Kirkas bolidi Keski-Europan yllä sunnuntai-iltana

Ranskassa, Belgiassa, Luxemburgissa, Alankomaissa ja Saksassa havaittiin sunnuntaina (8. maaliskuuta 2026) kello 17.55 UTC aikaan kirkas bolidi. International Meteor Organization (IMO) on vastaanottanut tähän mennessä 3209 raporttia ilmiöstä, niiden joukossa 26 videota ja 116 valokuvaa.

Tämä kuva osoittaa kuinka kirkkaasta bolidista oli kyse. Kuva  © Philipp Z./IMO.

Bolidi ei kuitenkaan jäänyt pelkäksi valoilmiöksi taivaalla, vaan se pirstoutui näyttävästi pienemmiksi kappaleiksi Saksan Rhineland-Palatinate -osavaltion Koblenz-Güls -nimisen kaupungin yllä. Pirstoutuminen tuotti useita pudokkaita, jotka vaurioittivat alueen rakennuksia. Ehkä pahiten vaurioista kärsi omakotitalo, jonka tiilikattoon pudonnut meteoriitti aiheutti jalkapallonkokoisen reiän ja lopulta päätyen asukkaiden makuuhuoneeseen.

Alueelta kerättiin kymmeniä golfpallonkokoisia kappaleita ja katon lävistänyt kappale oli noin lapsen nyrkin kokoinen.

Vaikka tapahtuma tuntuu harvinaiselta, niin todellisuudessa ne ovat melko yleisiä. Euroopan avaruusjärjestön (ESA) mukaan tämän kokoluokan kappaleita putoaa maapallolle kerran parissa viikossa. Maapalolla on kuitenkin vielä harvaan asuttuja paikkoja ja tietysti meret kattavat ¾ maanpallon pinta-alasta, joten useimmat saapuvista kappaleista jää huomaamatta ja ne eivät aiheuta vahinkoa.

Epätavallista on kuitenkin, että pudokkaat aiheuttaisivat ihmisten vammautumista, vaikka niitäkin on tapahtunut. Tässä tapauksessa, onneksi, näin ei käynyt. Sirontakentän kokoa ei vielä ole kattavasti määritelty ja luultavasti alueelta löytyy edelleen meteoriitteja.

Avaruudesta Maahan saapuvan meteoroidin nopeus on useita kymmeniä kertoja äänennopeus. Näin suurella nopeudella tuleva kappale aiheuttaa edellään ilman kompressoitumisen ja sokkiaallon. Kompressoitunut ilma kuumenee tuhansien asteiden lämpötilaan ja aiheuttaa saapuvan kappaleeseen dynaamisia jännitteitä. Jos kappale on vähänkään huokoinen (meteoroidit usein ovat) kompressoitunut ilma tunkeutuu myös kappaleen sisään luoden sisäisen paineen ulospäin. Yhdessä nämä tekijät aiheuttavat saapuvan kappaleen pirstoutumisen pienemmiksi ja jos se on ollut riittävän isokokoinen, niin pienempiä kappaleita putoaa maanpinnalle asti.

 

 

 

Missä ovat Etelämantereen rautameteoriitit?

Etelämantereen Transarktiset vuoret
on erinomainen paikka löytää jäätikölle
pudonneita meteoriitteja.
Kuva Wikimedia Commons.

Kuten tunnettua, Etelämanner on loistava paikka etsiä meteoriitteja. Tutkijat tekevätkin vuosittain meteoriittien etsintäretkiä alueille joissa virtaava jää päätyy loukkuun vuorta vasten. Jääpeite ei kuitenkaan vanhennu vaan haihtuu ja samalla jäätikön mukanaan tuomat meteoriitit paljastuvat. Niitä on helppo poimia jäätiköltä.

Kun kerättyjä meteoriitteja on kertynyt nyt jo merkittäviä määriä^[1], on käynyt yhä selvemmäksi, että jotakin on vialla. Rautameteoriitit ovat selvästi aliedustettuja, sillä niitä on vain 0,7 % kun muualta kerätyistä meteoriiteista niitä on peräti 5,5 %. Missä ratameteorit ovat, miksi ne näyttävät katoavan.

Manchesterin yliopistossa työskentelevä matemaatikko, tutkija ja Etelämanner-retkikunnan johtaja Geoffrey Evat on kuitenkin mielestään löytänyt hyvän selityksen ilmiölle. Rautameteoriitit aivan samalla tavalla kuin kivisetkin pudottuaan Etelämantereen jäätikölle hautautuvat vuosisadoiksi tai tuhansiksi lumeen ja jäähän. Tänä aikana jäätikkövirta vie ne ablaatiovyökykkeelle^[2], jossa kiviset meteoriitit päätyvä jään pinnalle.

Rautameteoriitit lähestyvät pintaa jääpeitteen haihtuessa, mutta parisen kymmentä senttiä jään alla alkaa tapahtua. Rautameteorit

keräävät jään läpi Auringon lämpösäteilyä, lämpiävät ja sulattavat juuri sen verran jäätä altaan, että se korvaa jään haihtumisesta aiheutuneen nousun. Toisin sanoen, ratameteoriitit piilottelevat jäätikön pinnan alla. Tutkijoiden tarvitsee vain ottaa uudeksi työkalukseen metallinilmaisimet ja valtava määrä rautameteoriitteja odottaa noutajaansa.

Huomautukset

[1] Kaikista kerätyistä meteoriiteista 2/3 on peräisin Etelämantereelta.

Rautameteoriitissa näkyy ablaation
jäljet kuoppaisessa mutta muutoin
sileässä pinnassa.
Kuva Wikimedia Commons.

[2] Ablaatio on hieno termi sille, että jää haihtuu vesihöyryksi ilman, että jää sulaa vedeksi. Näin tapahtuu, vaikka lämpötila olisi miinuksella, kunhan ilma sen yläpuolella on riittävän kuivaa. Ja Etelämantereen olosuhteissa näin on.

Ablaatio tarkoittaa myös meteoroidin syöksyessä maapallon ilmakehään sen pinnan höyrystymistä kuuman, useiden tuhansien asteiden lämpötilaisen ilman kuumentaessa meteoroidin pintaa.

Mars-meteoriitti on omaa luokkaansa

Black Beauty on nimensä
mukaisesti hyvin tumma.
Kuva Wimedia Commons.

Vuonna 2011 Marokon aavikolta löytynyt 320 gramman musta meteoriitti (”Black Beauty”) on osoittautunut aikaisempia ikämäärityksiä vanhemmaksi. Nyt sen iäksi on saatu märitettyä noin 4,428±0,025 miljardia vuotta, kun aikaisempi tutkimus osoitti sen iäksi ”vain” 2,089±0,081 miljardia vuotta. Lisäksi meteoriitista on löydetty todisteita voimakkaasta geologisesta häiriöstä noin 1,712±0,085 miljardia vuotta sitten.

Ero määritysten välillä voi johtua osaksi siitä, että meteori on Mars-meteoriitiksi aivan omaa luokkaansa. Sen tyypiksi on määrittynyt breksia, siis kivimateriaalia, jossa on iskostunut korkeassa lämpötilassa useita eri-ikäisiä kiviä toisiinsa tulivuoritoiminnan seurauksena.

Pudotessaan NWA 7034 ja NWA 7033 hajosi ainakin viiteen osaan, joille jokaiselle on annettu eri tunnistenumeronsa.  Aikaisempi ikämääritys oli tehty 7034-kappaleesta ja uudempi 7033-kappaleesta. Tutkijat epäilevät, että myös 7034 on  aikaisempaa ikämääritystä vanhempi [3].

Marsista peräisin [4]olevia meteoriitteja tunnetaan 120 (21.5.2013 tilanne). Ne kuuluvat yleensä kolmeen tyyppiin, joita kutsutaan yhteisesti SNC-meteoriiteiksi (shergotiitit, nakhliitit ja chassingniitit)[1]. NWA 7034 ei kuitenkaan kuulu tähän ryhmään, vaan muodostaa aivan oman ryhmänsä ja siitä on havaittu alkalisia aineita kuten kalsiumia ja natriumia.

NWA 7034 meteoriitti sisältää myös aikaisempaa enemmän vettä. Sitä on havaittu 6000 ppm, mikä on vähintään kymmenkertaisesti se, mitä vesipitoisimmat SNC-meteoriitit ovat sisältäneet. Tämä merkitsee sitä, että vettä on ollut runsaasti läsnä kiven muodostuessa.

Tutkimukset jatkuvat ja tuskinpa Black Beauty on vielä paljastanut kaikkia salojaan.

Huomautukset

[1] SNC-meteoriitit ovat akondriitteihin[2] kuuluvia kivimeteoriitteja jotka muistuttavat basalttia tai muita syväkivilajeja (magmakiviä).  Näihin tyyppeihin kuuluvia meteoriitteja epäiltiin Mars-peräiseksi ensimmäisen kerran 1980-luvulla. Tultaessa 2000-luvulle tutkijat olivat jo varmoja niiden alkuperän olevan Marsista. Marsista peräisin on myös oman ryhmänsä (OPX) muodostava Etelämantereelta Allan Hillsin alueelta löytynyt ALH 84001, josta aikoinaan epäiltiin löytyneen fossiloituneita nanobakteereita. Kolmas Mars-peräinen meteoriittiryhmä on basalttinen breksia (BBR).

[2] Akondriiteista puuttuu kivimeteoriiteille (kondriitit) tunnusomainen jyvämäinen rakenne, johtuen ainakin osittaisesta sulamisesta ja uudelleen kiteytymisestä. Akondriitteja on noin 8 % löydetyistä kivimeteoriiteista.  Akondriittien lähteinä pidetään asteroideja (Vesta), Kuuta ja Marsia.

[3] Meteoriitin iällä tarkoitetaan kulunutta aikaa sellaisesta tapahtumasta jossa uudelleen kiteytyminen on tapahtunut. ALH 84001 meteoriitin iäksi on määritetty 1,4 miljardia vuotta, nakhliitit ja chassingniitit ovat noin 1,3 miljardia vuotta ja shergotiitit ovat noin 157–575 miljoonaa vuotta vanhoja.

Meteoriitin avaruudessa Aurinkoa kiertävällä radalla ollessaan siihen törmäävä kosminen säteily aiheuttaa (jalokaasujen) atomiytimissä tunnistettavia isotooppimuutoksia ja aikajakson kesto (CRE) voidaan määrittää. Esimerkiksi nakhliiteilla CRE vaihtelee 0,5–19 miljoonan vuoden välillä.

Vanhojen putoamisten ajankohta voidaan myös määrittää. Kosmisen säteilyn vaikutus lakkaa kun meteoriitti päätyy maanpinnalle. Radioaktiivisten isotooppien puoliintuminen kertoo tutkijoille sen, kuinka pitkä aika putoamisesta on kulunut.

[4] Meteoriittien alkuperä ja ikä voidaan määrittää niissä esiintyvien alkuaineiden isotooppisuhteista ja niiden huokosiin jääneistä pienistä kaasurakkuloiden sisällön vastaavissa analyyseissä.

Asteroidit ovat luultua suurempi uhka

Tšeljabinskin meteorin jättövana noin
20 km korkeudella.
Kuva Wikimedia Commons.

Tiedelehti Nature’sssa äskettäin julkaistu tutkimus ^[1] osoittaa, että Tšeljabinskin meteorin tapaiset pienehköt asteroidit ^[2] Maan radan tuntumassa ovat yleisempiä kuin mitä on pystytty havaitsemaan.

Tutkimusryhmä kokosi havaintonsa USAn infra-ääniä havaitsevan valvontaverkoston kokoamasta aineistosta yli 20 vuoden ajalta. Tulosten mukaan maapallon ilmakehään syöksyi tänä aikana vähintään kuusikymmentä noin 20 m kokoluokkaa olevaa asteroidia. Määrä on kolminkertainen aikaisempiin havaintoihin verrattuna.

Ilmakehään syöksyvien kappaleiden havaitseminen ei ole kovinkaan helppoa maapallon pinnanmuodostuksen vuoksi. Maapallon meret kattavat ¾ koko pinta-alasta ja maan osuudestakin suuri osa on harvaan asuttua tai asumattomia alueita. Tästä syystä asteroidien syöksyjä ei havaita kuin hyvin harvoin.

Aikaisemmin arvioitiin, että pienten asteroidien törmäyksiä sattuisi kerran 150 vuodessa, Tunguskan ^[3] kokoisia kerran tuhannessa vuodessa. Nyt siis arviota on täytynyt korjata ja tutkimustuloksen mukaan näyttäisi siltä, että asteroideja törmäisi maapallon ilmakehään noin 30 vuoden välein (tilastollinen keskiarvo).

Toisessa tutkimuksessa (joka myös julkaistiin Naturessa) päädyttiin tulokseen, että Tšeljabinskin meteorin rata oli hyvin lähellä 86039-asteroidin rataa. Asteroidi on noin 2 km kokoinen. Vaikka radat ovat samankaltaiset, se ei vielä kuitenkaan ole täysin varma osoitus kappaleiden yhteisestä alkuperästä. Ajatus asteroidista irronneesta pienestä kappaleesta ei kuitenkaan ole kaukana.

 Huomautukset

[1] Tutkimusryhmää johti professori Peter Brown Länsi-Ontarion yliopistosta.

[2] Asteroidien koon alarajaa ei ole määritetty, joten jotkut käyttävät yli 1 metrin kokoluokkaa oleville kappaleille nimitystä "asteroidi". Nimistön käyttö on kuitenkin horjuvaa, välillä kappaleita kutsutaan meteoroideiksi, meteoriiteiksi ja välillä asteroideiksi.

Fysiikkaan perustuvaa tukea tämä  käytäntö ei saa, sillä aikaisempien tutkimusten mukaan noin 150 m kokoiset tai sitä pienemmät kappaleet ovat yleensä yhdestä kappaleesta koostuvia, kun taas suuremmat kappaleet ovat kasa erikokoisia kiviä, jotka pysyvät yhdessä gravitaationsa vaikutuksesta. Rajaa suuremmat kappaleet pyörivät itsensä ympäri hitaasti, korkeintaan viisi kierrosta vuorokaudessa. Pienemmät kappaleet voivat pyöriä nopeammin, mutta tutkimuksia tästä on hyvin vähän.

[3] Kesäkuun 30 päivänä vuonna 1908 törmäsi Siperiaan Tunguskan alueelle arviolta noin 50 metrinen kappale, jota on epäilty pieneksi komeettaytimeksi. Kappale tuhoutui ilmakehässä noin 10 km korkeudella, mutta paineaalto kaatoi metsää noin 2000 km² alueelta ja sytytti sen tuleen.

Tähtiharrastajan tähtitaivas: Perseidit

Meteoreja voi havaita
 valokuvaamalla. Tarvittavat välineet
ovat jalusta, objektiiviltaan
laajakulmainen kamera,
jolla voi ottaa aikavalotuksella
(noin 1 minuutin) kuvia ja
lanka- tai etälaukaisija.
Kuva Brocken Inagglory –
GNU Free Documentation License.

Meteorien^[1][2] havaitseminen on hyvin suosittua tähtiharrastajien keskuudessa. Etenkin kirkkaita meteoreja tuottavat meteoriparvet ovat havaitsijoiden suosiossa. Yksi on kuitenkin ylitse muiden, perseidien meteoriparvi elokuun toisella viikolla, tänä vuonna 12.–13. päivien välisenä yönä. Suosion syitä on monia: runsaasti kirkkaita ja näyttäviä meteoreja ja runsaasti tulipalloja tuottava parvi yhdistettynä elokuun kesäisen leppeisiin öihin ovat niistä merkittävimmät.

Perseidien meteoriparven aiheuttaja on komeetta Switt-Tutle, jonka rata hipaisee Maan rataa. Elokuun alkupuolella maapallo on tällä radan osalla ja komeetasta irronneet kappaleet muodostavat ilmakehään tunkeutuessaan näyttäviä meteoreja. Maanpinnalta nähtynä meteoriitit näyttävän tulevan Perseuksen tähdistön pohjoisosasta. Tätä suuntaa kutsutaan radiantiksi. 

Todellisuudessa ilmakehään tulevat kappaleet kulkevat samansuuntaisesti, mutta ne näyttävät taivaalla kulkevan säteittäisesti radiantista poispäin. Ilmiön aiheutuu perspektiivistä, siis samasta ilmiöstä kuin junanradan kiskojen yhtyminen horisontissa, kuitenkin tiedämme kiskojen olevan siellä yhtä etäällä toisiaan kuin katselijan kohdalla.

Komeetta Switt-Tutle on varsin kookas komeetaksi. Sen ydin on noin 26 km halkaisijaltaan, siis varsin kookas, kun komeettaytimien keskikoko on vain muutaman kilometrin luokkaa. Suuri koko mahdollistaa kohtalaisen kookkaiden kappaleiden (suurimmaksi osaksi vesijäätä) irtoamisen, jotka ilmakehään syöksyessään aiheuttavat tulipallon^[1]. Perseidien ja parven tulipallojen kirkkautta lisää avaruudesta tulevien kappaleiden ja maapallon suuri kohtaamisnopeus, joka on noin 60 km/s. Vain leonidien (esiintyy marraskuussa) parven nopeus on tätä nopeampi (noin 72 km/s).

Meteori-valoilmiö aiheutuu ilmakehään syöksyvän kappaleen edessä ja ympärillä olevan ilman hehkuminen (plasma). Kyseessä ei ole palaminen, kuten usein kuulee ja näkee väitettävän. Palamista (joka on aineen hapettumista) meteoreissa esiintyy mutta se on mittakaavaltaan sen verran vähäistä, että se ei pysty tuottamaan kirkasta valoilmiötä. Valoilmiö ei myöskään aiheudu ilmakehän kitkasta (jota niin ikään tarjotaan usein selitykseksi). Kitkaakin tapahtumassa on mukana, mutta sekään ei ole riittävä hehkumisen aiheuttaja.

Ilman hehkuminen johtuu kompressiosta, siis samasta ilmiöstä kuin polkupyörän renkaisiin ilmaa  pumpattaessa pumppu lämpiää. Kompressio on meteoreissa paljon voimakkaampaa, sillä ilmakehään syöksyvän kappaleen nopeus voi olla parisataa kertaa äänennopeutta suurempi – mitä suurempi nopeus sitä suurempi kompressio. Kompression seurauksena ilman lämpötila voi olla kuumimmillaan jopa noin 10 000 °C, siis paljon kuumempi kuin Auringon pinta (tarkemmin sanoen efektiivinen lämpötila, joka on noin 5 800 °C).

Hehkuva ilmamassa kuumentaa avaruuskiven pintaa sulattaen ja jopa höyrystäen sitä (ablaatio). Sulaan kiviainekseen syntyy lasimainen pinta sekä kavitaation ja turbulenssin aiheuttamia kuoppia. Suurimmaksi osaksi avaruudesta tulevat kappaleet ovat niin pieniä, että ne kuluvat loppuun. Tätä edesauttavat sokkiaallot, joita syntyy ilmakehään tunkeutuvaan kappaleeseen ja rikkovat sen pienemmiksi kappaleiksi hyvin nopeasti. Iskeytyminen ilmakehään muistuttaa siis jossain määrin kappaleen törmäämistä kiinteään pintaan esimerkiksi juomalasin pirstoutumiseen sen pudottua lattialle.

Kompressio aiheuttaa myös ilmakehässä kiitävän kappaleen hidastumisen. Suurin syy tähän on kompressiopuolen suuri paine ja jättöpuolen täydellinen tyhjyys. Paine-ero hidastaa nopeasti avaruudesta tulevan kappaleen vauhdin ja matkanteko ilmakehän alaosassa onkin vapaata putoamista alle äänennopeudella. Hidastuminen on sitä vähäisempää mitä suuremmasta kappaleesta on kysymys. Suurimassaiset kappaleet voivat päästä ilmakehän läpi hidastumatta lainkaan.

Valoilmiönä (meteori) ilmakehään saapuva kappale näkyy yleensä noin 120–80 km korkeudesta alkaen. Jos kappale on riittävän kookas, se ehtii noin 40 km korkeuteen ennen lopullista pirstoutumistaan tai höyrystymistään. Jos jokin isompi kappale on tälle korkeudelle selviytynyt ja pirstoutuu, osaset putoavat vapaan putoamisliikkeen nopeudella maanpinnalle. Kohtaamisnopeus maanpinnalla on noin 60–100 m/s riippuen kappaleiden aerodynaamisista ominaisuuksista. Putoamisen aikana ilmakehän tuulet kuljettavat kappaleita laajalle alueelle, joten yhtä, tarkasti määriteltävissä olevaa putoamiskohtaa ei ole.

Joskus iso kappale pääsee tunkeutumaan ilmakehään hyvinkin alas, jopa 10 km korkeuteen asti. Tällöin usein on kuultu ns. yliäänipamaus, joka syntyy kappaleen kiitäessä ilmakehässä yliäänennopeudella. Tuorein ja kaikkien muistama esimerkki tästä on Tšeljabinskin meteori helmikuun 15. päivältä tänä vuonna.

Koostumus ja rakenne

Komeetoista tulevat kappaleet ovat vesijäätä. Vaikka ne olisivat hyvinkin isokokoisia, ne eivät selviä maanpinnalle vaan höyrystyvät kokonaan[3]. Näin perseidien tuottamat tulipallot katoavat jälkiä jättämättä.

Maanpinnalle pudonneet meteoriitit ovat yleensä alkuperältään pääasteroidivyöhykkeeltä lähtöisin. Ne ovat syntyneet asteroidien keskinäisissä törmäyksissä ja kappaleet ovat päätyneet radoille, joista jotkut tuovat ne maapallon läheisyyteen. Nämä kappaleet koostuvat jo mainituista kivestä ja metalliseoksista.

Kivimateriaalista koostuvat kappaleet ovat sen verran heikkoja, että ne pirstoutuvat ilmakehän läpäisyn aikana hyvin pieniksi. Useimmat maanpintaan asti selvinneet kappaleet ovatkin yleensä vain nyrkin kokoisia tai sitä pienempiä. Sen sijaan rautaa ja nikkeliä sisältävät kappaleet ovat lujuudeltaan sellaisia, että ne eivät juuri pirstoudu ilmakehän läpäisyn aikana, vaan törmäävät maanpintaan sellaisenaan. Niiden pinta on tietysti sulanut, lasittunut ja musta, mutta muita merkkejä koetusta kuumuudesta ei ole.

Meteoriitit ovat suurimmaksi osaksi kiveä (kondriitteja), vain parin prosentin verran löydetyistä kappaleista on rautaa ja saman verran pallasiitteja (metalleja ja kiveä). Joskus löydetään erittäin harvinaisia kivimeteoriitteihin laskettavia hiilipitoisia (hiilikondriitit) kappaleita. Joskus ne ovat niin hauraita, että ne ovat lähes pelkkää murskaa maanpinnalta löydettäessä. Kaikkein harvinaisimmat kappaleet ovat peräisin Kuusta, Marsista ja Vesta-asteroidista. Ne poikkeavat rakenteeltaan jyvämäisistä kondriiteita ja niitä kutsutaan akondriiteiksi.

Perseidien meteoriparven maksimi on 12.–13.8. välisenä yönä. Parveen kuuluvia meteoreja voi kuitenkin nähdä jo nyt (25.7. alkaen) ja viimeisimmät nähdään 20. elokuuta. Tunnin aikana keskiverto tarkkailija voi odottaa näkevänsä parisen kymmentä alle sekunnin kestävää meteoria, mutta joukossa voi olla myös muutama hieman pidempään näkyvä tulipallo. Kaikista havainnoista olisi hyvä raportoida Taivaanvahdissa.

Huomautukset

[1] Nimistö:

·         meteori on ilmakehässä näkyvä lyhytaikaisesti (0,5–2 s) valoilmiö, jonka aiheuttaa avaruudesta tuleva kappale

·         meteoroidi on avaruudessa Aurinkoa kiertävällä radalla oleva kappale

·         meteoriitti on maanpinnalle asti selvinnyt kivi, pallasiitti (sisältää kivimineraaleja sekä rautaa ja nikkeliä) tai rautaa ja nikkeliä sisältävä avaruudesta tullut kappale.

·         tulipallo on Venusta (–4,4^m) kirkkaampi meteori, jonka kesto on tavanomaisia meteoreja pitempi. Kirkkaimmat tulipallot ovat näkyneet ilmakehässä jopa 30 sekuntia ennen katoamistaan. Kivi tai metallista koostuneen kappaleen koon ollessa suurempi kuin 2 cm se voi aiheuttaa tulipallon.

[2] Yhä edelleenkin meteoreja kutsutaan usein tähdenlennoiksi vaikka hyvin tiedetään, että ilmiöllä ei ole mitään tekemistä tähtien kanssa. Tähdenlento-nimitys ei siis ole suositeltava käytettäväksi missään yhteydessä.

[3] Tutkijoiden mukaan ilmakehän läpi syöksyvä jää tai kivi tuhoutuu tai ainakin pirstoutuu paljon pienemmiksi kappaleiksi, jos sen koko on enintään 10–20 metriä. Tšeljabinskin meteori oli tätä luokkaa.

Jos putoava kappale on ns. rauta (riippumatta koosta), se pääsee törmäämään maanpintaan kutakuinkin yhtenä kappaleena. Vain hyvin pienet raudat höyrystyvät kokonaan.

Meteoriitteja Huittisissa?

Kaavio 8. toukokuuta nähdyn tulipallon ilmakehän
läpäisesvästä radasta. Jos jotakin on päätynyt
maanpinnalle asti, niin silloin kappaleita pitäisi
olla hieman Huittisten eteläpuolella soikionmuotoisella
alueella. Kuva Ursa /Mikko Suominen.

Mikäli tiedotusvälineitä, tarkemmin sanottuna iltapäivälehtiä (mikä omituinen nimi, aamullahan ne ilmestyvät) olisi uskominen, nyt pitäisi rynnätä meteoriittijahtiin Huittisiin. Voin vakuuttaa, että ei kannata.

Metsäiseen maastoon tai pellolle, joita kumpaakin on arvioidulla putoamisalueella, pudonnut meteoriitti tai luultavammin useita suhteellisen pieniä kappaleita on hyvin vaikea löytää. Kivimeteoriitit muistuttavat niin paljon tavallisia kiviä, että vaikka pitäisit niitä kädessäsi, niin meteoriitin tunnistaminen ei maallikolta onnistu. Tunnistaminen kun ei oikein tahdo onnistua edes asiantuntijoiltakaan ilman, että tehdään laboratoriotutkimuksia. [ Katso huomautus1!]

Ursan tiedote asiasta oli tällä kertaa varsin onnistunut: faktat olivat oikein ja asia selostettu asiallisen tarkasti. Tiedotusvälineet kuitenkin tekevät tiedotteen perusteella omat juttunsa ja niissä ei ylilyönneiltä vältytä. Lööpit ja juttujen otsikot tekaistaan aivan hatusta, jotta saadaan potentiaalinen lukija ostamaan lehti kauppareissullaan. No tätä kritiikkiä on esitetty ennenkin, joten olkoon.

Meteoriitit ovat sinällään hyvin arvokasta tieteellistä tutkimusmateriaalia. Vaikka niitä putoaa maapallolle vuorokaudessa satoja tonneja, tutkimuskäyttöön niitä saadaan tuoreeltaan suhteellisen vähän. Maaperässä vuosikausia lojuneen meteoriitin tutkimusarvo rajoittuu lähinnä mineraalien ja isotooppien tutkimiseen, mutta lopulta sekin arvo vähenee kivien rapautuessa. Onneksi maapallolla on muutamia paikkoja, joissa meteoriitit säilyvät lähes koskemattomina kunnes tutkijat saavat ne käsiinsä.

Meteoriittilöytöjen tuottoisimpia paikkoja on muutamia Etelämantereella. Jäätikölle pudonneet meteoriitit hautautuvat lumeen, josta myöhemmin tulee jäätä. Jäätikön virratessa se kuljettaa meteoriitin alueelle, jossa jään haihdunta (sublimoituminen) on voimakkaampaa kuin alueella satavan lumen määrä (jos siellä sataa lainkaan). Jään haihtuessa meteorit jäävät jäänpinnalle odottamaan tieteellisten retkikuntien tuloa. Vuosittain näiltä alueilta kerätään satoja meteoriitteja.

Meteoriittien tutkiminen tuo uutta tietoa niistä olosuhteista missä ne ovat syntyneet. Osa meteoriiteista on täysin muuttumattomia noin 5 miljardin vuoden takaa, jolloin aurinkokuntamme syntyi. Tällaiset meteoriitit ovat yleensä hyvin hauraita, osa suorastaan pelkkää jäätynyttä pölyä, ja osassa on runsaasti hiiltä. Hiilipitoiset meteoriitit ovat tutkijoiden suosikkeja, sillä niistä saatavilla tiedoilla pystytään arvioimaan myös elämän syntymisen mahdollisuuksia.

Iso osa meteoriiteista on peräisin pääasteroidivyöhykkeeltä Marsin ja Jupiterin ratojen välistä. Siellä Aurinkoa kiertävät asteroidit törmäävät silloin tällöin toisiinsa. Törmäyksissä syntyy runsaasti pieniä meteoroideja, joista osa vaeltaa aurinkokuntamme sisäosia kohti ja lopulta muutama päätyy maapallolle.

Pääasteroidivyöhykkeillä asteroideista irronneet kappaleet ovat muuttuneet alkuperäisestä materiaalista. Kaikkein suurimmat asteroidit ovat muutakin kuin kasa kiviä. Niissä on aikoinaan tapahtunut kiviaineksen sulamista, osittaista raskaiden (metallit) alkuaineiden siirtymistä kappaleen ytimeen ja koko kappaleen uudelleen jähmettymistä ja kiteytymistä. Prosessin aikana asteroidit ovat törmäilleet toisiinsa ja sitä ne tekevät vieläkin. Aikaisemmin, noin 4,3–3,8 miljardia vuotta sitten törmäily oli paljon runsaampaa kuin nykyisin ja silloin koettiin aurinkokunnassamme massiivinen asteroidipommitus, jonka jäljet näkyvät vielä Kuussa ja Merkuriuksessa.

Pääasteroidivyöhykkeen lisäksi maapallon saanut vastaanottaa muistakin läheteistä tulevia meteoriitteja. Luonnollisesti Kuusta lähtöisin olevia kappaleita on pystytty tunnistamaan kymmeniä. Sen lisäksi Marsista peräisin olevia kiviä on löydetty kymmeniä. Yllättävää kyllä, myös Merkuriuksesta peräisin oleva kappale on löydetty, joten tutkijoittemme käytettävissä on melkoisen laaja näytevalikoima naapureittemme pintakerroksista. Erityisen mielenkiintoista ja merkille pantavaa on se, että tutkijat pystyvät kartoittamaan myös tutkimansa kappaleen ajallisen historian: milloin se kiteytyi kivisulasta, milloin se lähti avaruusmatkalleen ja viimein sen, milloin se syöksyi meteorina maanpinnalle.

Esquel-pallasiitti on yksi kauneimmista
paallasiiteista. Kuva Kari A. Kuure

Pieni osa, maahan pudonneista meteoriiteista noin 2 % on koostumukseltaan metallista rauta-nikkeliä ja saman verran metallia ja kiviainesta (oliviinia) sisältäviä pallasiitteja. Ne ovat syntyneet isoissa asteroidessa, jossa on tapahtunut materian sulamista ja metallisen ytimen muodostumista. Asteroidien väliset törmäykset ovat ne sitten kaivaneet esiin ja lähettäneet meteoroidit pitkälle matkalleen kunnes osa niistä on päätynyt maapallolle.

Suomen lain mukaan maastamme löydetyt meteoriitit on luovutettava valtiolle, jonka edustajana Luonnontieteellinen keskusmuseo toimii. [Katso korjaus 2!] Luonnontieteellisessä keskusmuseossa onkin aika mukava meteoriittikokoelma, jossa on myös vaihtokaupoilla saatuja ulkomaisista meteoriiteista saatuja näytteitä.  Suomesta on löydetty vain kolmetoista pudokasta.

Isoja rahoja meteoriittien löytäjien ei kannata haaveilla. Halvimmat kivimeteoriitit ovat myynnissä noin yhden euron per gramma hinnalla ja hieman harvinaisemmat (= alun perin pienemmät kivet) kahdesta kolmeen euroon grammalta. Rauta-nikkeli meteoriitit ovat hinnaltaan kymmeniä tai satoja euroja grammalta ja kaikkein kalleimpia ovat pallasiitit, joista yleensä joutuu maksamaan satoja euroja grammalta.

Meteoriitteja kauppaavat ulkomaiset myyjät lähinnä Internetin välityksellä. Ennen ostopäätöksen tekemistä tulisi hieman kysellä keskusteluryhmissä, mistä meteoriitteja voisi ostaa, mikä myyjä on luotettava ja missä on paras palvelu. Tälläkin alalla Internetissä on huijareita ja voit ostaa isolla rahalla tavallista, maassa esiintyvää kiveä.

Meteoriitin löytäjän osuutta on vaikea arvioida, mutta se on luultavasti reilusti alle puolet, ehkä kymmenesosa tavallisimmille meteoriittityypeille. Hinta-arviot ovat siis pienille, meteoriitista leikatuille paloille. Kokonaisten meteoriittien hintoja en tiedä (> 10 000 €) ja harvoin niitä, kaikkein pienimpiä lukuun ottamatta, on edes tarjolla.

Huomautukset ja korjaukset:

[1] Jos tuoreen meteoriitin sulanutta kuorikerrosta on jäljellä, tunnistaminen on suhteellisen helppoa ja yleensä se onnistuu geologeilta ja meteoriittiharrastajilta. Tekstissä esitetty väitteeni tunnistamisen vaikeudesta koskee siis vanhoja, jo rapautuneita kivimeteoriitteja.

[2] Sain hieman uutta tietoa meteoriittien valtiolle luovuttamisesta.  Toisin kuin aikaisemmin tekstissä väitin, Suomen laissa ei ole erikseen säädetty meteoriiteista mitään. Sen sijaan muiden lakien tietynlainen tulkitseminen pakottaisi Suomesta löydettyjen meteoriittien luovuttamiseen. Tämä oli se aikaisemmin levitetty tieto.

Nyt näyttäisi siltä, että tällainen laintulkinta olisi kestämättömällä pohjalla, eikä mitään valtiolle luovutuspakkoa olisi. Viimekädessä asia tietysti ratkaistaisiin erilaisissa oikeusasteissa, sillä ennakkotapausta ei ole. Toisaalta, millainen intressi valtiolla olisi lähteä vaatimaan itselleen myyntiarvoltaan suhteellisen vähäistä kiveä itselleen? Ainakaan se ei taloudellisesti ole järkevää, joten enpä usko, että jatkossakaan tällaisia oikeustapauksia olisi tulossa, vaikka löytäjä meteoriitin pitäisi ja myisi.

Pidettäisiinkö avaruudesta maahan pudonnutta kappaletta tavallisena vähäarvoisena löytötavarana, jonka löytäjä voi pitää, vai voisiko löytöpaikan yksityisellä maanomistajalla olla vaatimuksia löydettyyn meteoriittiin? Tätäkään ei voi ennakkoon tietää, mutta sama taloudellinen intressi pätee oikeustaistelun suhteen tässäkin. 

Kokonaan toinen juttu on tuoreen meteoriitin tutkimusarvo! Se tietysti hyvin pitkälti määräytyisi meteoriitin tyypin ja harvinaisuuden mukaan. Lisäksi museaalinen arvo Suomesta löydettyjen meteoriittien vähäisen määrän vuoksi voisi olla merkittävä. Näin ollen olisikin toivottavaa, että löytäjä luovuttaisi ainakin osan löydöstään Luonnontieteelliselle keskusmuseolle, vaikka sitten jonkinlaisesta pienestä korvauksesta.

Sanasto

Meteori = ilmakehässä näkyvä valoilmiö, jonka aiheuttaa avaruudesta ilmakehään syöksyvä meteoroidi.

Meteoroidi = pieniä Aurinkoa kiertävillä radoilla olevia kiviä, joiden alkuperä ja koostumus vaihtelevat.

Meteoriitti = maanpinnalle pudonnut avaruudesta tullut kappale (kivi, metalli tai näineden yhdistelmä).
Avaruusromu = ihmisen avaruuteen laikaiseman kantoraketin tai satelliitin ilmakehän läpi maahan pudonnut kappale.