Kirkas bolidi Keski-Europan yllä sunnuntai-iltana

Ranskassa, Belgiassa, Luxemburgissa, Alankomaissa ja Saksassa havaittiin sunnuntaina (8. maaliskuuta 2026) kello 17.55 UTC aikaan kirkas bolidi. International Meteor Organization (IMO) on vastaanottanut tähän mennessä 3209 raporttia ilmiöstä, niiden joukossa 26 videota ja 116 valokuvaa.

Tämä kuva osoittaa kuinka kirkkaasta bolidista oli kyse. Kuva  © Philipp Z./IMO.

Bolidi ei kuitenkaan jäänyt pelkäksi valoilmiöksi taivaalla, vaan se pirstoutui näyttävästi pienemmiksi kappaleiksi Saksan Rhineland-Palatinate -osavaltion Koblenz-Güls -nimisen kaupungin yllä. Pirstoutuminen tuotti useita pudokkaita, jotka vaurioittivat alueen rakennuksia. Ehkä pahiten vaurioista kärsi omakotitalo, jonka tiilikattoon pudonnut meteoriitti aiheutti jalkapallonkokoisen reiän ja lopulta päätyen asukkaiden makuuhuoneeseen.

Alueelta kerättiin kymmeniä golfpallonkokoisia kappaleita ja katon lävistänyt kappale oli noin lapsen nyrkin kokoinen.

Vaikka tapahtuma tuntuu harvinaiselta, niin todellisuudessa ne ovat melko yleisiä. Euroopan avaruusjärjestön (ESA) mukaan tämän kokoluokan kappaleita putoaa maapallolle kerran parissa viikossa. Maapalolla on kuitenkin vielä harvaan asuttuja paikkoja ja tietysti meret kattavat ¾ maanpallon pinta-alasta, joten useimmat saapuvista kappaleista jää huomaamatta ja ne eivät aiheuta vahinkoa.

Epätavallista on kuitenkin, että pudokkaat aiheuttaisivat ihmisten vammautumista, vaikka niitäkin on tapahtunut. Tässä tapauksessa, onneksi, näin ei käynyt. Sirontakentän kokoa ei vielä ole kattavasti määritelty ja luultavasti alueelta löytyy edelleen meteoriitteja.

Avaruudesta Maahan saapuvan meteoroidin nopeus on useita kymmeniä kertoja äänennopeus. Näin suurella nopeudella tuleva kappale aiheuttaa edellään ilman kompressoitumisen ja sokkiaallon. Kompressoitunut ilma kuumenee tuhansien asteiden lämpötilaan ja aiheuttaa saapuvan kappaleeseen dynaamisia jännitteitä. Jos kappale on vähänkään huokoinen (meteoroidit usein ovat) kompressoitunut ilma tunkeutuu myös kappaleen sisään luoden sisäisen paineen ulospäin. Yhdessä nämä tekijät aiheuttavat saapuvan kappaleen pirstoutumisen pienemmiksi ja jos se on ollut riittävän isokokoinen, niin pienempiä kappaleita putoaa maanpinnalle asti.

 

 

 

Tähtienvälinen meteoroidi hipaisi maapallon ilmakehää

Viime syksynä, lokakuun 23. päivän iltana kello 23.38 Tampereen Ursan revontulikameroihin tallentui selkeä viiru (kirkkaus noin -3^m). Samainen viiru tallentui videokameraan Vaalassa, Nyrölässä ja järjestelmäkameralla otettuun kuvaan (Kari Haila) Sastamalassa. Oli selkeä sää ja revontulet taivaalla. Monet tavallisella kameralla varustautuneen harrastajat olivat kuvaamassa revontulia, joten meteorin viiru tallentui myös moniin muihinkin kuviin.

Tampereen Ursan revontulikameraan tallentunut valoviiru osoittautui harvinaiseksi tähtienvälisen avaruuden kappaleen aiheuttamaksi. Kuva © Tampereen Ursa ry.

Aluksi kyse näytti olevan aivan tavallisesta meteorista, tosin sen lentorata muodostui epätavallisen pitkäksi. Epätavallisen pitkä lentorata sai Ursan tulipalloryhmän jäsenet, Jaakko Visuri ja Markku Siljama ensimmäisten joukossa, pohtimaan sitä, että voisiko kyse olla ns. maapallon hipojasta. Nämä hipojat ovat sellaisella radalla, että ne saapuvat maapallon ilmakehään hyvin loivassa kulmassa (tässä tapauksessa noin 3,6 asteen kulmassa), siis lähes maanpinnan suuntaisesti. Hipaisija kuitenkin yleensä päätyy takaisin avaruuteen, sillä lentokorkeus ei välttämättä alene merkittävästi yläilmakehässä tapahtuvan lennon aikana. Tässä tapauksessa alenema oli vain 14 km.

Meteorin loppu näkyy tässä länsikameran kuvassa himmeänä viiruna. Kameroiden kelloajat ja siitä johtuen aikaleimat poikkeavat hieman toisistaan Kuva © Tampereen Ursa ry.

Siljaman ja kumppanien laskelmat osoittivat, että meteoroidin näennäinen nopeus oli selvästi sen verran suuri (näennäinen nopeus 74,2 km/s, geosentrinen 73,2 km/s ja heliosentrinen nopeus 43,5 km/s), että se pystyisi pakenemaan Aurinkokunnasta. Seuraava kysymys olikin se, mistä moinen huikea nopeus johtui? Oliko kappale tullut Aurinkokuntaamme tähtienvälisestä avaruudesta vai oliko jokin planeetoista ollut radan varrella ja kiihdyttänyt nopeuden erityisen suureksi?

Useat kysymykset siis vaativat vastausta ja koko tulipalloryhmä pääsi töihin käsiksi. Aluksi kerättiin kaikki saatavilla oleva kuva-aineisto ja niiden avulla määritettiin lentorata ja rata Aurinkokunnassamme mahdollisimman tarkasti. Osoittautui, että lentorata oli Haapajärveltä Kristiinankaupunkiin ja meteorin alin piste oli 112,6 km korkeudella, jossa se myös katosi kuvista. Ilmakehässä meteori näkyi kaikkiaan noin viisi sekuntia ja näkyvän radan pituudeksi tuli noin 410 km. Ratamääritys osoitti, että planeettojen lähiohituksia ei ollut tapahtunut, joten alkoi näyttää siltä, että kappale oli tullut Aurinkokuntaamme tähtienvälisestä avaruudesta. Toinen vaihtoehto olisi, jos se kuului Aurinkokuntaamme, niin silloin sen alkuperä oli kaukana Oortin pilvessä ja sen rata oli hyperbolinen. Kappaleen kooksi arvioitiin noin 1 kg luokkaa oleva massa.

Mutta mitä mieltä olivat muut tutkijat, olisivatko he samaa mieltä asiasta? Tulipalloryhmällä on aikaisemminkin ollut yhteyksiä eripuolille maapalloa, joten oli luontevaa pyytää espanjalaisia kollegoita mukaan tutkimaan tapausta. Suomesta luovutetun aineiston perusteella Espanjan havaintoverkon johtaja Josep Maria Trigo-Rodríguez Katalonian avaruustutkimuksen instituutista (IEEC) kertoi heidän tutkimuksensa olevan samansuuntainen, meteoroidi oli mitä suurimmalla todennäköisyydellä tullut tähtienvälisestä avaruudesta. WAU!

Tapaus on ensimmäinen laatuaan, joka on a) harrastajien tekemä löytö ja b) ylipäätään ensimmäinen havainto näin pienestä kappaleesta. Kaikkia tunnetaan viisi tähtienvälisestä avaruudesta tullutta kappaletta. Kaksi näistä on Papua-Uusi-Guinea 2014 ja Portugali 2017 yllä havaitut kappaleet, mutta ne havaittiin Yhdysvaltain sotilaallisilla satelliiteilla ja tietoja niistä on tihkunut hyvin niukasti. Aikaisemmista radiohavainnoista tiedetään, että hyvin nopeasti liikkuvia pieniä kappaleita on aikaisemminkin liikkunut maapallon läheisyydessä, mutta ne ovat olleet yksittäisiä tapauksia ja niiden tutkiminen lähemmin on tietysti ollut mahdotonta.

Kaikki nämä havainnot yhdessä tietysti osoittavat sen, että emme elä kovinkaan täydellisessä kuplassa, vaan Aurinkokuntamme on vahvassa vuorovaikutuksessa myös tähtienvälisen avaruuden kanssa. Tällaisesta vuorovaikutuksesta on myös isompien kappaleiden osalta hyviä esimerkkejä. 1I/Oumuamua vuonna 2017 ylitti uutiskynnyksen ja sen kulkua Aurinkokunnassamme seurattiin tiedotusvälineissä hyvin tiiviisti. Erityisesti kappaleen koko ja muoto aiheutti villejä spekulaatioita sen alkuperästä ja rakenteesta. Loppujen lopuksi se paljastui litteähköksi levyksi ja on tällä hetkellä poistumassa Aurinkokunnastamme. Toinen kappale mutta ei aivan yhtä suurta huomiota saanut oli komeetta 2I/Borisov vuonna 2019. Olisiko mahdollista, että Suomessa havaittu tähtienvälinen meteoroidi luetteloitaisiin 3I/Ursa:ksi, jäänee nähtäväksi?

Mutta tarina saa jatkoa. Barcelonan autonomisen yliopiston (UAB) tukija Eloy PeñaAsension on tekemässä väitöskirjaansa ja tästä tapauksesta laadittu tutkimusraportti tulee osa sitä. Aikaisemmin hän on tutkinut yhdessä Trigo-Rodríguezin kanssa Yhdysvaltojen satelliittidataa. Raportin kirjoittajiksi on myös merkitty espanjalaisten lisäksi suomalaiset tulipalloryhmän jäsenet: Jaakko Visuri (Ursa), Maria Gritsevich (Ursa/ MML/Paikkatietokeskus/Helsingin yliopisto Fysiikanlaitos), Markku Siljama (Ursa), Jarmo Moilanen (Ursa, MML/Paikkatietokeskus/Helsingin yliopisto Fysiikanlaitos), Harri Kiiskinen (Jyväskylän Sirius) sekä Markku Lintinen (Tampereen Ursa).

Lähteet

1.       Tähdet ja avaruus -lehti no. 2/2023: Mikko Suominen ja Marko Pekkola: Suomen yllä viiletti tähtienvälinen meteoroidi.

2.       54th Lunar and Planetary Science Conference 2023: E. Peña-Asensio & All: The Finnish Hyperbolic Grazing meteor: Are Interstellaer Earth Imapactors Biased?

3.       Tampereen Ursa revontulikamerat (kuva).

Meteoriitti on sittenkin tappanut miehen

Maapallon pinnalle päätyy avaruudesta NASAn arkistoihin perustuen arvion mukaan noin 17 meteoriitti vuorokaudessa. Määrä ei ole suuren suuri verrattuna maapallon koko pinta-alaan ja josta pinta-alasta noin 70 % on merialuetta. Näin ollen meteoriitin putoaminen asutulle alueelle on harvinaista ja todennäköisyys kiven osumisesta ihmiseen on todella pieni.

Tulipalloista voi pudota maahan asti pieniä kiviä. Niiden osuminen ihmisiin on äärimmäise epätodennäköistä. Kuva © Tampereen Ursa ry.

Harvinaista on päävoiton saaminen lotossakin, mutta sitäkin kuulemma tapahtuu. Näin myös on putoavien meteoriittien osumallekin, sillä tunnettu historia tietää kertoa muutamista tapauksista, joissa pudonnut meteoriitti olisi vahingoittanut ihmistä. Ehkä tunnetuin tapaus on vuodelta 1954, jolloin Ann Hodges'n talon katon läpäisi noin 5,5 kg meteoritti ja osui naista lantioon. Meteoriitti (H4 -luokan kondriitti) tunnetaan nykyisin Sylacaugan meteoriittina tapahtumapaikan lähistöllä sijaitsevan kaupungin mukaan.

Muutamista kuoleman tapauksista ja vahingoittumisista läheltä piti -tilanteista on kerrottu lehdistössä (6.2.2016 Intia, 1951 LaPaz, 1929 Jugoslavia ja 1908 Tunguska) mutta ovatko nämä tosia tapahtumia, niin siitä ei ole varmuutta. Ainakin tuore 2016 Intiassa meteoriitin aiheuttamaksi väittety räjähdys ei näyttäisi liittyvän mitenkään meteoriitteihin.

Vuodelta 2013 on muistissa Tseljabinskin kaupungin liepeille pudonnut pieni asteroidi. Maanpinnalta ja läheisestä järvestä on kerätty yli 650 kg kiveä. Maahansyöksy aiheutti voimakkaan paineaallon, joka rikkoi rakennutuksia ja ikkunoita. Rakennusten sortuminen ja ikkunoiden pirstoutuminen aiheutti ihmisille vammoja, mutta kenenkään ei tiedetä kuolleen tapahtumassa.

Turkkilaiset tutkijat O. Unsalan ja A. Bayatlı yhdessä yhdysvaltalaisen P. Jenniskens kanssa ovat löytäneet nyt kirjallisia raportteja Turkin valtion arkistosta, joiden mukaan meteoriitin osuma olisi aiheuttanut yhden miehen kuoleman ja toisen vammautumisen vuonna 1888 elokuun 22. päivänä. Raportteja oli kolme, joista yhden oli tehnyt Sulaymaniyah’in kuvernööri Ottomaanien valtakunnan 34. sulttaanille Abdul Hamid toiselle. Näin ollen tätä lähdettä tutkijat pitävä erittäin luotettavana.

Kirjalliset lähteet olivat laadittu ottomaanien käyttämällä turkin kielellä käyttäen turkin ja persian kirjaimistoa, jonka kääntäminen nykykielelle on ollut vaikeaa. Kääntäminen on nyt tehty paljon laajemmalle aineistolle, josta osa siis käsittelee tätä tapausta.

Tapahtumaselostuksen mukaan illalla kello 19.30 paikallisen ajan mukaan kirkas tulipallo oli nähty taivaalla. Sen jälkeen kylään oli satanut noin 10 minuutin ajan kiviä. Tällöin osa pudonneista kivistä oli osunut ulkona olleisiin ihmisiin, joista yksi oli siis kuollut ja toinen loukkaantunut (halvaantunut). Lisäksi vahinkoja oli aiheutunut sadolle ilmeisesti paineaallon vaikutuksesta. Sulaymaniyah’in kaupunki sijaitsee nykyisen Irakin alueella ja on tunnettu yliopistokaupunki.

Lisätietoja

Tutkimusraportti on julkaistu osoitteessa https://onlinelibrary.wiley.com/doi/abs/10.1111/maps.13469 ja sen pdf-versio on https://onlinelibrary.wiley.com/doi/epdf/10.1111/maps.13469 .

Törmäsikö meteoroidi Antarktikselle?

Kuvakaappaus Christian Müllerin julkaisemasta
YouTube-videosta, jossa näkyy epäilty törmäyskraatterin
jäännökset. 

Syyskuun 3. päivänä vuonna 2004 havaittiin Antarktiksella noin 30 km korkeudella valtava tiivistymisvana, jonka tutkijat arvelivat isohkon meteoroidin syöksymisestä ilmakehään. Itse törmäystä ei kuitenkaan havaittu.

Vuonna 2007 julkaistiin tutkimus^[1], jonka mukaan samana päivänä havaittiin infraääniä^[2] havaitsevilla valvonta-asemilla^[3] ja Etelämantereelle paikannettu voimakas äänijälki. Äänijäljen analyysissä saatiin tulos, että kyseisen ilmiön oli aiheuttanut avaruudesta ilmakehään syöksynyt kappale^[4].

Tämän jälkeen kului aikaa aina viimevuoden joulukuun 20. päivään, jolloin geofyysikko Christian Müller (Alfred Wegener Institute) johtama työryhmä havaitsi lentokoneesta noin 2 km laajuisen renkaan Antarktiksen jäätiköllä. Kuusi vuorokautta myöhemmin he palasivat alueelle valokuvaten ja skannaten aluetta kahdelta eri korkeudelta. Tutkimusryhmän mielestä kyseinen jälki oli syntynyt vuonna 2004 ja se on mitä ilmeisimmin meteorikraatteri. Heidän näkemystään tukee havaittu tiivistymis-savuvana ja äänihavainnot.

Infraäänien kuunteluasema Gröönlannissa.
Kuva Wikimedia Commons.

Jos jälki todella osoittautuu törmäyskraatteriksi, sen aiheuttanut kappale on ollut kooltaan noin 100 metrinen. Lopulliseen kokomääritykseen vaikuttaa törmäävän kappaleen materiaali, massa ja nopeus, joten pelkän kraatterin koon perusteella ei kovinkaan tarkkaa arviota törmäävästä kappaleesta voida saavuttaa. Jääkairaukset (oletetulla) törmäyspaikalla voi tuoda esiin jäänteitä asteroidista ja sen materiaalista tai antaa jonkun muun selityksen havaitulle ympyrälle.

Huomautukset

[1] Earth, Moon and Planets, 10.1007/s11038-007-9205-z. Date: 13 Dec 2007 Stephen J. Arrowsmith, Doug ReVelle, Wayne Edwards, Peter Brown: Global Detection of Infrasonic Signals from Three Large Bolides.

[2] Infraäänet ovat ääniaaltoja joiden taajuus on ihmisen kuulokynnyksen alapuolella. Yleisesti kuulokynnyksenä pidetään noin 20 Hz taajuutta. Infraääniin lasketaan vielä niinkin matalata taajuudet kuin 0,001 Hz.

[3] International Monitoring System (IMS), jonka tehtävänä on valvoa ydinsulkusopimuksennoudattamista. Sen mittausasemat muodosta koko maapallon kattavat verkostot, joihin kuuluu 50 seismistä asemaa ja 120 ulkopuolista, mutta verkostoon liitettyä asemaa; 11 hydroakustista kuunteluasemaa 0,02 – 4 Hz taajuudella; 60 infraäänen kuunteluasemaa; 80 ilmakehässä kulkeutuvien radioaktiivisten aineiden ja laskeuman tarkkailupistettä sekä 16 radioaktiivisten aineiden analyysiin keskittynyttä laboratoriota.

[4] Samassa julkaisussa julkaistiin kahden muun ilmakehään syöksyneen kappaleen äänijälkien analyysit: lokakuun 7. 2004 Intian Valtameren yllä ja joulukuu 9. 2006 Pohjois-Afrikan yllä havaitut ilmiöt. 

Geminidien maksimi

Kirkas leonidi. Kuva NASA/MEO

Joulukuun pilviset säät saavat unohtamaan helposti koko muun maailmankaikkeuden. Pilven takana kuitenkin tapahtuu kaiken aikaa kuten nyt meteoriparvi geminidit, jotka kohtaavat maapallon ilmakehän parasta aikaa. Maksimi on tänään sunnuntaina (14.12.2014) kello 14 aikoihin.

 Jos ensiyönä olisi selkä sää, voisimme nähdä taivaalla kymmeniä kirkkaita ja pitkäpyrstöisiä meteorivanoja tunnin aikana. Laskennallinen ZHR voisi kohota jopa arvoon 200 (parven aktiivisuus ennätys vuonna 2011). Asiantuntijat eivät kuitenkaan ennusta aivan näin suurta arvoa, vaan ilmoittavat todennäköisimmän ZHR-arvon^[1] olevan noin 120 tietämillä. Tämäkin arvo on lähes tupla vuoden suosituimman meteoriparven, elokuussa näkyvän perseidien aktiivisuuteen verrattuna.

Parven nimi, geminidit^[2], viittaa meteorien saapumissuuntaan, sillä parven radiantti^[3] on Kaksosissa. Tähdistö kohoaa horisontin yläpuolelle alkuillasta ja on näkyvissä koko yön. Näin ollen meteorien tarkkailijat voivat käyttää havaintoihinsa koko pitkän yön. Geminidien tarkkailu onnistuu parhaiten paljain silmin mielellään mahdollisimman valosaasteettomalla alueella. Kuten aina, meteoreja näkyy missä suunnassa tahansa, mutta parveen kuuluvat näyttävät aina tulevan Kaksosten suunasta.

Satunnaisia meteoreja nähdään runsaimmin yleensä aamulla kello 6 aikoihin, sillä silloin maapallon liikesuunta avaruudessa on etelässä ja mahdollisimman korkealla horisontista (deklinaatio 0°). Mutta havaintoja ei tarvitse rajoittaa aivan aamuun, sillä sporadisia voi nähdä milloin vain pimeän aikaan ja aamuyö on hyvää aikaa havainnoille.

Geminidit aiheutuvat yllättäen 3200 Phaethon -nimisen asteroidin (kivikomeetta) jälkeensä jättämistä pölystä ja ehkä hieman karkeammasta sorasta. Parvi havaittiin ensikerran vuonna 1862, mutta silloin sitä ei juurikaan noteerattu. Maksimissaan ollessaan parvi oli aktiivisuudeltaan varsin vaatimaton. Sen jälkeen aktiivisuudessa on kuitenkin tapahtunut merkittävää kasvua.

Kasvu johtuu pölyvanan sijainnista aurinkokunnassamme. Se nimittäin sijaitsi Maan radan sisäpuolella. Jupiterin vaikutus radan periheliin on kuitenkin ollut merkittävä ja niinpä se on siirtynyt lähemmäksi Maan rataa ja tästä on ollut seurauksena aktiivisuuden kasvu, kun aina vain useammat kappaleet ovat päätyneet maapallon ilmakehään. Näinä vuosina mitä ilmeisimmin voimme nähdä parven kaikkein aktiivisimpia meteorisateita, sillä pölyvanan radan siirtyminen lopulta johtaa sen päätymiseen maapallon radan ulkopuolelle. Tämä tapahtunee kuitenkin vasta satojen vuosien kuluttua.

Tutkijat ovat pystyneet osoittamaan, että muutaman kilometrin kokoisesta 3200 Phaethon asteroidista irtoava pölyn ja soran määrä ei voi olla peräisin yhdestä kappaleesta. Niinpä he ovat päätyneet esittämään, että alkuperäinen suurempi asteroidi on törmännyt joitakin satoja vuosia sitten toiseen kappaleeseen. Törmäyksen seurauksena se on hajonnut ainakin kahdeksi tai kolmeksi nykyisin tunnetuksi asteroidiksi, joista yksi on 3200 Pahethon. Hypoteesia tukee sekin, että parveen kuuluneet meteoriitit ovat tiheydeltään noin 3000 kg/m³, joka on selkeästi suurempi kuin muut vastaavat meteoriitit.

Huomautukset

[1] ZHR on zeniittituntiluku, joka ilmaisee meteoriparven aktiivisuuden. Se on laskennallinen arvo, joka kertoo kuinka monta meteoria voisimme nähdä tunnin aikana jos kaikki meteorit tulisivat näkyviin keskitaivaalta (zeniitistä). Todellisuudessa emme kuitenkaan pysty havaitsemaan kaikkia horisontin yläpuolisia meteoreja ja ilmakehän ekstinktion (valohävikki) vuoksi mitä lähempää horisonttia teemme havaintoja, sitä kirkkaampia meteorien pitää olla nähdäksemme ne. Näin ollen yksi yksittäinen havaitsija voi olla tyytyväinen, jos hän pystyy näkemään tunnin aikana noin 25–30 % toteutuneen ZHR -arvon ilmoittamasta määrästä meteoreja. Sekin edellyttää herkeämätöntä taivaan tarkkailua.

[2]Meteoriparvet ovat yleensä nimetty sen tähdistön mukaan, jonka alueella radiantti sijaitsee.

[3] Radiantti eli säteilypiste on se taivaan alue, josta meteorit näyttäisivät tulevan jos jatkamme niiden tulosuuntaan riittävän pitkälle kohtaan, jossa kaikkien meteorien tulosuunnat risteävät. Ilmakehään tunkeutuvien meteoroidien radat ilmakehässä ovat samansuuntaisia mutta radiantti on perspektiivistä johtuva ilmiö. Kaikki tiedämme junan raiteiden olevan samansuuntaisia mutta ne kuitenkin näyttävät yhtyvän horisontissa, radiantti on tämä yhtymispiste.

Jos ja kun yleensä parveen kuuluvia meteoreja nähdään useamman vuorokauden aikana, radiantti näyttää hieman liikkuvan yleensä itään ja pohjois-eteläsuunnassa. Tämä johtuu maapallon kiertoliikkeestä Aurinkoa kiertävällä radalla. Radiantin siirtyminen on kuitenkin suhteellisen vähäistä, ellei parven esiintymisaika ole pitkä. Keskimääräinen siirtyminen on noin 1° vuorokaudessa. Deklinaation suuntainen siirtyminen on vähäisempää ja se riippuu suoraan parven radan inklinaatiosta, eli parven radan kaltevuudesta maapallon radan suhteen.

Kaikki nähdyt meteorit eivät ole peräisin samasta parvesta, sillä samaan aikaan voi olla meteoreja peräisin useammasta meteoriparvesta. Toisiin parviin kuuluvat meteorit näyttävät kuitenkin tulevan omasta radiantistaan.

Meteoriparvien lisäksi taivaalla nähdään silloin tällöin satunnaisia eli sporadisia meteoreja. Niiden alkuperä on pääasteroidivyöhykkeellä, Kuussa tai Marsissa.

Löytyykö uusi meteoriparvi

Tulipallo, joka näkyi 28.4.2010. Kuva
Wikimedia Commons/Thomas Grau.

Monien meteoriparvien [1] runsaus voi vaihdella runsaastikin vuosien varrella. Joskus joku parvi aiheuttaa meteorimyrskyn, mutta useimpina vuosina se tuottaa juuri ja juuri havaittavissa olevan parven. Hyvin harvoin pystytään määrittämään tai ns. löytämään täysin uusi meteoriparvi. Tässä kuussa (23–24.5.) se on hyvällä onnella kuitenkin mahdollista.

Mahdollisen parven (CAM, toukokuun camelopardalidit) maksimin odotetaan olevan 24. päivänä kello 9–11 Suomen aikaa. Edellisenä yönä ennen auringonnousua havaitsijat voivat kuitenkin tehdä hienoja tulipallohavaintoja [2]. Parven radiantti [3] on Kirahvin tähdistössä korkealla pohjoisella taivaalla.

Mahdollinen parven ajatellaan aiheutuvan komeetta 209P/LINEAR jälkeensä jättämästä pölystä ja hieman isommista jää- ja kivilohkareista [4]. Tavallisesti komeettojen radalla oleva pöly ajelehtii aurinkotuulen mukana ja jokainen periheliohitus tuo oman pölyvanansa. Jos joku pölyvana ajautuu maapallon radan tuntumaan, niin ilmakehään joutuvat kappaleet saavat aikaan meteoriksi kutsuttuja ilmiöitä ilmakehässä.

Meteori-ilmiö syntyy, kun avaruudesta ilmakehään syöksyvän kappaleen etupuolelle [5] muodostuu ilman kompressio. Sen seurauksen ilman lämpötila kohoaa useisiin tuhansiin asteisiin. Hehkuva ilma höyrystää kappaleen olipa se sitten kiveä tai jäätä. Vain suurimmat kappaleet päätyvät niin syvälle ilmakehään, että putoamista vastustava voima saa yhdessä lämpövaikutuksen kanssa kappaleeseen niin suuret sisäiset jännitteet, että se pirstoutuu. Riittävällä nopeudella kappaleeseen voi siis syntyä samanlaisia voimia kuin betonilattiaan murskautuvaan vesilasiin. Pistoutuminen näkyy bolidina, eli kirkkaana leimahduksena.

Komeetta 209P/LINEAR löydettiin helmikuussa 2004 [6, 7]. Sen jälkeen sitä on seurattu, koska sen perihelipiste on Maan radan sisäpuolella. Aikaisemmin sen rata on ollut riittävän kaukana, joten varsinaista törmäysvaaraa ei ole ollut. Ratalaskelmia tehtäessä taaksepäin, on selvinnyt, että komeetta oli noin vuosisata sitten sellaisella radalla, jolle radalle jääneet pöly ja kivet ovat nyt lähestymässä maapallon rataa.

Komeetan pölyjäänteiden käyttäytymistä tutkinut Esko Lyytinen [8] kertoi Avaruusmagasiinille, että ulkomailla tehdyissä tutkimuksissa selvisi radalle jääneen pölyn olevan raekooltaan tavanomaista suurempaa. Tästä syystä osa meteoreista voi olla hyvinkin näyttäviä. Valitettavasti ennustetun maksimin aikaan Suomessa on päivä ja vaalea taivas estää muiden kuin kaikkein kirkkaimpien tulipallojen näkymisen. Joissakin arvioissa ZHR-luvuksi ennakoidaan jopa 200. Jos arviot ovat edes suuruusluokaltaan oikeita, parvi toteutuessaan olisi yksi merkittävimmistä meteoriparvista.

Huomautukset

[1] Meteoriparvia tunnetaan kaikkiaan 276, mutta vain 56 niistä tuottaa säännöllisiä ja havaittavia meteorisateita. Loput parvet voivat olla jo ammoin sitten tuhoutuneiden komeettojen jäänteitä, jotka silloin tällöin saattavat saada aikaan heikon meteorisateen. Parvet nimetään yleensä sen mukaan minkä tähdistön alueella niiden radiantti sijaitsee. 209P/LINEAR aiheutaman mahdollisen parven radiantti sijaitsee Kirahvin tähdistössä, jonka latinankielinen nimi on Camelopardalis.

[2] Meteoriparven maksimin ajankohdan ennakointi ei ole mahdollista tehdä kovinkaan tarkasti edes tunnetuille parville. Nyt kyseessä on mahdollinen (mutta ei varmistettu) ja ennen havaitsematon parvi, joten maksimin ajankohdan ja sen runsautta on käytännössä mahdoton arvioida kovinkaan tarkasti. Näin ollen parvi voi saavuttaa maksiminsa ennustetta aikaisemmin ja on parhaimmillaan Suomen yöaikana. Parvi voi myös viivästyä ja silloin se voikin olla näkyvissä vasta seuraavana yönä.

[3] Radiantti on kohta tai alue taivaalla, josta meteorit näyttäisivät tulevan, jos niiden ratoja jatkettaisiin tulosuuntaan taivaalla. Todellisuudessa meteoriparveen kuuluvat kappaleet tunkeutuvat maapallon ilmakehään samansuuntaisilla radoilla, mutta perspektiivi-ilmiö saa aikaan radiantin syntymisen. Ilmiö on sama kuin junanradassa, jossa kiskot ovat varmasti samansuuntaisia mutta horisontissa ne näyttävät yhtyvän samaan pisteeseen. Mahdollisen camelopardalien radiantin arvioidaan sijaitsevan kohdassa RA =  8 h (120°) , DEC = 79°.

[4] Komeetat ovat ”likaisia lumipalloja” tai ”lumisia likapalloja” miten kukin ne sitten haluaakaan määrittää. Niissä on vesijäähän sekoittuneena pölyä ja hienoa kivimurskaa, joiden kappalekoko on yleensä hyvin pieni. Periheliohituksen aikana komeetasta voi irrota isohkojakin jääkappaleita, jotka yleensä kuitenkin hajoavat edelleen pienemmiksi. Irronneet kappaleet jatkavat komeetan kanssa samalla radalla, mutta pölypilvien rata saattaa hieman muuttua auringon valon paineen ja aurinkotuulen vaikutuksesta.

[5] Usein näkee ja kuulee väitettävän että, meteori-ilmiö johtuu ilman ja avaruudesta tulevan kappaleen välisestä kitkasta. Kitka on kuitenkin suhteellisen pieni tekijä meteori-ilmiön aikana, sillä se ei pysty aikaansaamaan riittävää kuumentavaa vaikutusta. Vasta varsinaisen meteori-ilmiön jälkeen, jos höyrystymiseltä on jotakin jäänyt jäljelle, kitka tulee merkittäväksi kappaleen putoamisvauhtia hillitsevänä tekijänä. Tämä tapahtuu vasta sitten kun putoamisvauhti on vähentynyt lähemmäksi äänen nopeutta tai sen alle.

Syvemmällä ilmakehässä ja hitaammassa putoamisessa ilman viskositeeti ja kappaleen aerodynaaminen muoto nousee hyvin helposti määrääväksi tekijäksi vapaan putoamisliikkeen nopeutta määriteltäessä. Terminaalinopeus lähellä maanpintaa on noin 60–70 m/s riippuen kappaleen muodosta.

[6] Löytö tehtiin Lincoln Near-Earth Asteroid Research projektissa yhteistyössä NASAn, the Massachusetts Institute of Technology Lincoln Laboratory:n ja Yhdysvaltain ilmavoimien kanssa.

[7] 209P/Linear -komeetan kiertoaika on 5,02 vuotta ja arviot ytimen koosta ovat noin 0,8 km luokkaa. Lähimmillään maapalloa komeetta on 29.5., jolloin etäisyyttä on noin 8 290 000 km. Se on komeettojen yhdeksänneksi lähin ohitus. Lyhyestä etäisyydestä huolimatta komeetan arvioidaan olevan kirkkaudeltaan vain noin 11^m, joten paljain silmin sen näkemiseen ei ole mitään mahdollisuuksia.

[8] Tutkijapari Esko Lyytinen ja Peter Jenniskens (NASA Ames Research Center) tutkivat komeettojen jättämien pölyvanojen ja Maan välisiä kohtaamisia.

Perseidit olivat hieman etuajassa

Kuva Kari A. Kuure

International Meteor Organization (IMO) verkkosivut kertovat maanantai-iltana näkyneiden perseidien saavuttaneen huippunsa kello 21 (18 UT) aikoihin. Zeniittituntiluku (ZHR)[1] kipusi noin 140. Pari tuntia aikaisemmin ZHR oli jo 130 tietämillä. Huipun jälkeen pudotus oli jyrkkää ja illan pimennyttyä Tampereella ZHR oli pudonnut 70. Siinä arvossa se pysytteli pitkälle aamuun. Ennustettu maksimi oli toteutunutta maksimia noin kolme tuntia myöhemmin.

Itsekin olin valokuvaamassa meteoreja Tampereen Ursan tähtitornilla. Olin paikalla kello 22.30 aikaan ja kameravarustusta pystyttäessä näinkin illan komeimman meteorin. Kirkkautta sillä oli noin –4^m eli samaa luokkaa kuin Venus-planeetalla. Se ei kuitenkaan ollut perseidi, vaan täysin satunnainen (sporadinen).

Kuva Kari A. Kuure

Kuten ohitetusta huipusta voidaan päätellä, Tampereen yllä hiljalleen tummuvalla yötaivaalla oli aika rauhallista. Silloin tällöin jokunen himmeähkö meteori esiintyi. Kolmen tunnin aikana näin parisen kymmentä perseidiä, pari sporadista ja pari iridiumia. Kameraan näistä tarttui pari perseidiä, yksi iridium tavanomaisten kirkkaimpien satelliittien ja lentokoneiden lisäksi.

Huomautus

[1] ZHR:n laskettaessa otetaan huomioon ilmakehän imeytyneen valon määrä magnitudeina, havaitsijan näkemän taivaan sektorin osuus koko näkyvästä taivaasta, taivaan tummuus (pimeys), valosaaste ja muita havaitsijasta liittyviä asioita. Parhaimmillaankin yksi havaitsija pystynee näkemään 1/–1/5 ilmoitetusta ZHR-arvosta mutta sekin vain, jos kyseessä on kokenut havaitsija. Maallikko näkee yleensä vain muutamia meteoreja tunnin aikana.  

Tähtiharrastajan tähtitaivas: Perseidit

Meteoreja voi havaita
 valokuvaamalla. Tarvittavat välineet
ovat jalusta, objektiiviltaan
laajakulmainen kamera,
jolla voi ottaa aikavalotuksella
(noin 1 minuutin) kuvia ja
lanka- tai etälaukaisija.
Kuva Brocken Inagglory –
GNU Free Documentation License.

Meteorien^[1][2] havaitseminen on hyvin suosittua tähtiharrastajien keskuudessa. Etenkin kirkkaita meteoreja tuottavat meteoriparvet ovat havaitsijoiden suosiossa. Yksi on kuitenkin ylitse muiden, perseidien meteoriparvi elokuun toisella viikolla, tänä vuonna 12.–13. päivien välisenä yönä. Suosion syitä on monia: runsaasti kirkkaita ja näyttäviä meteoreja ja runsaasti tulipalloja tuottava parvi yhdistettynä elokuun kesäisen leppeisiin öihin ovat niistä merkittävimmät.

Perseidien meteoriparven aiheuttaja on komeetta Switt-Tutle, jonka rata hipaisee Maan rataa. Elokuun alkupuolella maapallo on tällä radan osalla ja komeetasta irronneet kappaleet muodostavat ilmakehään tunkeutuessaan näyttäviä meteoreja. Maanpinnalta nähtynä meteoriitit näyttävän tulevan Perseuksen tähdistön pohjoisosasta. Tätä suuntaa kutsutaan radiantiksi. 

Todellisuudessa ilmakehään tulevat kappaleet kulkevat samansuuntaisesti, mutta ne näyttävät taivaalla kulkevan säteittäisesti radiantista poispäin. Ilmiön aiheutuu perspektiivistä, siis samasta ilmiöstä kuin junanradan kiskojen yhtyminen horisontissa, kuitenkin tiedämme kiskojen olevan siellä yhtä etäällä toisiaan kuin katselijan kohdalla.

Komeetta Switt-Tutle on varsin kookas komeetaksi. Sen ydin on noin 26 km halkaisijaltaan, siis varsin kookas, kun komeettaytimien keskikoko on vain muutaman kilometrin luokkaa. Suuri koko mahdollistaa kohtalaisen kookkaiden kappaleiden (suurimmaksi osaksi vesijäätä) irtoamisen, jotka ilmakehään syöksyessään aiheuttavat tulipallon^[1]. Perseidien ja parven tulipallojen kirkkautta lisää avaruudesta tulevien kappaleiden ja maapallon suuri kohtaamisnopeus, joka on noin 60 km/s. Vain leonidien (esiintyy marraskuussa) parven nopeus on tätä nopeampi (noin 72 km/s).

Meteori-valoilmiö aiheutuu ilmakehään syöksyvän kappaleen edessä ja ympärillä olevan ilman hehkuminen (plasma). Kyseessä ei ole palaminen, kuten usein kuulee ja näkee väitettävän. Palamista (joka on aineen hapettumista) meteoreissa esiintyy mutta se on mittakaavaltaan sen verran vähäistä, että se ei pysty tuottamaan kirkasta valoilmiötä. Valoilmiö ei myöskään aiheudu ilmakehän kitkasta (jota niin ikään tarjotaan usein selitykseksi). Kitkaakin tapahtumassa on mukana, mutta sekään ei ole riittävä hehkumisen aiheuttaja.

Ilman hehkuminen johtuu kompressiosta, siis samasta ilmiöstä kuin polkupyörän renkaisiin ilmaa  pumpattaessa pumppu lämpiää. Kompressio on meteoreissa paljon voimakkaampaa, sillä ilmakehään syöksyvän kappaleen nopeus voi olla parisataa kertaa äänennopeutta suurempi – mitä suurempi nopeus sitä suurempi kompressio. Kompression seurauksena ilman lämpötila voi olla kuumimmillaan jopa noin 10 000 °C, siis paljon kuumempi kuin Auringon pinta (tarkemmin sanoen efektiivinen lämpötila, joka on noin 5 800 °C).

Hehkuva ilmamassa kuumentaa avaruuskiven pintaa sulattaen ja jopa höyrystäen sitä (ablaatio). Sulaan kiviainekseen syntyy lasimainen pinta sekä kavitaation ja turbulenssin aiheuttamia kuoppia. Suurimmaksi osaksi avaruudesta tulevat kappaleet ovat niin pieniä, että ne kuluvat loppuun. Tätä edesauttavat sokkiaallot, joita syntyy ilmakehään tunkeutuvaan kappaleeseen ja rikkovat sen pienemmiksi kappaleiksi hyvin nopeasti. Iskeytyminen ilmakehään muistuttaa siis jossain määrin kappaleen törmäämistä kiinteään pintaan esimerkiksi juomalasin pirstoutumiseen sen pudottua lattialle.

Kompressio aiheuttaa myös ilmakehässä kiitävän kappaleen hidastumisen. Suurin syy tähän on kompressiopuolen suuri paine ja jättöpuolen täydellinen tyhjyys. Paine-ero hidastaa nopeasti avaruudesta tulevan kappaleen vauhdin ja matkanteko ilmakehän alaosassa onkin vapaata putoamista alle äänennopeudella. Hidastuminen on sitä vähäisempää mitä suuremmasta kappaleesta on kysymys. Suurimassaiset kappaleet voivat päästä ilmakehän läpi hidastumatta lainkaan.

Valoilmiönä (meteori) ilmakehään saapuva kappale näkyy yleensä noin 120–80 km korkeudesta alkaen. Jos kappale on riittävän kookas, se ehtii noin 40 km korkeuteen ennen lopullista pirstoutumistaan tai höyrystymistään. Jos jokin isompi kappale on tälle korkeudelle selviytynyt ja pirstoutuu, osaset putoavat vapaan putoamisliikkeen nopeudella maanpinnalle. Kohtaamisnopeus maanpinnalla on noin 60–100 m/s riippuen kappaleiden aerodynaamisista ominaisuuksista. Putoamisen aikana ilmakehän tuulet kuljettavat kappaleita laajalle alueelle, joten yhtä, tarkasti määriteltävissä olevaa putoamiskohtaa ei ole.

Joskus iso kappale pääsee tunkeutumaan ilmakehään hyvinkin alas, jopa 10 km korkeuteen asti. Tällöin usein on kuultu ns. yliäänipamaus, joka syntyy kappaleen kiitäessä ilmakehässä yliäänennopeudella. Tuorein ja kaikkien muistama esimerkki tästä on Tšeljabinskin meteori helmikuun 15. päivältä tänä vuonna.

Koostumus ja rakenne

Komeetoista tulevat kappaleet ovat vesijäätä. Vaikka ne olisivat hyvinkin isokokoisia, ne eivät selviä maanpinnalle vaan höyrystyvät kokonaan[3]. Näin perseidien tuottamat tulipallot katoavat jälkiä jättämättä.

Maanpinnalle pudonneet meteoriitit ovat yleensä alkuperältään pääasteroidivyöhykkeeltä lähtöisin. Ne ovat syntyneet asteroidien keskinäisissä törmäyksissä ja kappaleet ovat päätyneet radoille, joista jotkut tuovat ne maapallon läheisyyteen. Nämä kappaleet koostuvat jo mainituista kivestä ja metalliseoksista.

Kivimateriaalista koostuvat kappaleet ovat sen verran heikkoja, että ne pirstoutuvat ilmakehän läpäisyn aikana hyvin pieniksi. Useimmat maanpintaan asti selvinneet kappaleet ovatkin yleensä vain nyrkin kokoisia tai sitä pienempiä. Sen sijaan rautaa ja nikkeliä sisältävät kappaleet ovat lujuudeltaan sellaisia, että ne eivät juuri pirstoudu ilmakehän läpäisyn aikana, vaan törmäävät maanpintaan sellaisenaan. Niiden pinta on tietysti sulanut, lasittunut ja musta, mutta muita merkkejä koetusta kuumuudesta ei ole.

Meteoriitit ovat suurimmaksi osaksi kiveä (kondriitteja), vain parin prosentin verran löydetyistä kappaleista on rautaa ja saman verran pallasiitteja (metalleja ja kiveä). Joskus löydetään erittäin harvinaisia kivimeteoriitteihin laskettavia hiilipitoisia (hiilikondriitit) kappaleita. Joskus ne ovat niin hauraita, että ne ovat lähes pelkkää murskaa maanpinnalta löydettäessä. Kaikkein harvinaisimmat kappaleet ovat peräisin Kuusta, Marsista ja Vesta-asteroidista. Ne poikkeavat rakenteeltaan jyvämäisistä kondriiteita ja niitä kutsutaan akondriiteiksi.

Perseidien meteoriparven maksimi on 12.–13.8. välisenä yönä. Parveen kuuluvia meteoreja voi kuitenkin nähdä jo nyt (25.7. alkaen) ja viimeisimmät nähdään 20. elokuuta. Tunnin aikana keskiverto tarkkailija voi odottaa näkevänsä parisen kymmentä alle sekunnin kestävää meteoria, mutta joukossa voi olla myös muutama hieman pidempään näkyvä tulipallo. Kaikista havainnoista olisi hyvä raportoida Taivaanvahdissa.

Huomautukset

[1] Nimistö:

·         meteori on ilmakehässä näkyvä lyhytaikaisesti (0,5–2 s) valoilmiö, jonka aiheuttaa avaruudesta tuleva kappale

·         meteoroidi on avaruudessa Aurinkoa kiertävällä radalla oleva kappale

·         meteoriitti on maanpinnalle asti selvinnyt kivi, pallasiitti (sisältää kivimineraaleja sekä rautaa ja nikkeliä) tai rautaa ja nikkeliä sisältävä avaruudesta tullut kappale.

·         tulipallo on Venusta (–4,4^m) kirkkaampi meteori, jonka kesto on tavanomaisia meteoreja pitempi. Kirkkaimmat tulipallot ovat näkyneet ilmakehässä jopa 30 sekuntia ennen katoamistaan. Kivi tai metallista koostuneen kappaleen koon ollessa suurempi kuin 2 cm se voi aiheuttaa tulipallon.

[2] Yhä edelleenkin meteoreja kutsutaan usein tähdenlennoiksi vaikka hyvin tiedetään, että ilmiöllä ei ole mitään tekemistä tähtien kanssa. Tähdenlento-nimitys ei siis ole suositeltava käytettäväksi missään yhteydessä.

[3] Tutkijoiden mukaan ilmakehän läpi syöksyvä jää tai kivi tuhoutuu tai ainakin pirstoutuu paljon pienemmiksi kappaleiksi, jos sen koko on enintään 10–20 metriä. Tšeljabinskin meteori oli tätä luokkaa.

Jos putoava kappale on ns. rauta (riippumatta koosta), se pääsee törmäämään maanpintaan kutakuinkin yhtenä kappaleena. Vain hyvin pienet raudat höyrystyvät kokonaan.

Tähtiharrastajan kaukoputki: Mitä kaukoputkella ei näe?

Edelleen jatkuvassa kirjoitussarjassa "Tähtiharrastajan kaukoputki" on syytä tässä vaiheessa käsitellä hieman sitä, mitä todellisuudessa kaukoputkella ei voi nähdä. Hienot kuvat aikakausilehdissä ja kirjoissa antavat helposti lukijalleen aivan väärän käsityksen siitä, mitä tähtiharrastajan kaukoputkella voi nähdä. 

 

Kuu on aloittelevan tähtiharrastaja ensimmäinen kohde ja erittäin hyvä siihen. Se löytyy taivaalta helposti ja kiikari tai kaukoputki on helppo suunnata siihen. Lisäksi kyse on kokonaisesta maailmasta, josta löytyy paljon uusia ja erittäin mielenkiintoisia yksityiskohtia. Jotkut kokeneet tähtiharrastajat tekevät vain ja ainoastaan havaintoja Kuusta, joten sen havaitseminen aloittelevallekin harrastajalle on mitä suositeltavinta. Kuva © Kari A. Kuure.

 

Valitettavasti maallikoilla odotukset ovat hyvin korkealla ja pettymys voi olla melkoinen, kun komeista kohteista ei ole jälkeäkään ja hyvälläkin havaintokelillä kaukoputkessa saattaa näkyä villisti kiehuva epäselvä läikkä, jonka tähtiopas kertoo olevan Mars-planeetta. Nämä samaiset harhakäsitykset kaukoputken suorituskyvystä aiheuttanee hyvin suurelta osin myös kaukoputki-kuumeen, ja se jos mikä harmittaa, kun näkymät kaukoputkessa eivät vastaakaan odotuksia.

Tulen käsittelemään yksityiskohtaisesti erilaisien kohteiden näkymistä tulevissa artikkeleissa, mutta aloitan kuitenkin siitä mitä kaukoputkella ei näy. Varmasti lukijoillani voisi olla monia muitakin kaukoputkella näkymättömiä kohteita mielessään, mutta tässä käsittelemäni ovat ne kaikkein yleisimmin tähtitornilla kysytyt kohteet.

Tämä on aivan yhtä tärkeä kysymys kuin se, että mitä näkyy. Kaukoputkella ei näy värejä, sillä silmän värinäkeminen on valomäärästä kiinni. Tästä syystä kaikki kohteet, kirkkaimpia tähtiä lukuun ottamatta, näkyvät kaukoputkessa harmaan sävyisinä. Sen sijaan valokuvatessa värit tulevat esille, sillä kameran sensorilla (tai filmin emulsiolla) ei ole mitään kynnysarvoa värien esille tulemiselle.

Kaukoputkella ei näe Kuusta amerikkalaisten Apollo-alusten laskeutumisosia. Sellaisen näkemiseen tarvittaisiin vähintään 20 metrin peilillä varustettu kaukoputki.

Kaukoputkella ei myöskään näe mustia aukkoja. Niitä tiedetään varmasti olevan vain galaksien keskustan alueilla, ja lähin sellainen on Linnunradan keskustassa, johon emme voi nähdä näkyvän valon aallonpituuksilla. Muut galaksit ovat aivan liian kaukana pienten kohteiden (kuten mustat aukot) näkymiseen muutoin kuin ammattilaisten laitteilla, jos silloinkaan.

Yksittäiset mustat aukot eivät säteile valoa, joten näemme ne vain siinä tapauksessa, että sinne putoaa ainetta kertymäkiekosta. Kertymäkiekko säteilee kuumentuessaan voimakkaasti valoa kaikilla mahdollisilla aallonpituuksilla.

Kaukoputkella ei voi havaita meteoreja, vaikka vahingossa joskus sellainen kuvakenttään saattaa osuakin. Meteorit ovat aivan liian lyhytaikaisia ilmiöitä, jotta kaukoputkea ehtisi suunnata sellaiseen. Sama ongelma pätee kiikariin, vaikka sen laajempi kuvakenttä salliikin kaukoputkea useammin satunnaisen meteorin näkemisen.

Kaukoputkella ei myöskään voi tehdä havaintoja revontulista. Vaikka olisi käynnissä voimakaskin revontulinäytelmä, kaukoputken kuvakentässä voisi korkeintaan näkyä hieman vihertävää utua.

Satelliittien näkeminen kaukoputkella on mahdollista, ja usein jotakin kohdetta havaittaessa kuvakentän ylittääkin nopeasti liikkuva valopiste – siis satelliitti. Vain muutamista maapallon kiertolaisista tehdään tarkoituksellisesti kaukoputkihavaintoja. Tällaisia kohteita ovat esimerkiksi Kansainvälinen avaruusasema, joka silloin tällöin muutamana iltana on näkyvillä Suomenkin horisontissa Lappia lukuun ottamatta. Aseman liikkuminen kuitenkin on sen verran nopeaa, että vaatii kunnollista kaukoputken käsittelytaitoa, jotta sitä voisi seurata muutamaa sekuntia pitempään.

Kaukoputkella ei myöskään näe ufoja, jos niillä ymmärretään avaruuden syvyyksistä kotoisin olevien muukalaisten avaruusaluksia. Sellaisia ei tiedetä koskaan maapallolla vierailleen päinvastaisista väitteistä huolimatta. Tähtien väliset etäisyydet ovat aivan liian pitkiä, että ne olisivat ylitettävissä millään ajateltavissa olevalla nopeudella, ei edes lähes valonnopeudella, ja millään ajateltavissa olevalla todellisella tekniikalla tai menetelmällä. Nämä rajoitukset koskevat niin ihmistä kuin mahdollisia avaruuden muukalaistakin. 

Sää

Hyvin yleinen harhaluulo on, että tähtikaukoputkella voisi nähdä pilvien lävitse. Tai ehkä kysymys on siitä, että ihmiset eivät vain kiinnitä huomiota tähtitaivaan näkymiseen – se kun ei oikein ota onnistuakseen keskikaupungin valoissa edes täysin kirkkaana iltana tai yönä. 

Pilvien läpi tähtitaivaalle ei tietystikään voi nähdä, vaan päinvastoin. Kaukoputkella havaitsemista haittaa tai jopa estää sellaisenkin vähäinen pilvisyys, joka ei vielä paljain silmin tai kiikarilla havaittaessa aiheuta suurtakaan haittaa. Ainoastaa kaikkein kirkkaimpia kohteita voidaan nähdä todella ohuiden cirrus-pilvien läpi.

Ilmakehän rauhattomuus (turbulenttisuus) aiheuttaa tähtien vilkkumista. Mitä huonompi keli sitä voimakkaammin ja ylempänä horisontista tähdet vilkkuvat. Huono keli merkitsee myös huonoa kuvan laatua kaukoputkella havaittaessa. Näin etenkin, kun havaittava kohde on lähellä horisonttia.

Kelin aiheuttaman huonon kuvanlaadun tunnistaa siitä, että keskitaivaalla olevat tähdet voi helposti tarkentaa ”neulan teräväksi” mutta horisontin lähellä oleva kohde ei tunnu tarkentuvan lainkaan. Lisäksi kohteen kuva näyttää ”hyppivän” tai ”kiehuvan” kuvakentässä, ja kohteen ylä- ja alareunassa näkyy värihajontaa.

Parempaan kuvanlaatuun

Vuorokauden ajoista aamuyö on ehdottomasti parasta havaintoaikaa kelin suhteen. Usein ei kuitenkaan viitsi kaivautua lämpimästä vuoteesta ja lähteä yöhön pakkaseen havaintojen tekemiseen. Tästä syystä useimmat havainnot tehdään iltayöstä, jolloin pitää nähdä hieman vaivaa paremman kuvanlaadun saamiseksi.

Ehkä tärkein toimenpide ennen havaintoja on viedä kaukoputki ulos jäähtymään. Sisällä lämpimässä säilytetyn kaukoputken lämpö alenee ympäristön lämpötilaan noin tunnissa tai parissa, jolloin kuvan laatua huonontavat putkivirtaukset heikkenevät ja katoavat kokonaan. Aika riippuu hieman kaukoputken koosta ja tyypistä, pienimmät kaukoputket jäähtyvät nopeammin kuin suuret. Kaukoputken jäähtymiseen kuluvan ajan voi hyödyntää esimerkiksi kaukoputkenjalustan suuntaamiseen, joka ei aina ole niitä nopeimmin tehtyjä valmisteluja.

Jos teet havaintoja pihalla, rakennusten yläpuolella on yleensä kerros erittäin turbulenttisia virtauksia. Tämä johtuu rakennuksista tulevasta lämmöstä ja tuulen aiheuttamista epätasaisista ilmavirtauksista. Rakennuksen yli havaittaessa kuvan laatu voi heiketä tästä syystä. Samasta syystä elokuussa kuuma asfaltti aiheuttaa ilman väreilyä ja keli huononee merkittävästi alkuillasta.