NASAn InSight-luotain hiljeni

NASAn Jet Propulsion Laboratoryn (JPL) lennonjohtajat eivät ole saaneet yhteyttä laskeutujaan kahden peräkkäisen yrityksen jälkeen, minkä vuoksi he päättelivät, että avaruusaluksen aurinkoenergialla toimivista akuista oli loppunut energia.

InSight:n viimeinen selfie 24. huhtikuuta 2022. Luotain on peittynyt paljon enemmän pölyyn kuin joulukuussa 2018, pian laskeutumisen jälkeen otetussa ensimmäisessä selfiessä – tai sen toisessa selfiessä, joka otettiin maalis- ja huhtikuussa 2019. Kuva NASA.

NASA oli aiemmin päättänyt julistaa operaation päättyneeksi, jos laskeutuja epäonnistuu kahdessa viestintäyrityksessä. Virasto jatkaa luotaimen signaalin kuuntelemista varmuuden vuoksi, mutta sen kuulemista tässä vaiheessa pidetään epätodennäköisenä. Edellisen kerran InSight oli yhteydessä Maahan 15. joulukuuta.

InSight on lyhenne sanoista Interior Exploration with Seismic Investigations, Geodesy and Heat Transport. Luotaimen tehtävä oli havaita Marsin sisöisan syviä rakenteita. Laskeutujatiedot ovat tuottaneet tietoja Marsin sisäkerroksista, sen vaimentuneen magneettidynamon pinnan alla olevista yllättävän vahvoista jäännöksistä, laskeutumisalueen säästä ja havaita Marsin järistystoimintaa.

Luotaimen erittäin herkkä seismometri yhdessä ranskalaisen avaruusjärjestön Center National d'Etudes Spatialesin (CNES) ja ETH Zürichin hallinnoiman Marsquake Servicen päivittäisen valvonnan kanssa havaitsi 1 319 maanjäristystä, mukaan lukien meteoroidien törmäyksistä aiheutuneet järistykset.

Tällaiset vaikutukset auttavat tutkijoita määrittämään planeetan pinnan iän, ja seismometrin tiedot tarjoavat tutkijoille tavan tutkia planeetan kuorta, vaippaa ja ydintä.

Seismometri oli viimeinen havaintoinstrumentti, joka pysyi päällä, kun luotaimen aurinkopaneeleille kerääntynyt pöly vähensi vähitellen sen energiaa.

Kaikki marstehtävät kohtaavat haasteita, eikä InSight ollut poikkeus. Luotaimen marsperään kaivautuva sondi – lempinimeltään "myyrä”, oli tarkoitus tunkeutua noin 5 metrin syvyyteen. Se veti perässään useita antureita sisältänyt nauha, joka olisi mitannut planeetan sisältä tulevaa lämpöä. Näistä mittauksista tutkijat olisivat laskeneet energian määrän, joka on jäljellä Marsin muodostumisesta.

Muilla lennoilla nähtyä löysää hiekkaista maaperää varten suunniteltu myyrä ei pystynyt kuitenkaan saamaan pitoa InSightia ympäröivässä yllättävän tiiviistä marsperästä. Saksan ilmailukeskuksen (DLR) toimittama instrumentti onnistui tunkeutumaan lopulta noin 40 cm pinnan alle, keräten arvokasta tietoa Marsin maaperän fysikaalisista ja lämpöominaisuuksista matkan varrella. Tästä on hyötyä kaikissa tulevissa ihmis- tai robottitehtävissä, jotka yrittävät kaivautua pinnan alle.

Myyrän saatiin tungettua niin pitkälle kuin mahdollista, kiitos JPL:n ja DLR: n insinöörien, jotka käyttivät laskeutujan robottikäsivartta vasarana. Pääasiassa instrumenttien asettamiseen Marsin pinnalle tarkoitettu käsivarsi ja sen pieni kauha auttoivat myös poistamaan pölyä InSightin aurinkopaneeleista tehon vähentyessä.

NASA/JPL hallinnoiman InSightia kehittelyssä ja toiminnan valvomisessa oli mukana useita eurooppalaisia toimijoita:

CNES ja Saksan ilmailukeskus (DLR). CNES toimitti Seismic Experiment for Interior Structure (SEIS) -instrumentin, jonka päätutkija tuli IPGP:stä (Institut de Physique du Globe de Paris). IPGP:ltä tuli myös merkittävä panos SEIS-järjestelmään. Myös Max Planck Institute for Solar System Research (MPS) Saksassa; Sveitsin liittovaltion teknologiainstituutti (ETH Zurich) Sveitsissä; Imperial College London ja Oxford University Yhdistyneessä kuningaskunnassa olivat mukana laitetoimittajina. Lisäksi DLR toimitti Heat Flow and Physical Properties -paketin (HP 3), jossa oli merkittävä panos Puolan tiedeakatemian avaruustutkimuskeskuksella (CBK) ja Puolan Astronikalta, sekä espanjalainen Centro de Astrobiología (CAB) toimitti sääaseman lämpötila- ja tuulianturit.

Supermassiivinen musta aukko riipi tähden

Viime helmikuussa Palomarin observatoriossa (Kalifornia) havaittiin mustan aukon säteilymäärän kasvaneen ja samalta alueelta havaittiin energistä röntgensäteilyä. Havaintojen ryhdyttiin myös muissa observatorioissa ja lopputuloksena todettiin havaintojen johtuneen siitä, että supermassiivinen musta aukko oli onnistunut riipimään tähden. Tapahtuma sai tunnuksekseen AT2022cmc.

Taiteilijan näkemys mustasta aukosta sen kaapatessa tähden tai osan siitä. Kuva Nasa's Goddard Space Flight Center.

Vaikka nämä vuorovesihäiriötapahtumat (a tidal disruption event, TDE) eivät aivan ennen havaitsemattomia olekaan, niin ne eivät ole kovinkaan yleisiä. Toistaiseksi niitä on havaittu kaikkiaan 125 tapahtumaa.

Poikkeuksellisen tästä tekee se, että tapahtuman etäisyydeksi määriteltiin noin 12,5 miljardia valovuotta (punasiirtymä Z=1,193). Etäisyys on niin suuri, että normaalisti tältä etäisyydeltä näitä tapahtumia ei havaita. Tässä tapauksessa havainnot onnistuivat havaintogeometrian vuoksi.

Mustan aukon kaapatessa tähden tai osan siitä, aine ennen mustaan aukkoon joutumistaan muodostaa kertymäkiekon musta aukon ympärille. Kertymäkiekossa aineen tiheys ja lämpötila kasvavat, kiekolle muodostuu voimakas magneettikenttä ja osa kiekon ionisoituneesta materiasta sinkoutuu järjestelmästä pois kiekon pyörimisakselin suunnassa relativistisella nopeudella (lähes valonnopeudella) hyvin kapeana suihkuna (super-Eddington -suihku). Tämä ilmiö on myös syynä siihen, miksi pystyimme havaitsemaan tapahtuman: katselemme sitä juuri suihkun suunasta.

Suihku joutuu kosketuksiin avaruudessa olevan aineen kanssa ja törmäyksessä syntyy synkrotronisäteilyä, joka ilmenee voimakkaana ja kapeakeilaisena (Ø < 1°) radiosäteilynä hyvin laajalla aallonpituusalueella (röntgensäteilystä radioaaltoihin asti). Osa röntgensäteilystä käänteisen Comptonin sironnan^[1] vuoksi leviää joka suuntaan.

Laskelmissaan tutkijat päätyivät tulokseen, jonka mukaan supermassiivisen mustan aukon massa ei kuitenkaan ollut kovin suuri, enintään samaa suuruusluokkaa kuin mitä nykyinen Linnunradan keskustassa oleva musta aukko (noin 4,5 miljoonaa auringonmassaa). Sen sijaan musta aukko näyttää pyörivän hyvin nopeasti.

 

Huomautukset

[1] Käänteisessä Comptonin sironnassa energia siirtyy (relativistisiltä) elektroneilta pienienergiselle fotonille. Siirtymässä fotoninen energia ja taajuus lisääntyy; syntyy röntgesäteilyä.

[2] Tutkimus tulkaistiin Nature Astronomy tiedejulkaisussa (maksullinen):

Pasham, DR, Lucchini, M., Laskar, T. et ai. Relativistisen suihkukoneen synty kosmologisen mustan aukon aiheuttaman tähden hajoamisen jälkeen. Nat Astron (2022). https://doi.org/10.1038/s41550-022-01820-x.

Sama paperi on julkaistu myös pdf-formaatissa

https://www.nature.com/articles/s41550-022-01820-x.epdf?sharing_token=tflRYRuwKiPNFPZ4hXQ2TtRgN0jAjWel9jnR3ZoTv0MNYozI0D8Eajp5gnFDd1dhQFze2DV2wrYMALVJnlhdiu8_rXr-GWEK3ZTLRvYkX6Y7WIE4rahuN8tpGKcaw0IoFud5muh1nXXifILnvP8hfdZbxQY07aLDxKlN9OxZ2kCxyF1C6GoOTJ6jm9Ej4hwWo7qsrw8w77AVAw8zc1FglyOAoGP0JHvX9JNf7ITYsAQ%3D&tracking_referrer=www.newscientist.com

 

Talvipäivänseisaus

Joulukuun 21. päivänä on talvipäivänseisaus. Se tarkoittaa sitä, että Aurinko näennäisellä radallaan tähtitaivaalla saavuttaa eteläisimmän pisteen. Tänä vuonna tämän pisteen saavuttaminen tapahtuu kello 23.40 Suomen aikaa. Tästä eteläisestä sijainnista johtuu, että päivänä pituus, siis aika auringonnoususta auringonlaskuun on koko vuoden lyhin, Tampereella vain 5 tuntia 21 minuuttia. Auringonnousu tapahtuu kello 9.41 ja -lasku kello 15.03.

Lyhyt päivä saattaa johtaa ajatuksen siihen, että talvipäivänseisauksena auringonnousu on myöhäisin ja -lasku varhaisin ajankohta. Näin ei kuitenkaan ole, sillä myöhäisin auringonnousu tapahtuu vasta Tapaninpäivänä, siis joulukuun 26. päivänä, jolloin auringonnousu on kello 9.43. Vastaavasti varhaisin auringonlasku tapahtui joulukuun 17. päivänä kello 15.02. Syy tähän ilmiöön on se, että keskiaurinkoaika (siis kellon aika) poikkeaa paikallisesta aurinkoajasta, jota aurinkokello osoittaa. Ero ei suinkaan ole vakio, vaan se vaihtelee päivästä toiseen vuosirytmin mukaisesti. Paikallisen aurinkoajan vaihtelu on tietysti seurausta maapallon radan soikeudesta Auringon ympäri, talvella mennään nopeammin ja kesällä hitaammin. Aurinkokellon osoittama aika on tietysti seurausta tästä nopeuden vaihtelusta.

Ajantasaus vuoden kierrossa, jolla korjataan aurinkokellon osoittama aika kellonajaksi. Kuva © Kari A. Kuure.

Näyttääkö aurinkokello sitten koskaan samaa aikaa kuin kellomme (keskiaurinkoaika)? Kyllä vain, itse asiassa näin tapahtuu neljä kertaa vuodessa. Lähin tällainen hetki on joulukuun 25. päivänä, jolloin keksiaurinkoaika on sama kuin paikallinen aurinkoaika. Joulupäivänä kello 12.24 (Tampereella) Aurinko ylittää meridiaanin ja oikein suunnattu aurinkokellon pitäisi osoittaa samaa aikaa.

Tämä jälkeen seuraavan kerran molemmat kellot osoittavat samaa aikaa 16.4.2023. Koska silloin eletään kesäaikaa, Aurinko ylittää etelämeridiaanin kello 13.24. Seuraavan samanlaiseen ajanhetkeen ei enää olekaan pitkä aika, sillä kesäkuun 13. päinä ollaan samassa tilanteessa ja Aurinko on etelässä 13.24. Vuoden kierrossa ollaan vielä kerran sama-aikaisia, sillä syyskuun 1. päivänä kellot näyttävät samaa aikaa ja Aurinko on etelässä kello 13.24.

Jos ja kun kellot ovat vain jonain tiettyinä päivinä samassa ajassa, niin silloin on loogista, että ajat eroavat toisistaan vuoden muina päivinä. Aikaerossa on myös neljä käännepistettä, jonka jälkeen aikaero alkaa vähetä. Näitä käännepisteitä ovat: helmikuun 11. päivä, jolloin kelloaika on edellä 14m 13s, toukokuun 14. päivä, jolloin aurinkokello on edellä 3m 38s, heinäkuun 26. päivänä kellonaika on edellä 6m 33s ja marraskuun 3. päivänä, jolloin aurinkokello on 16m 29s edellä kellon aikaa.

Yllä kerrottu pitää paikkansa vain Tampereella ja lähiympäristössä. Muilla paikkakunnilla on tietysti oma aurinkoaikansa ja Auringon etelämeridiaanin ylitys tapahtuu itä-länsisuunnassa eri aikoina: lännessä myöhemmin ja idässä aikaisemmin. Sen sijaan ajantasaus (siis ilmoitetut aikaerot) eivät riipu havaintopaikkakunnista.

Laskeutuminen mereen!

NASAn Orion-avaruusalus molskahti mereen Tyynellämerellä Baja Californian länsipuolella sunnuntaina kello 19.40 Suomen aikaa ennätysmatkan jälkeen. Artemis 1 matkusti yli 2,3 miljoonaa kilometriä Kuun ympäri ja palasi turvallisesti Maahan.

Laskeutumine oli Artemis I -operaation viimeinen virstanpylväs, joka alkoi NASAn Space Launch System (SLS) -raketin onnistuneella lähdöllä 16. marraskuuta NASAn Kennedyn avaruuskeskuksen Floridassa sijaitsevalta Launch Pad 39B:ltä. NASA testasi Orionia 25,5 vuorokauden aikana syvän avaruuden ankarassa ympäristössä ennen astronauttien lentämistä Artemis II :lla .

Artemis 1 -lento päättyi onnistuneeseen laskeutumiseen Tyyneen mereen 11.12.2022 kello 19.40 Suomen aikaa. Kuva NASA.

”Orion-avaruusaluksen laskeutuminen – joka tapahtui 50 vuotta Apollo 17:n Kuuhun laskeutumispäivään – on Artemis I:n huippusaavutus. Maailman tehokkaimman raketin laukaisusta poikkeukselliseen matkaan Kuun ympäri ja takaisin Maahan. Tämä alus on suuri edistysaskel Artemis-sukupolven kuuntutkimuksessa", sanoi NASAn johtaja Bill Nelson. ”Se ei olisi mahdollista ilman uskomatonta NASA-tiimiä. Vuosien ajan tuhannet henkilöt ovat osallistuneet tähän tehtävään, joka inspiroi maailmaa työskentelemään yhdessä koskemattomien kosmisten rantojen saavuttamiseksi. Tänään on valtava voitto NASAlle, Yhdysvalloille, kansainvälisille kumppaneillemme ja koko ihmiskunnalle”.

Orion teki tehtävän aikana kaksi Kuun ohitusta 132 km säteellä Kuun pinnasta. Orion matkusti lennon aikana kaukaisimmalla etäisyydellä lähes 446 000 km kotiplaneetaltamme, yli 1 000 kertaa kauempana kuin Kansainvälinen avaruusasema Maata, testataksemme järjestelmiä tarkoituksellisesti ennen miehistöä.

"Kun Orion on palannut turvallisesti Maahan, voimme alkaa nähdä horisontissa seuraavaa tehtäväämme, joka lennättää miehistön Kuuhun ensimmäistä kertaa osana seuraavaa tutkimusaikakautta", sanoi Jim Free, NASAn Explorationin apulaisvastaava. Systems Development Mission Directorate. "Tästä alkaa polkumme säännölliseen tehtävään ja jatkuvaan ihmisen läsnäoloon Kuussa tieteellisiä löytöjä varten ja valmistautuaksemme ihmisten tehtäviä Marsiin."

Ennen Maan ilmakehään tuloa miehistömoduuli erottui huoltomoduulistaan, joka on ESA:n (European Space Agency) toimittama osa Artemis-lennoille. Palattuaan Orion kesti lämpötiloja, jotka olivat noin puolet niin kuumia kuin Auringon pinta, noin 2 500 astetta.

Testilennolla Orion miehistökapseli viipyi avaruudessa pidempään kuin mikään astronauteille suunniteltu avaruusalus on tehnyt ilman telakointia avaruusasemalle. Kaukaisella Kuun kiertoradalla Orion ylitti ihmisten kuljettamiseen suunnitellun avaruusaluksen matkaennätyksen, joka tehtiin aiemmin Apollo 13:n aikana.

"Orion on palannut Kuusta ja on turvallisesti takaisin Maaplaneetalle", sanoi Mike Sarafin, Artemis I -operaation johtaja. "Olemme laskeutumisen myötä onnistuneet operoimaan Orionia syvän avaruuden ympäristössä, jossa se ylitti odotuksemme ja osoitti, että Orion kestää äärimmäiset olosuhteet palaamalla Maan ilmakehän läpi kuulennon nopeuksista."

Palautustiimit työskentelevät nyt turvatakseen Orionin kotimatkalle. NASA johtaa virastojen välistä laskeutumis- ja palautusryhmää USS Portlandissa, joka koostuu Yhdysvaltain puolustusministeriön henkilökunnasta ja omaisuudesta, mukaan lukien laivaston amfibioasiantuntijat, avaruusvoimien sääasiantuntijat ja ilmavoimien asiantuntijat sekä NASA Kennedyn insinöörit ja teknikot.

Lähipäivinä Orion palaa rantaan, jossa teknikot purkavat avaruusaluksen ja siirtävät sen kuorma-autolla takaisin Kennedyn avaruuskeskukseen. Kennedyssä tiimit avaavat luukun ja purkavat useita hyötykuormia, mukaan lukien komentaja Moonikin Campos , avaruusbiologiset kokeet , Snoopy ja virallinen lentosarja . Seuraavaksi kapseli ja sen lämpösuoja testataan ja analysoidaan useiden kuukausien ajan.

Artemis 1 -lento laskeutuu

Sunnuntaina 11.12.2022 Artemis 1 -lennon on tarkoitus laskeutua Tyyneen mereen lähelle Guadalupe-saarta kello 19.39 Suomen aikaa. NASA-LIVE (https://www.nasa.gov/nasalive) lähetys netissä alkaa kello 18.

Artemis 1 -lento, Kuu ja Maa. Kuva on otettu aurinkokennon kärkeen sijoitetulla kameralla Kuva NASA/ESA.

Juuri ennen paluuta miehistömoduuli ja huoltomoduuli eroavat toisistaan ​​ja vain miehistömoduuli palaa Maahan, kun taas huoltomoduuli palaa ilmakehässä Tyynenmeren yllä. Artemis I -rata on suunniteltu varmistamaan, että ilmakehään tulevat kappaleet eivät aiheuta vaaraa maalla tai laivaväylillä eikä tietystikään ihmisille niin saarilla kuin mantereellakaan.

Huoltomoduulista erottuaan miehistömoduuli valmistautuu suorittamaan hyppely tekniikkaa, jonka avulla avaruusalus molskahtaa tarkasti ja johdonmukaisesti valitulle laskeutumispaikalle. Orion sukeltaa Maan ilmakehän yläosaan ja käyttää sitä yhdessä kapselin noston kanssa hypätäkseen takaisin ilmakehästä ja palatakseen sitten laskuvarjojen varassa laskeutumisalueelle. Tämä tekniikka mahdollistaa turvallisen palaamisen tulevilla Artemis-lennoilla riippumatta siitä, milloin ja missä ne palaavat kuulennolta.

Artemis-1 lennon viimeiset vaiheet. Kuva ESA.

Aluksi Maan ilmakehä hidastaa avaruusaluksen nopeuden 150 m/s, ja sitten laskuvarjot hidastavat Orionin laskeutumisnopeuteen, kun se laskeutuu ilmakehän läpi. Tähän kuluu aikaa noin 10 minuuttia.

Laskuvarjot avataan noin kahdeksan kilometrin korkeudella kolmen pienen laskuvarjon vetäessä etummaisen suojakannet pois. Kun etummaisen tilan kansi irtoaa, kaksi jarruvarjoa hidastavat ja vakauttavat miehistömoduulia päälaskuvarjon käyttöönottoa varten. Hieman yli 3 km korkeudella ja 60 m/s nopeudessa avaruusaluksen kolme pilottilaskuvarjoa avaa päälaskuvarjot. Nämä noin 40 m halkaisijaltaan nailonista valmistetut laskuvarjot hidastavat Orionin miehistömoduulin molskahdusnopeuteen, joka on noin 10 m/s.

Kirjauutuus: Ihmisen kosmos, kulttuuri ja tähdet

Jo Marchant

Ihmisen kosmos – kulttuuri ja tähdet

Ursa ry 2022

ISBN 978-952-7443-13-2

Nidottu, 360 sivua

 

Aivan alkuun täytyy lainata teksti Ursan kirjaesittelystä:

”Ihmisen kosmos kertoo tähtitaivaan merkityksestä inhimilliselle kulttuurille: miten tähtitaivas ja sen tutkiminen ovat vaikuttaneet uskontoihin, taiteeseen, tieteeseen ja politiikkaan aina varhaisista myyteistä moderniin maailmaan. Jo Marchant avaa historiaan uusia jännittäviä näkökulmia ja osoittaa kahdellatoista tarinalla, kuinka käsityksemme taivaista ovat vaikuttaneet sivilisaatioomme. Kirja kertookin enemmän meistä ihmisistä kuin avaruudesta.”

Itse kun en ole mikään kulttuuri-ihminen, niin jo tuo esittely herätti tietyn asenteen koko kirjaan. Kirja kuitenkin alkoi kiinnostavasti Ranskan lounaisosassa sijaitsevan Lascaux’n luolan löytämisestä ja tutkimisesta. Muistanette varmaan tämän luolan monista dokumenteista ja lehtijutuista, etenkin sen seinät peittävistä valtavista eläinhahmoista ja pisteistä, joiden on kerrottu kuvaavan tähtitaivasta. Vaikka kirjasta ei kuvia löydykään, monet tulkinnat tähtikuvioista ovat kyllä vakuuttavia. Ehkä itsekin, jos olisin elänyt 30 000 vuotta sitten, olisin tähtikuvioita luolan seinään piirrellyt.

Toinen kohta kirjassa, joka innosti lukemaan, oli kertomus kapteeni James Cookin matkasta Tahitille Venuksen vuoden 1769 ylikulkua havaitsemaan. Tarina on tietysti kerrottu monissa muissakin kirjoissa ja artikkeleissa, joten sinällään tässä varsin suppeassa kertomuksessa ei ollut mitään uutta. Se kuitenkin sai minut miettimään Venuksen etäisyyden mittaamisen yksityiskohtia, siis niitä, jotka ovat joskus asian ollessa esillä, unohtuneet miettimättä. Ilmeisesti ylikulkujen problematiikkaan täytyy vielä palata nykyisien tietokoneohjelmien avulla.

Kirjan monessa muussakin luvussa, joita on kaikkiaan 12, on käsitelty lyhyesti erilaisia yhteyksiä tähtitieteeseen, sen historiaan ja kehitykseen. Nämä ei kuitenkaan täytä koko kirjaa, vaan sekaan on punottu käsittämätön määrä erilaista filosofiaa sen pahimmassa merkityksessä. Kirjoittaja lainailee ”never heard” henkilöiden kirjoituksia pahimmillaan jopa saman virkkeen eri lauseissa kahdenkin eri ihmisen mielipiteitä. Tällainen teksti kyllä jää täysin käsittämättömäksi, kirjoittajan (Jo Marchantin) sanoma ei avaudu tällaiselle insinöörin putkiaivoille. Jos minulta olisi kysytty lukemisen aikana tällaisessa kohdassa, mitä edellisellä sivulla oli kerrottu, en olisi pystynyt vastaamaan siihen.

On vaikea kuvitella, millainen lukija viihtyy kirjan parissa? Varmastikin hänen täytyy olla kiinnostunut filosofiasta ja vähintään tuntea sen ajatusmaailmaa. Tai sitten kirjan ostaja hankkii sen pöydällään pidettäväksi (kuitenkaan koskaan lukematta sitä) antaakseen itsestään intellektuellin vaikutelman vierailijoilleen. Itse en kuulu kumpaakaan ryhmään, joten kirja jäänee nyt hyllyyni pölyyntymään.

Kari A. Kuure

Havaintovinkki: Mars on oppositiossa

Marsin oppositio aika on jälleen käsillä. Tämä tarkoittaa sitä, että Mars näkyy vastakkaisella puolella tähtitaivasta kuin Aurinko. Jos planeetta sattuu oppositionsa aina olemaan riittävän korkealla pohjoisella tähtitaivaalla, se näkyy koko yön. Tänä vuonna Mars nousee Tampereella oppositiota edeltävänä päivänä (7.12.2022) kello 14.12.26 ja on etelässä oppositiopäivänä (8.12.2022) kello 0.17.16 ja laskee kello 10.22.04.

Mars. Kuva NASA/Wikimedia Commons

Tällä kertaa Marsin oppositioon liittyy erityispiirre, joka ei ole aivan jokavuotista herkkua. Kuu peittää Marsin juuri samana aamuna. Ensimmäinen kontakti Tampereella tapahtuu kello 6.52.54, toinen kontakti kello 6.53.33, jolloin Mars on kokonaan Kuun takana. Esilletulo tapahtuu siten, että kolmas kontakti tapahtuu kello 7.36.40 ja neljäs kontakti kello 7.37.17, jolloin Mars on jälleen täysin näkyvissä. Täysikuu on saman aamuna kello 6.09.20, mutta Marsin kirkkaus (–1,9^m) on riittävä näkyäkseen kirkkaan Kuun vieressä.

Marsin peittyminen esille tuleminen tapahtuu 8.12.2022 aamulla. Samana päivän on myös Marsin oppositio. Piirros © Kari A. Kuure.

Marsin oppositiot toistuvat keskimäärin 26 kuukauden välein. Marsin rata on kalteva Maan rataan verrattuna, josta seuraa se, että planeetta näkyy eri oppositioiden aikaan erilaisilla korkeuksilla etelässä ollessaan. Tänä vuonna Mars on korkealla pohjoisella taivaalla ja näky meille noin 53° korkeudella puolenyön aikaa. Vielä seuraavankin opposition aikana Mars on hyvin näkyvissä mutta sitten alkaa korkeuden pudotus. Toukokuussa 2031 tapahtuva oppositio näkyy planeetan ollessa korkeintaan 13 asteen korkeudella. Kesäkuussa 2033 tapahtuva oppositio ei käytännössä näy lainkaan sillä Mars on vain noin 1 asteen korkeudella Tampereen etelähorisontin yläpuolella. Seuraavan kerran Mars näkyy yhtä korkealla kuin tänä vuonna vasta vuonna 2040, vaikkakin jo edellinenkin oppositio marraskuussa 2037 on hyvä havaintovuosi Marsin ollessa parhaimmillaan 48,75 asteen korkeudella.

Marsin opposition aikainen etäisyys maapallosta vaihtelee voimakkaasti. Lyhimmillään etäisyys on ns. periheliopposition aikana. Perihelioppositioiksi kutsutaan niitä oppositioita, jotka tapahtuvat Marsin ollessa radallaan lähimpänä Aurinkoa. Maapallo on lähellä tätä Marsin radan pistettä elokuussa ja ne oppositiot, jotka tapahtuva heinä–syyskuussa ovat näitä perihelioppositioita. Viimeksi näin tapahtui heinäkuun 28. päivänä 2018. Silloin Maan ja Marsin välinen etäisyys oli vain 57,8 milj. km. Vastaavasti apheliopposition aikaan Marsin etäisyys on suurin, seuraava tällainen oppositio on 19.2.2027 ja silloin planeettojen välinen etäisyys on 101,4 milj. km. Etäisyys on siis lähes kaksinkertainen lähimpään opposition verrattuna. Valitettavasti periheliopposition aikana Marsin suurin korkeus horisontista jää suhteellisen matalaksi.

Marsin ja Maan etäisyys eri oppositioiden aikana vuodesta 2016 alkaen ja päättyen  vuoteen 2040. Kuva © Kari A. Kuure

Marsin näennäinen koko ja kirkkaus ovat myös riippuvia planeettojen välisestä etäisyydestä. Silloin kun etäisyys on lyhin, Mars näkyy kaikkein suurimpana, noin 24 kaarisekunnin kokoisena. Kun etäisyys on suurin, silloin Mars näkyy kaikkein pienimpänä, noin 13 kaarisekunnin kokoisena. Kirkkaus on suurin etäisyyden ollessa lyhyin ja himmein kun etäisyys on suurin. Kirkkauteen tosin vaikuttaa voimakkaasti myös Marsin etäisyys Auringosta mutta vaikutus on samansuuntainen: etäisyyden kasvu himmentää planeettaa.

Marsin oppositio on harvoin tapahtuva ja siinä on kaiken lisäksi monia muuttuvia tekijöitä, niinpä Marsia pitäisikin havaita heti kun sää sen mahdollistaa. Seuraava tilaisuutta voi joutua odottelemaan vuosikausia. Havaintovälineiksi kelpaavat kaikki mahdolliset laitteet: kiikarit, kaukoputket, kamerat teleobjektiiveineen.

Jos käytettävissä on seurantajalusta, niin silloin pitäisi harkita ilman muuta myös Marsin valokuvaamista joko kameran optiikkaa tai kaukoputkea käyttäen. Valokuvatessa täytyy varoa ylivalottamista, sillä kameran automaattinen valotuksen säätö tekee sen varmasti. Kameran säädöt pitäisikin tehdä manuaalisesti, eli säätää kameran herkkyys, aukkoa ja valotusaikaa käsin. Yksityiskohtaisia arvoja on mahdoton kertoa, sillä ne kaikki riippuvat käytettävissä olevista laitteista. Tekemällä koevalotuksia, nämäkin asiat selkenevät.

Visuaalisesti Mars on hieno kohde. Jos käytettävissä on kaukoputki, niin silloin Marsin pinnalta hyvällä havaintokelillä voi nähdä runsaasti yksityiskohtia. Yksi helpoimmin nähtävistä pinnanmuodoista on Syrtis Major, hyvin tumma alue lähes keskellä Marsia, jos se sattuu olemaan Maahan päin havaintoaikaan. Marsin pyörähdysaika on noin 24 h 40 minuuttia, joten seuraavanakin iltana suunnilleen sama alue on näkyvissä. Oppositioyönä heti puolenyön jälkeen Mars on asennossa, jossa sen suurin tulivuori Olympos Mons on näkyvissä. Sen lähellä on (etelään ja kaakkoon) on kolme muutakin suurta tulivuorta. Marsin alareunassa on näkyvissä myös tummahko alue. Se ei kuitenkaan ole jo mainittu Syrtis Major, joka on vasta aamupäivällä Suomen aikaa näkyvissä.