Vuoden loppuun lisätään karkaussekunti

Maapallon pyörimisen hidastyminen aiheuttaa
karkaussekunnin lissämistarpeen. Kaaviossa on
esitetty hidastumisen aiheuttamat aikajärjestelmän
muutokset.

International Earth Rotation and Reference Systems Service (IERS) on päättänyt lisätä karkaussekunnin tämän vuoden loppuun. Sekunti lisätään UTC ^[1]aikaan (1.1.2017 kello 1.59.59 Suomen aikaa) seuraavasti:

2016 December 31, 23 h 59 m 59 s

2016 December 31, 23 h 59 m 60 s

2017 January 1, 0 h 0 m 0 s

Karkaussekunnin lisäämistarve johtuu maapallon pyörimisen hidastumisesta, joka lisää vuorokauden pituutta nykyisin noin 1,7 ms vuosisadassa. Maapallon pyörimistä hidastaa^[2] vuorovesi-ilmiö ja maapallolla tapahtuvat massojen siirtymiset sekä jotkut meteorologiset ilmiöt. Esimerkiksi talvella lumipeitteen kertyminen napa-alueille nopeuttaa pyörimistä ja vastaavasti keväällä lumien sulaminen ja virtaaminen meriin hidastaa pyörimistä. Lisäksi seismisten ilmiöiden, esimerkiksi maanjäristysten aiheuttamat massojen siirtymiset voivat vaikuttaa maapallon pyörimisnopeuteen.

IERSn havainnot maapallon pyörimisen hidastumisesta päivittäin
ja vuosittain. Yhtenäinen punainen viiva on
kumulatiivinen pyörimisen hidastuma ja punaiset pisteet
osoittavat lisätyt karkaussekunnit. Kuva IERS.

IERS tarkkailee maapallon pyörimistä ja määrittelee sen mukaan karkaussekuntien lisäämis- tai poistamistarpeen.  Karkaussekunti lisätään koordinoituun yleisaikaan, joka pidetään synkronoituna maapallon pyörimiseen sekunnin tarkkuudella. Synkronoinnin avulla esimerkiksi vuorokausi vaihtuu keskiyöllä eikä siirry hiljalleen vuosituhansien aikana iltayöhön. Karkaussekunteja joudutaan lisäämään hieman alle 50 kertaa vuosisadassa.

Mistä sitten tiedetään, että maapallon pyöriminen hidastuu? Siihen tarvitaan tietysti hyvin tarkka kello ja sellainen on ns. atomikello ja sen mittaama aika tunnetaan lyhenteellä TAI (International Atomic Time).  Atomikellot^[3] otettiin käyttöön vuonna 1972. Siitä lähtien karkaussekunteja on lisätty alkuasetuksena 10 sekuntia ja varsinaisia karkaussekunteja on lisätty 26 kertaa.  Lisäys tapahtuu joko kesäkuun tai joulukuun lopussa, edellisen kerran näin tapahtui kesäkuussa 2015 (UTC-aikaa).

Karkaussekuntijärjestelmä on saanut jonkin verran kritiikkiä osakseen. Useita ehdotuksia on tehty järjestelmän korvaamiseksi, mutta mitään järkevää korvaavaa järjestelmää ei kuitenkaan ole keksitty. Jokaisesta korvausehdotuksesta on löydetty sellaisia heikkouksia, että ne on jätetty ns. pöydälle. Heikkoudet liittyvät usein siihen, että karkaussekunnin ja näin ollen muidenkin korjausmenetelmiin liittyy se, että maapallon pyörimisen hidastuminen voidaan todeta vain jälkikäteen tarkkojen havaintojen perusteella, Maan pyörähdysajan muutosta kun ei voi ennakoida mitenkään.

Huomautukset

[1] Koordinoitu yleisaika UTC on aikaviitejärjestelmä johon käytössä oleva ajanmittaus perustuu. Suomen aika on 2 tuntia edellä UTC aikaa ja se perustuu maapallon jakamiseen 24 täyden tuntien aikavyöhykkeeseen. Näiden lisäksi on joitakin puolituntisia aikavyöhykkeitä esimerkiksi Intiassa, jossa paikallisaika on 5,5 tuntia edellä UTC-aikaa. Vastaavia puolituntisia aikavyöhykkeitä on käytössä monissa muissakin valtioissa Aasiassa.

Jotta asia ei olisi näin yksinkertainen, niin esimerkiksi Australiassa noudatetaan aikavyöhykkeitä +8 ¾ h, +9,5 h ja +10 h aikavyöhykkeitä. Eikä Australia ole ainoa, sillä myös Nepalissa on käytössä +5 3/4 h aikavyöhyke.  Ja jotta asia menisi totaalisesti sekaisin Kiribatilla, Samoalla ja Tongalla aikavyöhyke on +13 h, sillä ne sijaitsevat Kansainvälisen päivämäärärajan itäpuolella.

[2] hidastuminen on vain toinen vaihtoehto, sillä pyöriminen voi myös nopeutua jos massojen siirtyminen vien niitä lähemmäksi pyörimisakselia. Näin voi tapahtua suuressa mittakaavassa esimerkiksi jääkausien jäätiköitymisvaiheessa.

[3] Nykyisin yli 400 yli 50 kansallisessa aikalaboratorioissa.

Hiukkastutkijat löysivät kokonaisen uuden hiukkasperheen

Hiukkasfysiikan tutkijat ovat innoissaan! He ovat löytäneet kokonaisen uuden hiukkasperheen, joka ei sisälly ns. standardimalliin. Uusi hiukkasperheen hiukkaset koostuvat neljästä kvarkista (tetrakvarkki) ja näiden lisäksi on havaittu hiukkanen, joka koostuu viidestä kvarkista (pentakvarkki).

Standardimallin sisältämät alkeishiukkaset: kahdessa ylärivissä
on esitetty kvarkit, niiden alla neutriinot ja alimmaisena leptonit
joihin myös elektroni kuuluu.

Kvarkit ovat ydinhiukkasia (esimerkiksi protonit ja neutronit) muodostavia alkeishiukkasia. Niitä on kaikkiaan kuusi erilaista: ylös (up), alas (dawn), ylä (top), ala (bottom), outo (strange) ja lumo (charm). Yleisesti kuitenkin käytetään teksteissä muotoja (samassa järjestyksessä) u-, d-, t-, b-, s- ja c-kvarkit.

Kvarkit ovat sähkövarautuneita hiukkasia. Kvarkeilla u, c ja t on +2/3e varaus (e merkitsee elektronin sähkövarausta) ja kvarkeilla d, s ja b on varaus -1/3e. Näin ollen esimerkiksi protonin +1e varaus syntyy kvarkkien varausten yhteenlaskuna

2/3e+2/3e-1/3e =3/3e=1e

ja vastaavasti neutronin 0e varaus

-1/3e-1/3e+2/3e=0e.

Protonin kvarkkirakenne.
Kuva Arpad Horvath/Wikimedia Commons.

Jotta kvarkit voisivat muodostaa yhdessä massiivisempia (ydin)hiukkasia, niiden välillä täytyy vaikuttaa sitovia voimia. Voimia tunnetaan kaksi: vahva (väri)voima liimahiukkanen eli gluoni (värivoiman välittäjähiukkanen). Sana väri ei tässä yhteydessä merkitse värillisyyttä, vaan kvarkkien värivarausta. Kvarkeilla on sähkövarauksen lisäksi toinenkin varaus, jota siis kutsutaan värivaraukseksi tai lyhyemmin väriksi. Värejä on kolme: punainen, sininen ja vihreä, ja jokaisella kvarkilla ja gluonilla on aina jokin näistä värivarauksesta.

Kaikilla kvarkeilla on myös omat antihiukkasensa, joilla on vastaavat mutta vastakkaismerkkiset sähkö- ja värivaraukset. Eri värivaraukset vetävät toisiaan puoleensa samoin kuin eri sähkövaraukset. Saman värivarauksen omaavat kvarkit hylkivät toisiaan.  

Tuntemamme ainehiukkaset muodostuvat kahdesta tai kolmesta kvarkista, esimerkiksi protoni koostuu kahdesta u- (joilla on eri värivaraus) ja yhdestä d-kvarkista (eri värivaraus). Antihiukkaset puolestaan koostuvat anti-kvarkeista.

Edellä esitetystä huomaamme, että jo standardimalli muodostaa hyvin mielenkiintoisen hiukkasjärjestelmän. Tetra- ja penta-kvarkit ovat siis standardimallin ulkopuolinen hiukkasjärjestelmä, josta ensimmäiset viitteet on saatu vasta parin viime vuoden aikana.

Vuonna 2014 saatiin ensimmäiset viitteet tetrakvarkista CERNin hadronitörmäyttimellä (Large Hadron Collider) hiukkasilmaisimella LHCb tehdyissä kokeissa. Vuonna 2015 sitten saatiin ensimmäiset viitteet pentakvarkista.

Atlantin länsirannalla Fermilabissa (lähellä Chicagoa) havaittiin viitteitä tetrakvarkista tämän vuoden alussa. Havaintoon suhtauduttiin kuitenkin hieman skeptisesti kunnes Syracusen yliopiston tutkimusryhmä LHCb kokeen mittausten perusteella ilmoitti löytäneensä neljä erilaista tetrakvarkkia, jotka muodostivat saman perheen. Toistaiseksi uudet hiukkaset on nimetty vain luettelotunnuksin: X(4140), X(4274), X(4500) ja X(4700) niiden suhteellisen massan perusteella. Hiukkaset koostuvat kahdesta c- ja kahdesta s-kvarkista.

Havainnot ovat todella merkittäviä (Nobel?) ja hiukkasfyysikot joutuvatkin nyt luomaan uuden tai täydentämään standardimallia nyt havaittujen hiukkasten ymmärtämiseksi. Penta- ja tetrakvarkkien lisäksi LHC:lla tehdyt tutkimukset ovat antaneet viitteitä supersymmetristen hiukkasten olemassa olosta, joten uusi teoria tarvitaan mitä kipeimmin.

Juno saavuttaa Jupiterin

Taiteilijan näkemys Juno-luotaimesta Jupiteria kiertävällä
radalla. Energiansa luotain saa pitkistä aurinkokennoista.
Kuva NASA.

Nasan Jupiteriin matkalla ollut Juno-luotain saavuttaa määränpäänsä tiistaiaamuna Suomen aikaa. Luotain laukaistiin matkaan elokuun 5 päivänä vuonna 2011 ja se on siitä lähtien matkannut kohti Jupiteria.

Junon on tarkoitus käydä jokaisella kierroksellaan Jupiterin ympäri vain 5 000 km etäisyydellä planeetan pilvipeitteestä. Tämä tarkoittaa sitä, että luotaimeen kohdistuu ennennäkemätön säteilykuormitus, joka voisi vaurioittaa tutkimuslaitteistot hyvin lyhyessä ajassa. Tämän vuoksi kaikki laitteistot on suojattu vahvalla (~13 mm) titaani^[1]-kuorella.

Junon tutkimusinstrumentit on suunniteltu tekemään havaintoja Jupiterin pilvikerroksen alaisista rakenteista. Erityisesti Jupiterin ytimen rakenne kiinnostaa tutkijoita. Ytimen arvellaan olevan noin 10–20-kertainen maapallon massaan verrattuna, jonka lämpötila on useita tuhansia asteita. Jupiterin ytimeen kohdistuu korkea paine, joten ytimen olomuotoa ei tunneta. Se voi olla joko kiinteä tai sitten sulassa tilassa.

Luonnollisesti Juno on varustettu Jupiterin magneettikenttää havainnoivilla laitteilla. Ne on sijoitettu pitkän puomin päähän, mahdollisimman etäälle luotaimen massiivisesta (noin 200 kg) metallikuoresta. Jupiterin magneettikenttä on noin 20 000 -kertaa voimakkaampi kuin maapallon magneettikenttä ja se ulottuu noin 100 Jupiterin säteen etäisyydelle^[2] Auringon puolella.

Jupiteria ympäröivä säteilyvyöhykkeen voimakkuudelle on kaksi osatekijää: ensimmäinen on voimakas magneettikenttä, joka vangitsee runsaasti aurinkotuulen hiukkasia. Toisena tekijän on se, että hiukkasten määrä kasvaa myös Io-kuusta vapautuvista kaasumaisista hiukkasista (pääosin rikkiä ja rikkidioksidia).  Jupiterin magneettikentässä hiukkaset ionisoituvat, saavat lisäenergiaa (nopeutta) ja saavuttavat lähes valon nopeuden.

Jupiterin yksi mielenkiintoisimmista ilmiöistä ovat planeetan magneettisien napojen ympäristössä esiintyvät revontulet. Ne säteilevät valoaan lähinnä uv-valon aallonpituudella ja niissä on pistemäisiä kirkastumia. Kirkastumat ovat aiheutuneet kuiden ja Jupiterin välillä kulkevista sähkövirroista, joista Ion ja Jupiterin välillä olevat ovat voimakkaimpia.

Juno aloittamasta jarrutuspoltosta vastaanotetaan lyhyt radiosignaali kello 6.18 Suomen aikaa tiistaiaamuna. Signaali ja jarrutuspoltto ovat käynnistyneet jo 48 minuuttia aikaisemmin, mutta radioviestiltä kuluu aikaa Jupiterista Maahan kulkemiseen aikaeron verran. Itse jarrutuspoltto kestää 35 minuuttia, jonka jälkeen luotain lähettää uuden merkkisignaalin polton onnistumisesta.

Ensimmäisen jarrutuspolton jälkeen luotain on erittäin soikealla radalla (kiertoaika 53,5 vuorokautta) jota muutetaan vähitellen tutkimuskäyttöön sopivaksi radaksi. Luotaimen rata Jupiterin ympäri tulee olemaan soikea, yhteen kierrokseen kuluu aikaa noin 14 vuorokautta. Suunniteltu rata saavutetaan lokakuun 19 päivänä.  Juno kiertää Jupiterin 37 kertaa ja sen tehtävä päättyy vuoden 2018 helmikuussa. Tehtävän päätyttyä Juno poistetaan kiertoradalta ohjaamalla se Jupiteriin.

Huomautukset

[1] Titaani (Ti) on siirtymäryhmän metalli, jolla on erittäin suuri lujuus. Titaania yleensä käytetään metallirakenteissa, joissa vaaditaan suurta lujuutta mutta rakenteiden oma massa täytyy olla mahdollisimman pieni. Tyypillisesti titaania käytetään lentokone- ja avaruusteollisuudessa sekä pieniä määriä lääketieteessä etenkin kirurgisissa tukirakenteissa esimerkiksi luunmurtumien hoidossa.

[2] Maapallon magneettikenttä ulottuu vain noin 10 Maan säteen etäisyydelle.

Uusi havainto selittää revontulien äänet

Kaavio ilmakehässä esiintyvästä inversiokerroksesta ja
siinä revontulien aikaan aiheutuvista sähköpurkauksista.
Purkaukset kuullaan paukahduksina ja ritinöinä.
Piirros Unto K. Laine

Aalto-yliopiston emeritus professori Unto K. Laine työryhmineen on onnistunut kokoamaan näyttöä revontulien syntytavasta. Laineen mukaan revontulien äänet syntyvät joissakin sääolosuhteissa noin 70 metrin korkeudella.

Jo vuosisatoja revontulia nähneet ihmiset ovat myös puhuneet niiden äänistä. Revontulet esiintyvät kuitenkin niin korkealla (60 – 1000 km) että riittävän voimakkaiden äänien syntyminen näissä ilmakerroksissa ja kulkeutuminen maanpinnalle on mahdotonta. Äänihavaintoja on kuitenkin niin runsaasti, että niiden takana täytyy olla jokin mekanismi joka selittäisi ne.

Monissa äänihavainnoissa revontulien ääntä on kuvattu sihinäksi, kohinaksi, ritinäksi tai jopa paukahteluiksi. Tämä on johtanut tutkijoita ajattelemaan, että kyseessä voisi olla lumikiteiden tai havupuiden neulasien terävissä kärjissä esiintynyt koronapurkaus. Vastaavaa ritinää voi kuulla esimerkiksi korkeajännitelinjojen alla, kun koronapurkauksia esiintyy sähkölinjoissa joissakin sääolosuhteissa.

Laine teki kenttähavaintoja Fiskarsin alueella kovassa pakkasessa. Hän nauhoitti herkillä mikrofoneilla revontulien esiintymisaikaan 17.–18. maaliskuuta 2013 mahdollisia ääniä, jolloin Etelä-Suomessakin nähtiin erittäin komeita revontulia. Hänen ”saaliksi” jäi satoja paukahduksia noin 75 metrin korkeudelta. Äänitysten lisäksi Laine mittasi magneettisia häiriöitä, jotka aiheutuvat voimakkaista revontulipurkauksista. Magneettisia häiriöitä on sitä enemmän mitä aktiivisemmat revontulet ovat.

Laine havaitsi kartoittaessaan 60 voimakkaimman purkauksen äänitteitä, että juuri ennen paukahdusta magneettikentässä esiintyi voimakas häiriöpulssi. Magneettisen pulssin voimakkuus oli myös yhteensopiva äänen voimakkuuden kanssa.

Revontulien ääni nauhoitettuna Kolin maisemissa vuonna 2004.


Ratkaiseva tieto tuli ilmatieteenlaitoksen tekemistä mittauksista. Laineen mittauspaikan yläpuolella oli inversiokerros noin 75 metrin korkeudessa, eli samassa ilmamassassa mistä äänet olivat peräisin. Inversiokerros syntyy lähelle maanpintaa kun ilmamassa maanpinnan läheisyydessä jäähtyy selkeällä säällä ylempää ilmamassaa kylmemmäksi. Tavallisesti ilmakehässä lämpötila laskee mitä korkeammalle mennään mutta täysin tyynessä säässä maanpinnan läheisyydessä oleva ilmamassa ei sekoitu ylemmän ja lämpimämmän ilmamassan kanssa. Näiden kahden ilmamassan väliin syntyy inversiokerros.

Inversiokerroksen voi havaita paljain silmin esimerkiksi talvella. Silloin jonkin notkon yläpuolelle syntyy ohut sumuverho muutaman metrin korkeuteen maaperästä haihtuvasta kosteudesta. Sama ilmiö on nähtävissä kesäöinä esimerkiksi pelloilla ja laidunmailla. Kaupungeissa ja taajamissa myös pako- ja savukaasut voivat muodostaa vastaavan sumun ja joissakin suurkaupungeissa helteiden aikana inversiokerroksen alapuolinen ilma tulee muutamassa vuorokaudessa lähes hengityskelvottomaksi pakokaasuista.

Ilmakehässä erilaisiin ilmamassoihin liittyy aina niiden erilainen sähkövaraus. Inversion syntyessä maanpinnan läheisyyteen ja nopeasti jäähtyvän ilmamassan varaus tulee negatiiviseksi: siinä on vapaita elektroneja positiivisia ioneja enemmän. Vastaavasti inversiokerroksen yläpuolella oleva ilmamassa tulee varautuneeksi positiivisesti. Ilmakerrosten välillä on siis jännite-ero, joka kasvaa sitä suuremmaksi mitä pitempään tilanne jatkuu.

Revontulien esiintyminen saa aikaan maanpinnan ylimmissä kerroksissa sähkövirtoja, joiden voimakkuudet voivat olla miljoonia ampeereita. Samalla ilmamassan varautuneisuus kasvaa ja kun riittävän voimakas magneettisen häiriön pulssi esiintyy, ylitetään inversiokerroksen molemmilla puolilla olevien ilmamassojen välisessä jännitteessä kuivan ilman läpilyöntilujuus. Ilmamassojen välillä tapahtuu sähköpurkaus (eräänlainen mikrosalama) ja se kuullaan paukahduksina. Jos ilmamassojen välinen varausero on hyvin lähellä läpilyöntilujuutta, spontaaneja purkauksia esiintyy jatkuvasti ja silloin ne voidaan kuulla suhinana, ritinänä tai rätinänä.

Laineen tekemä tutkimus selittää erityisesti sen, miksi revontulien ääniä kuullaan samanaikaisesti taivaalla tapahtuvien kirkkaiden purkausten aikana. Äänen kulkuaika noin 75 metrin korkeudesta on alle 0,2 sekuntia, joten paukahdus tai ritinät kuullaan samaan aikaan revontien kirkastumisien aikaan.

Laine korostaa sitä, että hänen teoriansa ei sulje pois muita äänien syntytapoja, esimerkiksi juuri aikaisempaa koronapurkausta hangelta tai neulasten kärjistä^[1].

Huomautukset

[1] Mielestäni ne voivat jopa täydentää toisiaan: koronapurkauksissa terävistä kärjistä siirtyy maanpinnan ilmamassaan runsaasti elektroneja, jotka siten lisäävät tai jopa aiheuttavat ilmamassan sähkövarauksen –  Kari A. Kuure.

Uusi havainto gravitaatioaalloista

Tunnettujen mustien aukkojen kokoja.
A-LIGO-havainnot on merkitty sinisellä.
Gravitaatioaaltoja lähettäneet tapahtumat on
merkitty tunnuksella GW (Gravitaniolal Wave)
ja sen perässä oleva numerosarja viittaa havainnon
päivämäärää muodossa vvkkpp. Kuva LIGO.

Advanced LIGO –gravitaatioaalltojen tutkimuslaboratoriossa tehtiin uusi gravitaatioaaltohavainto joulukuun 26. päivän aamuna kello 5.38 Suomen aikaa (25.12.2015 kello 22.38 paikallista aikaa). Aivan samoin kuin viime syyskuussa tehty gravitaatiohavainto, tämäkin aaltokimppu syntyi kahden mustan aukon toisiinsa sulautumisesta.

Sulautuneet mustat aukot olivat 14 ja 8 auringonmassaisia ja niistä syntyi 21 auringonmassainen mustaukko. Jäljelle jäi noin yhden auringonmassainen massaylijäämä, joka poistui järjestelmästä gravitaatioaaltoina. Havainnot kattoivat mustien aukkojen viimeiset 27 kierrosta toistensa ympäri.

Toistaiseksi tutkijat eivät pysty määrittelemään missä kyseinen mustien aukkojen yhdistyminen tapahtui. Ainoastaan sen etäisyys voidaan arvioida suhteellisen tarkasti. Mustat aukot yhdistyivät 1,4 miljardin valovuoden etäisyydellä. Advanced LIGO laboratorion mittauspisteet sijaitsevat Pohjois-Amerikassa, mutta kahden mittauksen perusteella ei tarkkaa paikkaa pystytä määrittämään. Signaalit havaittiin vain 1,1 millisekunnin aikaerolla. Tarkan paikan määrittämiseksi tarvitaan kolmas havaintoasema ja sellainen (Virgo) on valmistumassa remontin jälkeen myöhemmin tänä vuonna Italiaan.

Ensimmäisen gravitaatioaaltojen (GW150914) mahdollinen
sijainti. Kahdella observatoriolla pystytään määrittämään
gravitaatio-aaltojen lähde vain laajalle kehälle. Tarvitaan
vähintään kolmas observatorio, jotta paikka saataisiin
tarkasti määritettyä ja mahdollinen optinen jälki
löydettyä. Kuva LIGO.

Advanced LIGO havaintoasemien tekemän havainnon signaalin löytyminen vei pitempään kuin ensimmäisen havainnon. Tämä johtui heikommasta signaalista, jonka voimakkuus oli heikompi kuin laitteiston normaali kohina. Tästä syystä tutkijat joutuivat kehittelemään uudistettuja signaalin paljastavia tietokonealgoritmeja, joiden avulla laitteiston herkkyyttä voitiin parantaa 15–25 % entisestään. Parannus ei ehkä tunnu kovinkaan merkittävältä, mutta tässä tapauksessa se oli kuitenkin ratkaiseva tekijä.

Joulukuussa tehty havainto oli oikeastaan kolmas, sillä myös lokakuun 12. päivä 2015 tehtiin havainto, mutta sen mittaustulokset eivät olleet tilastollisesti merkittäviä. Alustavasti sen aiheutti noin 23 ja 12 auringonmassaisten mustien aukkojen yhdistyminen. Tähän lokakuun havaintoon viitattiin jo ensimmäisen gravitaatioaaltojen havaitsemisesta kertovien uutisointien yhteydessä.

Katso myös artikkeli Gravitaatiotähtitieeen synty? http://avaruusmagasiini.blogspot.fi/2016/02/gravitaatiotahtitieteen-synty.html

jossa on selostettu laajasti gravitaatioaaltojen havaitsemista!

Gravitaatioaaltoja pyritään havaitsemaan useilla laser-interferometreillä. Tähänastiset kaksi tai kolme havaintoa on tehty
Yhdysvalloissa olevilla LIGO Hanford ja LIGO Livingston observatorioilla, mutta ensivuonna kaksikko saa mukaan tutkimuksiin Pisan lähelle Italiaan  valmistuvan observatorion. Intia hyväksyi alkuvuodesta samanlaisen observatorion rakentamisen ja Japaniin on rakenteilla KAGRA-observatorio. Kuva LIGO.