
päivällä (pieni silmän pupilli). Tällöin havaitsija voi olla vaikea pitää
päätään ja silmäänsä hyvin tarkasti ulostulevan valokartion kohdalla ja ongelma
näyttäytyy tummina munuaisen muotoisina alueina kuvassa.
Ulostulopupillin voi laskea kaavasta
dp = D
÷ s , jossa
dp on ulostulopupilli
D on kaukoputken objektiivin halkaisija [mm]
s on suurennus.
Esimerkki. Kaukoputken
objektiivin halkaisija on 150 mm ja siinä käytetään 30× suurennusta. Mikä on
ulostulopupilli?
dp = 150
mm ÷ 30 = 5 mm
Vastaus on 5 mm.
Jos ulostulopupilli on suurempi kuin silmän pupilli, niin
silloin kaukoputken kokoamasta valosta kaikki ei päädy verkkokalvolle
muodostuvaan kuvaan, vaan osa hukkaantuu. Visuaalihavainnoissa erityisesti syvä
taivaan kohteita havaittaessa tätä tilannetta pitäisi välttää, sillä
kyseessähän on himmeät kohteet, joista ei yleensä tule riittävästi valoa silmän
verkkokalvolle muutoinkaan.
Esimerkki. Kiikarin
ulostulopupilli on halkaisijaltaan 7 mm (esimerkiksi 7×50 kiikari), mutta
silmän pupilli on vain 3,5 mm. Kuinka suuri osa kerätystä valosta päätyy
verkkokalvolle?
Pupillien pinta-alojen
suhde on
1 ÷(dup ÷ dsp)2 , jossa
dsp on
silmän pupillin halkaisija [mm]
dup on
kiikarin ulostulopupilli.
Sijoitetaan kaavaan
ja saadaan
1 ÷ (7÷3,5)2
= ¼
Vastaus on, että
vain ¼ osa päätyy verkkokalvolle.
Valonkeräyskyvyn puutteellinen hyväksi käyttäminen voi
nousta esiin myös toisessa yhteydessä, jossa sillä voi olla hyvin suuri
merkitys. Se tilanne on silloin, kun kuvataan pienellä kuvakennolla
varustetulla (ccd)kameralla kaukoputken primäärifokuksesta. Tällöin vain pieni
murto-osa kaukoputken kokoamasta valosta päätyy kameran kennolle.
Tavallisesti kaukoputkien kuvakentän laajuus on noin 26
mm (1,25”-järjestelmä) tai 40 mm (2”-järjestelmä). Jälkimmäisessä tapauksessa järjestelmäkameran
kuvasensorille saadaan täysin valaistunut kuvakenttä ja kaukoputken kokoamasta
valosta ei kovinkaan suuri osuus mene hukkaan. ABS-kennoisen (ns. groppikamera)
hukkaama valomäärä on jo oleellisesti suurempi, jos ei käytetä kaukoputkea,
joka on suunniteltu 1,25”-järjestelmälle. CCD-kamerassa vielä valon hukkaaminen
on vieläkin suurempaa johtuen pienestä kennosta. Kaukoputken valmistaja yleensä
kertoo täysin valaistuneen kuvakentän koon.
Edellä kuvattu tilanne voidaan ratkaista kahdella
tavalla:
·
Puuttuva valo joudutaan korvaamaan pidentyneellä
valotusajalla, ja valotusajan pidentyminen on suorassa suhteessa kameran
sensorin ja kaukoputken kuvakentien pinta-alojen suhteeseen.
·
Käytetään okulaarisuurennusta siten, että
kaukoputken lähtöpupilli on suunnilleen ccd-kameran kuvakennon kokoinen.
Tällöin kerätty valo päätyy kennolle ja voidaan käyttää pienikokoisempaa
kaukoputkea.
Yhteenveto
![]() |
Hyvälaatuinen okulaari moneen käyttötarkoitukseen. Kuva Kari A. Kuure. |
Vaikka okulaarien hankinnasta on tulossa oma
artikkelinsa, niin jos tässä vaiheessa painottaisin sitä, että okulaarihankinnoissa
tulisi panostaa laatuun, jopa kaukoputkea enemmän, harrastuksen alkuvaiheessa.
On täysin väärin ajatella, että ”hankinpa niitä laadukkaita okulaareja sitten,
kun olen kehittynyt havaitsijana”. Vaarana
tässä ajattelussa on se, että harrastusinto voi lopahtaa huonoon kuvanlaatuun
ja yksityiskohtien erottamattomuuteen. Hyvälaatuisen tavaran saa aina
jälleenmyytyä eikä mahdollinen tappio kasva kovinkaan suureksi. Huonolaatuista
tavaraa on vaikea myydä edelleen ja tappio voi olla jo paljon suurempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti