Kirjauutuus: Ihmisen kosmos, kulttuuri ja tähdet

Jo Marchant

Ihmisen kosmos – kulttuuri ja tähdet

Ursa ry 2022

ISBN 978-952-7443-13-2

Nidottu, 360 sivua

 

Aivan alkuun täytyy lainata teksti Ursan kirjaesittelystä:

”Ihmisen kosmos kertoo tähtitaivaan merkityksestä inhimilliselle kulttuurille: miten tähtitaivas ja sen tutkiminen ovat vaikuttaneet uskontoihin, taiteeseen, tieteeseen ja politiikkaan aina varhaisista myyteistä moderniin maailmaan. Jo Marchant avaa historiaan uusia jännittäviä näkökulmia ja osoittaa kahdellatoista tarinalla, kuinka käsityksemme taivaista ovat vaikuttaneet sivilisaatioomme. Kirja kertookin enemmän meistä ihmisistä kuin avaruudesta.”

Itse kun en ole mikään kulttuuri-ihminen, niin jo tuo esittely herätti tietyn asenteen koko kirjaan. Kirja kuitenkin alkoi kiinnostavasti Ranskan lounaisosassa sijaitsevan Lascaux’n luolan löytämisestä ja tutkimisesta. Muistanette varmaan tämän luolan monista dokumenteista ja lehtijutuista, etenkin sen seinät peittävistä valtavista eläinhahmoista ja pisteistä, joiden on kerrottu kuvaavan tähtitaivasta. Vaikka kirjasta ei kuvia löydykään, monet tulkinnat tähtikuvioista ovat kyllä vakuuttavia. Ehkä itsekin, jos olisin elänyt 30 000 vuotta sitten, olisin tähtikuvioita luolan seinään piirrellyt.

Toinen kohta kirjassa, joka innosti lukemaan, oli kertomus kapteeni James Cookin matkasta Tahitille Venuksen vuoden 1769 ylikulkua havaitsemaan. Tarina on tietysti kerrottu monissa muissakin kirjoissa ja artikkeleissa, joten sinällään tässä varsin suppeassa kertomuksessa ei ollut mitään uutta. Se kuitenkin sai minut miettimään Venuksen etäisyyden mittaamisen yksityiskohtia, siis niitä, jotka ovat joskus asian ollessa esillä, unohtuneet miettimättä. Ilmeisesti ylikulkujen problematiikkaan täytyy vielä palata nykyisien tietokoneohjelmien avulla.

Kirjan monessa muussakin luvussa, joita on kaikkiaan 12, on käsitelty lyhyesti erilaisia yhteyksiä tähtitieteeseen, sen historiaan ja kehitykseen. Nämä ei kuitenkaan täytä koko kirjaa, vaan sekaan on punottu käsittämätön määrä erilaista filosofiaa sen pahimmassa merkityksessä. Kirjoittaja lainailee ”never heard” henkilöiden kirjoituksia pahimmillaan jopa saman virkkeen eri lauseissa kahdenkin eri ihmisen mielipiteitä. Tällainen teksti kyllä jää täysin käsittämättömäksi, kirjoittajan (Jo Marchantin) sanoma ei avaudu tällaiselle insinöörin putkiaivoille. Jos minulta olisi kysytty lukemisen aikana tällaisessa kohdassa, mitä edellisellä sivulla oli kerrottu, en olisi pystynyt vastaamaan siihen.

On vaikea kuvitella, millainen lukija viihtyy kirjan parissa? Varmastikin hänen täytyy olla kiinnostunut filosofiasta ja vähintään tuntea sen ajatusmaailmaa. Tai sitten kirjan ostaja hankkii sen pöydällään pidettäväksi (kuitenkaan koskaan lukematta sitä) antaakseen itsestään intellektuellin vaikutelman vierailijoilleen. Itse en kuulu kumpaakaan ryhmään, joten kirja jäänee nyt hyllyyni pölyyntymään.

Kari A. Kuure

Kirjauutuus: Matka mustaan aukkoon

Tommi Tenkanen

Matka mustaan aukkoon — Alkuräjähdyksestä kaiken teoriaan

Ursan julkaisuja 175
Ursa ry 2021
ISBN 978-952-7443-00-2
Nidottu 286 sivua. 

Mustista aukoista on kirjoitettu muutaman viime vuosikymmenen aikana valtavasti ja osa tästä kirjallisuudesta on julkaistu Suomeksikin. Niinpä Tommi Tenkasen Matka Mustaan aukkoon on suurelta osin jo aikaisemmin julkaistujen asioiden kertausta. Toki nuoremmalle sukupolvelle kirjassa on paljon uutta ja eipä se vähän vanhemmallekaan lukijalle asioiden kertaaminen pahaa tee. On kirjassa paljon uuttakin, sillä se kertoo historian lisäksi aivan viimevuosien tutkimuksista ja niiden tuloksista.

Yksi näistä uusista tutkimuksista on mustan aukon kuvaaminen. Haastateltavana on ollut Tuomas Savolaisen (Aalto-yliopisto), joka kertoo M87 galaksin ytimessä sijaitsevan supermassiivisen mustan aukon kuvaamisesta maapallonlaajuisella EHT-radioteleskoopilla. Sattumalta Tuomas Savolainen piti esitelmän Tampereen Ursan jäsenillassa samasta aiheesta samalla viikolla, kun posti toi Tenkasen kirjan luettavakseni. Tuomaksen esitelmä on edelleen katsottavissa YouTubessa Tampereen Ursa -kanavalla.

Tuomas Savolaisen haastattelu ei ole ainoa laatuaan, sillä Tenkanen haastattelee muitakin tutkimuksen eturintamassa olevia kollegoitaan: Anne Lähteenmäkeä Metsähovin observatoriosta ja tutkijakumppaneitaan ja tapaamiaan esitelmöitsijöitä Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa. Tenkanen antaa puheenvuoron näille tutkijoille, joten se tuo kirjaan vaihtelua ja auttaa lukijaa ymmärtämään kuinka laajalla rintamalla mustia aukkoja nykyisin tutkitaan. Itse pidän tästä lähestymistavasta ainakin tässä kirjassa.

Merkittävin tutkija on tietysti Albert Einstein ja hänen kollegansa 1900-luvun alkupuolella. Tenkanen tuo esiin myös Einsteinin aikalaisen, suomalaisen Gunnar Nordströmin, joka pähkäili samoja gravitaatioasioita kuin kuuluisampi tutkijakumppaninsa ja joka oli myös Einsteinin kanssa kirjeenvaihdossa. Suhteellisuusteoria onkin perustavaa laatua oleva työväline mustien aukkojen tutkimuksessa ja yrityksissä ymmärtää mitä ne todellisuudessa ovat.

Yksi merkittävimmistä ja toistaiseksi suurelle yleisölle tuntemattomimpia teoreettisia tutkijoita on Juan Maldacena (Institute of Advance Study, Princeton). Hän on saanut merkittävää mainetta tutkijapiireissä AdS-CFT-dualiteetin eli holografisen periaatteen kehittäjänä. Tenkanen haastattelee häntä kirjansa loppupuolella. Tämä luku oli ainakin minulle kaikkein mielenkiitoisin, joskaan ei kaikkein helpoin. Tarkemmin ajatellen, jos tämä luku olisi jäänyt kirjasta pois, niin se olisi tehnyt kirjasta jotenkin vajaan. Muodostuuko holografinen periaate tutkimuksen valtavirraksi vai jääkö se tieteen historiaan kummalliseksi, umpikujaan johtaneeseen poluksi, jäänee nähtäväksi.

Pieni varoitus lukijoille on paikallaan. Tenkanen on työskennellyt pitkään Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa ja sen vuoksi hän käyttää sanaa triljoona sikäläisittäin (10¹²). Meillä sana tarkoittaa 10¹⁸ joten ero on miljoonakertainen. Onneksi näitä sekaantumiskohtia kirjassa on vain pari eikä ne vie maalta merelle.

Tenkasen teksti on helppolukuista, se etenee sujuvasti ilman omituisia harhapolkuja. Niinpä voikin suositella kirjan lukemista kaikille sen aihepiiristä kiinnostuneille.   

Kari A. Kuure.

 

 

Kirjauutuus: Tiedonjano

Esko Valtaoja

Tiedonjano — Vuosi seikkailuja tieteen viidakossa

Ursa ry 2021

ISBN 978-952-7443-02-6

Nid. 286 sivua



Ihmiskunnan alkuhämäristä asti meitä on riivannut tiedonjano. Toisilla se ilmenee naapurin pihan tapahtumien kyttäämisenä ja toisilla, kuten Esko Valtaojalla, kaiken maailman tiedon: kirjojen, sanoma-, aikakausi- ja tiedelehtien lukemisena ja tutkimuksiin tutustumisina. Tunnistan itsessäni nämä tiedonjanon oireet mutta en ehkä aivan niin ultimaatumisena kuin Eskolla. Nyt Valtaojan Esko on kirjoittanut kirjan tästä omakohtaisesta oireyhtymästään.

Kirja on syntynyt vuoden aikana kuukausittain kirjoitettuina lukuina. Kirjoitustyön käynnistäjänä on ollut joku tiedeartikkeli Nature-julkaisusta, jonka posti tuo viikoittain Eskon postiosoitteeseen. Hän kuvailee lukemaansa artikkelia jonkin verran, mutta kirjan sisältönä ei kuitenkaan ole näiden tutkimusraporttien referointi. Referointien sijaan hän kirjoittaa siitä mihin tai minkälaisiin ajatuksiin tai muihin kirjallisiin lähteisiin hän on syventynyt Naturen artikkelin innoittamana.

Ajatuslennon lisäksi Valtaoja pohtii tieteen sisältöä ja toimintamalleja. Haluan tuoda tämän asian kirjan sisällöstä esille (vaikka se ei olekaan kirjassa kuin ohimennen käsitelty teema), sillä meillä maalikoilla suurimmalla osalla on aivan väärä käsitys tieteen olemuksesta, sen toimintatavoista ja myös siitä, mitä tutkimusraporteille tapahtuu sen jälkeen, kun ne on julkaistu jossakin vertaisarvioidussa tiedejulkaisussa. Lainaan Eskon tekstiä:

”Naturen kaltaisen arvostetun tiedelehden lukijat voivat olla varmoja, että artikkeli on parasta mahdollista tiedettä eikä jonkun Havukka-ahon ajattelijan pohdintaa. Aina ei kuitenkaan voi onnistua: Naturen sivut listaavat seitsemäntoista viimeisen viiden vuoden aikana julkaistua artikkelia, jotka syystä tai toisesta on vedetty takaisin. Hyvin harvoin syynä on tietoinen huijausyritys; viimeisin takaisinveto koskee kesäkuista artikkelia, jonka kirjoittajat ovat nyt löytäneet kohtalokkaan virheen käyttämästään tietokoneohjelmasta.” Ja edelleen ”Paras mahdollinen ei myöskään tarkoita sitä, että julkaistu artikkeli olisi totta. Vain häviävän pieni määrä tieteen tuloksista säilyy muuttumattomina tutkijasukupolvesta toiseen.”

Nämä lainatut virkkeet osoittavat sen, että tiede on hyvin dynaaminen, kaiken aikaa muuttuva ja lopullista totuutta, vaikka pyrkimys siihen on voimakas, ei saavuteta ehkä koskaan. Tässä suhteessa tiede muistuttaa jossain määrin Eskon ajatuksenvirtaa, joka paikka paikoin kirjassa on niin lennokasta, että sitä on suorastaan vaikea seurata. Asiaa ei helpota yhtään suhteellisen pitkät luvut, joiden lukeminen loppuun itseltäni ei yleensä onnistu ennen kuin sininen iltahämärä valtaa aivoni ja saan unihiekkaa silmiini. Eikä tämä vaipumiseni unimaailmaan johdu siitä, että teksti olisi tylsää luettavaa, päinvastoin teksti varsinkin kirjan loppua kohti tulee aina vain mielenkiintoisemmaksi.

Edellä esitellyn perusteella lukija jo arvaankin, että kirjassa on alkusanojen lisäksi kaikkiaan 12 aihepiiriin sijoittuvaa lukua, lyhyt epilogi ja tietysti viiteluettelo, vinkkejä kirjallisuuteen ja hakemisto. Esko Valtaojan teksti on helppolukuista, silloin kun hän ei ole tehnyt sitä tarkoituksellisesti vaikeaksi (sellaisiakin kohtia kirjassa on), ja hyvinkin tiivistä asiaa paikka paikoin. Näillä keinoilla Esko pitää lukijansa mielenkiinnon yllä ja ennekuin huomaatkaan, törmäät takakanteen. Kirjaa voin suositella kaikille pohdiskelevista teksteistä pitäville ja Valtaojan kirjojen ystäville sukupuolesta ja maailmankatsomuksesta riippumatta.

Kari A. Kuure

Kirjauutuus: Einsteinin perintö

Heikki Oja

Einsteinin perintö: Mitä Albert Einstein ennusti oikein — ja mitä väärin

Ursa ry 2021

ISBN 978-952-5985-99-3

ISSN 0357-7937

Nidottu 223 sivua. 

Albert Einsteinista on kirjoitettu varmaankin enemmän kirjoja (ja lehtiartikkeleita) kuin kenestäkään muusta yksittäisestä tutkijasta milloinkaan. Näin ollen on varmasti vaikea kirjoittaa jotain uutta, vaikka kyse onkin viimevuosisadan ehkä merkittävin fyysikko. Luettuani Heikki Ojan kirjan, se kuitenkin osoittautui hyvin raikkaaksi ja luo uuden näkökulman Einsteinin tutkimuksiin. Henkilöhistoriaan Heikki ei paneudu lainkaan, jos nyt joitain puolikkaita lauseita eri asiayhteyksissä ei oteta lukuun.

Kyse on siis Einsteinin tekemistä tutkimuksista – nehän ovat teoreettisia, sillä havaitsija Albert vainaa ei ollut. Luonnollisesti kirjasta löytyy tarinaa jonkin verran niin suppeammasta kuin yleisestä suhteellisuusteoriasta, mutta ne eivät ole kuitenkaan pääosassa. Oja tutustuttaa lukijansa Einsteinin muuhun tutkimushistoriaan paljon laajemmin ja niitähän kirjan päähenkilöllä riittää. Kirja on jaettu kaikkiaan 42 lukuun, joista jokainen käsittelee jotain Einsteinin tutkimusta tai mihin se on johtanut myöhemmän tutkimuksen aikana. Tämä aiheen käsittelytapa tuo sitä raikkautta ja uutta näkökulmaa, jota harva lukija viitsii etsiä sen paremmin alkuperäisistä tieteellisistä julkaisuista kuin niitä lähteenään käyttävistä uudemmista tutkimuksista. Heikki oja on tässä suhteessa tehnyt loistavan palveluksen suomalaiselle lukijakunnalleen.

Kuten suurin osa kirjan lukijoista varmaan tietääkin, Einsteinin suurimmat ja kaikkein kauaskantoisimmat tutkimukset hän teki 1900- ja 1910 -luvuilla. Niistä Nobel-palkintoon johtanut työ (valosähköinen ilmiö) tehtiin vuonna 1905, jota vuotta on kuvailtu Einsteinin ihme vuotena. Silloin hän sai valmiiksi väitöskirjansa ja julkaisi neljä perustavaa laatua olevaa tutkimustaan, ollessaan vielä tuntematon patenttitoimiston 3. luokan asiantuntija.

Heikki Ojan kirjan 42 lukua ovat kaikki riittävän lyhyitä yhdellä kertaa luettavaksi. Näin ollen aihe pysyy lukijan mielessä ilman kertausta siitä, mitä edellisellä lukukerralla tuli luettua. Itse luen mielelläni kirjoja juuri ennen nukkumaanmenoa, joten kovin pitkää lukua nukahtamista edeltävänä puolena tuntina ei ehdi lukea. Tästä syystä tällainen lyhyt mutta ytimekäs asioiden käsittely on mieleeni. Jos taas haluat ahmia kirjan yhdellä kertaa, sekin on mahdollista, sillä Heikki Ojan kirjoitustyyli kyllä kestää sen. Suosittelen kaikille suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan historiasta ja nykypäivästä kiinnostuneille.

Kari A. Kuure

Kirjauutuus: Musta aukot

Markus Hotakainen

Mustat aukot – ajan ja avaruuden rajalla

Otava 2021

ISBN 978-951-1-37381-0

Nidottu 208 sivua

Sähkökirja ISBN 978-951-1-37786-3

Äänikirja ISBN 978-951-1-37906-5



 

 

 

Mustat aukot ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvin kiehtova aihe. Etenkin lapset, aina viisi vuotiaista alkaen oman kokemukseni mukaan ovat erityisen viehtyneitä niihin ja tiettyihin niihin liittyviin kysymyksiin. Tähtitornilla vierailevat lapset ja nuoret yleensä aina esittävät innolla kysymyksen: ”Mitä tapahtuisi, jos Aurinko muuttuisi mustaksi aukoksi?” Toinen yhtä yleinen kysymys on se, että ”mitä tapahtuu, jos mustaan aukkoon putoaa?”

Markus Hotakainen vastaa kirjassaan näihin kysymyksiin heti kirjan alkupuolella, joten ne ovat käsitelty muiden, paljon mielenkiintoisimpien ilmiöiden tieltä. Ja niitähän riittää. Aivan aluksi Hotakainen kuitenkin kertaa mustien aukkojen tutkimushistorian, joka sekin on omalta osaltaan hyvin mielenkiintoista. Käsite ”musta aukko” on, kuten arvata saattaa hyvin nuori, sillä sitä on oikeastaan käytetty yleisesti vasta viimeisten kuudenkymmen vuoden ajan, mustien aukkojen tutkimushistoria on kuitenkin paljon pitempi. Hotakaisen kirjasta löydät myös tähän termiin liittyvän historian kerrottuna.

Mustien aukkojen tutkiminen on ollut vaikeaa, etkä se ole juurikaan aikaisemmista vuosista helpottunut nykypäivään siirryttäessä. Itse musta aukkokin on ollut epävarmojen ja todistamattomien luonnonilmiöiden joukossa hyvin pitkään, vaikka tutkijat ovatkin olleet lähes yksimielisiä niiden olemassaolosta. Vasta kun radioteleskoopeista muodostettu Event Horizon Telescope:n havainnot supermassiivisesta mustan aukon kertymäkiekosta galaksista M87 julkaistiin vuonna 2019, viimeisimmätkin vastaväitteen mustien aukkojen olemassaololle ovat vaimenneet mutta eivät ehkä aivan lopullisesti.

Hotakainen kuvailee kiinnostavia ilmiöitä tapahtumahorisontin läheisyydessä. Niitä ovat fotonien muodostama valokehä, ergosfääri pyörivien mustien aukkojen ympärillä, ajan kulun hidastuminen. Ja lisää ilmiötä kuten madonreiät ja valkoiset aukot, jopa aikamatkustamista kirjassa valotetaan hieman.

Mustiin aukkoihin tietysti liittyy myös niiden aiheuttamat gravitaatioaallot etenkin niiden törmätessä toisiinsa. Gravitaatiotähtitiede on vasta muotoutumassa ja ensimmäiset havainnot sillä alueella ovat juuri lähtöisin mustista aukoista. Silti tai siitä huolimatta jo nyt tiedetään aika paljon enemmän mustista aukoista kuin aikaisemmin juuri gravitaatiohavaintojen perusteella. Tämä Hotakainen tuo esille erityisen ansiokkaasti tässä kirjassa.

Hotakainen kirjoittajana on jo hyvin kokenut ja hänen tuotantonsa on laajaa. Kirjan teksti on kyllä ymmärrettävää ja helppolukuista mutta hieman ihmettelen hänen valintaansa käyttää puhekielisiä ilmaisuja tarkkojen tieteellisten ilmaisujen sijaan. Oletan, että kirja joutuu myös aihepiiristä kiinnostuneiden lasten ja nuorten käsiin, joten käytettyjen termien pitäisi olla tarkkoja. Nyt Hotakainen kuitenkin käyttänyt eläviin olentoihin liittyviä termejä kuten ”elämä”, kuolema”, ”nälkä” ja ”ruokahalu” jne. kaikki siis termejä, joilla hän kuvaa mustien aukkojen ominaisuuksia. Pallo tässä suhteessa olisi pitänyt olla kustannustoimittajalla.

Erityisen pahana pidän ilmaisua ”musta aukko imee ahnaasti ainetta ympäristöstään” sivulla 160. En ymmärrä miksi käyttää tällaista ilmaisua, kun Hotakainen hyvin tietää sen, että musta aukko ei ime mitään ympäristöstä, sinne vain putoaa ainetta. Ero imemisen ja putoamisen välillä aivan liian räikeä, jotta niitä voisi käyttää synonyymeinä missään yhteydessä.

Markus Hotakaisen Musta aukot -kirjaa voin hyvällä syyllä suositella kaikille aihepiiristä kiinnostuneille ja sen uskaltaa antaa myös nuorten ja jopa lasten käsiin.

Kari A. Kuure

Kirjauutuus: Alkuräjähdyksen aikaan

Dan Hooper

Kaiken alku – universumin ensimmäiset sekunnit

2020 Ursa ry.

ISBN 978-952-5985-83-2

Suomentanut Tuukka Perhoniemi

Alkuteos At the Edge of Time – Exploring the Mysteries of Our Universe’s First Second. Princeton University Press.

 

Mitä tapahtui maailmankaikkeuden ensimmäisinä hetkinä? Tätä kysymystä tutkivat hyvin monet kosmologit ympäri maapallon. Tutkijoiden määrästä huolimatta, tietämys kaiken alun tapahtumista karttuu hitaasti, sillä suoria havaintoja on lähes mahdoton tehdä. Kosminen taustasäteily, josta muutama avaruuskaukoputki on tehnyt uraauurtavaa kartoitustyötä, on selkeä raja mutta sekin sijoittuu noin 380 000 vuoden ikäiseen maailmankaikkeuteen. Tapahtumista sitä ennen ei ole saatavissa informaatiota ainakaan sähkömagneettisen säteilyn avulla.

Voisiko kaiken alun tapahtumista saada havaintoja jollakin muulla keinoin kuin fotonien avulla? Aivan varmaa vastausta kysymykseen on vaikea antaa, mutta ehkä gravitaatioaallot voivat paljastaa jotakin, jos vain pystyisimme hyvin matalilla taajuuksilla etenevän gravitaatioaaltorintaman havaitsemaan. Nämä aallot kun voisivat kertoa jotakin siitä, mitä tapahtui ensimmäisen sekunnin aikana. Tätä vaihetta tutkimuksessa joudumme kuitenkin odottaman vielä ainakin vuosikymmenen ennekuin avaruusobservatorio LISA saadaan toimintakuntoon.

Dan Hooper on pimeän aineen tutkija. Pimeä aine kulkeekin koko kirjan läpi ja kirjoittajan tarkastelee sitä eri kanteilta sen mukaan mitä asiaan maailmankaikkeuden alusta on esillä. Milloin, aivan tarkasti, pimeä aine syntyi ja mitä se oikeastaan on? Siinäpä kysymyksiä, joihin tutkijakaan ei pysty vastaamaan. Sen sijaan hän kyllä kuvailee niitä olosuhteita, joita nykyisin eri teorioiden mukaan maailmankaikkeuden alussa olisi voinut olla.

Kirjaa lukiessani koin parikin heureka-hetkeä. Yksi näistä on kosmisen inflaation ymmärtäminen: täydellisen tyhjyyden maailmankaikkeudessa, jossa on vain maailmakaikkeutta laajentava pimeä energia toimi universumia laajentavana tekijänä. Universumin laajetessa myös pimeän energian määrä lisääntyy ja jossakin vaiheessa tultiin siihen pisteeseen, jolloin ainetta ja siten myös gravitaatioaaltoja alkoi syntyä. Inflaatio päättyi ja maailmankaikkeus oli hirvittävän kuuma, tiheä ja valonopeudella laajeneva.

Luultavasti pimeä aine syntyi ensimmäisen sekunnin murto-osan aikana kosmisen inflaation päätyttyä. Dan Hooper pohtii pimeän aineen olemusta sillä pätevyydellä, jolla parin vuosikymmenen tutkijan ura mahdollistaa. Onko pimeä aine wimppejä, siis heikosti vuorovaikuttavia eksoottisia hiukkasia? Vastaus on savolainen: ehkä on, ehkä ei!

Olisiko se supersymmetrisiä hiukkasia? Sekin on mahdollista, mutta tällä hetkellä kaikkein tehokkain hiukkasten kiihdytin-tömäytin LHC Cernissä ei ole pystynyt tuottamaan olosuhteita, jossa mahdolliset supersymmetriset hiukkaset ilmaantuisivat tutkijoittemme iloksi. LHCn ansioluettelossa on Higgsin bosonin löytyminen, mutta sen jälkeen vuosiin ei ole löydetty mitään uutta. Kysymys kuuluukin, että mahtaako niitä supersymmetrisiä hiukkasia olla oikeasti olemassa? Jos on, niin niiden löytäminen vaatii ehkä LHCtä tehokkaamman törmäyttimen rakentamista.

Kirjan teksti on asiapitoista ja hieman kuivahkoa. Luultavasti kirja pitää lukea uudelleen ennen kuin se täysin avautuu maallikolle. Kirjan sisältö voisi olla hieman enemmän jäsennelty, sillä paikka paikoin se vaikuttaa aivan ajatusvirralta. Näistä luettavuuteen vaikuttavista tekijöistä huolimatta kirjan lukeminen on suositeltavaa, sillä parhaimmillaan se avaa aivan uudenlaisen näkemyksen näin maailmankaikkeuden alun tapahtumien ymmärtämiseen.

Kari A. Kuure

Uutuuskirja: Eksoplaneetat

Heikki Oja
Eksoplaneetat
Ursa ry 2020
Nid. 256 sivua
ISBN 978-952-5985-82-5

 

Kukapa ei olisi kuullut eksoplaneetoista, siis planeetoista, jotka kiertävät muiden tähtien kuin Auringon kiertoradoilla. Tällä hetkellä niitä tunnetaan pyörein luvuin noin 4 000 ja lisää löytöjä tehdään viikoittain. Näyttääkin siltä, että Linnunradassa eksoplaneettoja on paljon enemmän kuin tähtiä, ja se on paljon se.

Kuten arvata saattaa, eksoplaneettoja on hyvin erilaisia. Oman Aurinkokuntamme planeetatkin ovat erilaisia, varsinkin kun verrataan esimerkiksi Merkuriusta Jupiteriin. Samankaltaiset erot vahvistettuna kertoimella kymmenen on havaittavissa eksoplaneetoista ja tulevaisuus paljastaa aivan varmasti vielä enemmän erojen eri eksoplaneettojen välillä. Planeetat omassa Aurinkokunnassamme ovat teema ja eksoplaneetta ovat sen lukemattomat muunnelmat ja variaatiot.

Heikki Oja on paneutunut kirjassaan Eksoplaneetat näin muunnelmiin hyvin perusteellisesti. Äkkiseltään tuntuu kuin Heikki olisi lukenut jokaisen tutkimuksen, joka eksoplaneetoista on ikinä tehty. Näin ei tietystikään ole mutta aivan varmasti niitä luettuja tutkimuksia on hyvin paljon.

Eksoplaneettojen ominaisuudet, kuten koot, vaihtelevat suuresti. Samoin lämpötila laavaplaneetoista ikuisesti jäässä oleviin planeettoihin asti. Ilmakehän paksuus ja koostumus vaihtelee hyvin paljon, samoin vesipitoisuus: toiset ovat hyvin kuivia aavikkoplaneettoja ja toiset vesiplaneettoja, joista ei kuivaa maata löydy. Yksi erityinen eksoplaneettojen ryhmä on tutkijoiden suuren mielenkiinnon kohteena: maapallon kaltaiset (Maa v.2) tai hieman massiivisemmat supermaat. Niitä on huomattavan vaikea havaita, mutta siitä huolimatta niitäkin on löytynyt koko joukko, ei kuitenkaan niin paljoa kuin Jupiterin tai Neptunuksen koko luokaa olevia.

Yksi tärkeimmistä ominaisuuksista ja eroista Aurinkokuntaamme verrattuna on se, millaisilla radoilla eksoplaneetta kiertävät omaa tähteään. Etäisyys määrittelee hyvin monia eksoplaneettojen ominaisuuksista. Monet eksoplaneetat kiertävä radoilla, jotka ovat hyvin lähellä tähteään. Usein tällaisessa tapauksessa moniplaneettaisien järjestelmien kaikki kiertoradat mahtuisivat Merkuriuksen radan sisäpuolelle.

Tämänhetkistä tutkimusta rajoittaa se, että suurin osa tehdyistä löydöistä on tehty ylikulkumenetelmällä. Meistä katsottuna eksoplaneetan kulkiessa tähden editse, se himmentää tähden valoa aavistuksen verran. Ongelmat tässä tavassa havaita eksoplaneettoja on kahdenlaisia: Yleensä vain planeetan koko ja etäisyys tähdestä on mahdollista määrittää. Sen sijaan moni muu asia, kuten esimerkiksi planeetan massa jää selvittämättä. Ylikulkuja havaitsemalla on myös mahdollista havaita vain 1 – 2 % kaikista planeetoista, muut planeetat jäävät löytymättä tai ainakin niiden löytöjen määrä on huomattavasti vähäisempi. Tämä selittyy sillä, että muut menetelmät vaativat havaintoaikaa isoista kaukoputkista ja kuten tiedetään, näiden laitteiden havaintoajat ”ovat kortilla”.

Eksoplaneetat-kirja on hyvin perusteellinen. Se kertoo lähes kaiken sen, mitä eksoplaneetoista tiedetään, ja vieläpä hyvin ymmärrettävästi. Eksojen rinnalla myös oman Aurinkokuntamme planeettoja käsitellään siten, että se avaa uusia näkökulmia niiden ominaisuuksiin.

Kirjan ulkoasu on loistava. Kirjassa on erinomainen kuvitus ja luettavat luvut ovat lyhyitä, kerralla luettavia. Lisäksi kirjassa on varmasti saman verran tietolaatiokoita, jossa kerrotaan esimerkkejä kulloinkin käsiteltävästä asiasta. Näin teoria puoli saa ”lihaa luiden ympärille”. Laaja liiteosa on myös mielenkiitoinen ja helposti saavutettava, sillä näiden asioiden löytäminen Internetin syvyyksistä ottaisi varmasti jokusen tovin.

Jälleen kerran kirjoittajan, kirjan taittajan (Heikki ja Arja Oja) ja Ursan (kustannustoimittaja Suvi Syrjä) yhteistyönä on syntynyt kirja, jota on helppo suositella kaikille aihepiiristä kiinnostuneille.

Kari A. Kuure

Kirjauutuus: Kosminen pimeys väistyy

Markus Hotakainen

Kosminen pimeys väistyy – Maailmankaikkeuden arvoituksia

Kustannusosakeyhtiö Otava 2019

ISBN 978-951-1-33144-5

Sidottu 287 sivua.

Markus Hotakaisen esittelyä tuskin tarvitaan, sillä tähtitieteen populaarikirjallisuutta ja Tähdet ja Avaruus -lehteä lukevat kyllä tunnistavat kirjoittajan hänen monista aikaisemmista teoksistaan ja lehtiartikkeleistaan. Niinpä otinkin hänen tuoreimman, Otavan julkaiseman Kosminen pimeys väistyy -teoksen hyvin mielelläni lähempään tarkasteluun.

Kirjan rakenne on perinteinen kertomus maailmankuvan kehittymisestä tutkimuksen avulla muinaisuudesta nykypäivään ja hieman tulevaisuuteenkin. Tarinan kehittely on järkevää, sillä mitä lähemmäksi nykypäivää kirjassa tullaan, sitä monipolvisemmaksi maailmankuvamme muuttuu. Hotakainen joutuu ottamaan välillä pienen takaumankin, jotta uudet tutkimukset voisi tuoda esille.

Kirjan kertomus (siitä tässä on todella kyse) lähtee siis liikkeelle muinaisista akkadilaisista Mesopotamiassa. Siitä siirrytään nopeasti Eurooppaan ja kaukoputken keksimiseen. Kaukoputkia oli ratkaiseva askel myös Galileo Galileille, sillä hän teki monia merkittäviä havaintoja, jotka muokkasivat maailmankuvaamme perusteellisesti. Itse asiassa Galileo loi tieteessä edelleen käytettävän metodin, joka perustuu havaintoihin vahvistettuna tieteellisillä teorioilla.

Galileon jälkeen tarina jatkuu edelleen pitkälti kaukoputken kehittämisen myötä. Pian tullaankin viimevuosisadan alkuun ja sen merkittäviin havaitsijoihin, löytöihin ja teorioihin. Luonnollisesti Albert Einstein kumppaneineen tässä kohtaa kirjaa on merkittävässä roolissa. Mutta tarina jatkuu ja pian päästäänkin maailmankaikkeuden synnyn äärelle. Hotakainen on hyvinkin ajan tasalla ja hän kertoo mielenkiintoisesti maailmankuvan muuttumisesta, olipa kyse alkuräjähdyksestä tai maailmankaikkeuden kiihtyvästä laajenemisesta.

Kirjan loppuosa on sitten omistettu pohdintoihin mahdollisista avaruuden muukalaisista sekä maailmankaikkeuden itsensä kohtalosta.

Hotakaisen teksti on helppoa luettavaa. Hän tarinoi ja rupattelee keskittyneesti ja ymmärrettävästi niin, että maallikkokin ymmärtää mistä on kysymys. Kirjoittaja ei sorru kovinkaan yksityiskohtaiseen piperrykseen jopa maailmankaikkeuden vaikeimpien kysymysten äärellä, tässä kohtaa Hotakaisen kokemus tähtitieteen popularisoijana tulee vahvasti esille.

Mielestäni kirja sopii jokaiselle tähtitieteestä ja tieteellisestä maailmankuvastamme ja sen kehittymisestä kiinnostuneille riippumatta siitä, kuinka vahva kokemus ja tieto lukijalla on. Kirjan voi antaa huoletta alle kymmenvuotiaan luettavaksi ja siitä saa paljon irti myös alan ammattilaiset, joiden työtehtävät saattavat rajoittaa merkittävästi yleiskäsityksen luomista tai se on jopa vanhentunut nopean kehityksen myötä.

Kari A. Kuure

Kirjauutuus: Astrobiologia

Kirsi Lehto

Astrobiologia – Elämän edellytyksiä etsimässä

Ursa 2019

ISBN 978-952-5985-66-5

Viimevuosina Marsia tai eksoplaneettoja koskettelevissa tutkimusuutisissa on säännönmukaisesti yleensä viitattu tai arvioitu elämän esiintymistä planeetalla. Itse uutisessa ei useinkaan ole tuotu esille sellaisia havaintoja, jotka viittaisivat elämän esiintymiseen tutkimuskohteessa. Elämän mahdollisuuteen viittaamalla pyritään saamaan muutoin niin pitkästyttävän kuivasta raportista trendikäs ja mielenkiintoinen uutinen. Kyse on astrobiologian viime vuosien kokemasta noususta trendikkääksi tutkimus- ja ennen kaikkea uutisaiheeksi.

Mitä sitten astrobiologia oikeastaan on? Astrobiologian tutkija Kirsi Lehto (Turun yliopisto) on tarttunut aiheeseen ja kirjoittanut kirjan Astrobiologia, jossa hän selventää tutkimuksen perusperiaatteita ja erityisesti päivittää lukijoittensa tiedot siitä, mitä elämän synnystä tiedetään. Kyse ei kuitenkaan ole astrobiologian oppikirjasta vaan kiehtovasti kerrotusta elämän tarinasta maapallolla sellaisena ja siinä määrin kuin siitä nykyisin tiedetään. Kyseessä ei siis ole koko totuus asiasta, sillä aiheen tutkimus on oikeastaan vasta alussa ja monia yksityiskohtia on vielä selitystä tai kuvausta vailla.

Kirsi Lehdon lähtökohtana on siis selventää niitä astrobiologian ongelmakohtia, joihin tutkijat törmäävät omissa tutkimuksissaan. Koska tunnemme vain yhden elämän synnyn (omamme), on luonnollista ottaa se käsittelyyn niin tarkasti kuin se tämän tyyppisessä kirjassa on mahdollista. Lehto kuljettaa lukijansa läpi vuosimiljardien aina maapallon synnystä alkaen ja päätyen tähän päivään ja ehkä hieman viitaten myös tulevaan.

Matka on kiehtova, kirjaa lukiessa voi melkein nähdä kemiallisen evoluution käynnistyvä, aminohappojen syntyvän ja niiden muodostuvan ensin RNA-ketjuksi ja myöhemmin DNAksi. Matkan aikana syntyvät ensimmäiset solut, joista myöhemmin tulee monisoluisia alkeellisia eliöitä, alkeellista elämään ja kuinka se vaikuttaa maapallon ilmakehään ja ilmastoon. Matka on pitkä ja hidas kunnes muutama sata miljoona vuotta sitten tapahtui jotakin, joka suorastaan räjäytti evoluution ja elämän valtasi maapallon mitä moninaisemmissa muodoissaan.

Kirjassa pohditaan ja viitataan myös eksoplaneettojen ja avaruuden muukalaisten mahdolliseen olemassaoloon. Jos saisimme viestin avaruudesta, olisiko siihen järkevää vastata vai olla hyvin hiljaa? Vastausta kysymykseen Lehto ei anna, pohtii vain. Mutta miksi emme ole tällaista viestiä vastaanottaneet? Vai onko niin, että emme yksinkertaisesti tunnista toisenlaista elämänmuotoa elämäksi, tai avaruuden muukalaiset eivät ole kiinnostuneet kommunikoimaan muiden mahdollisten teknisten kulttuurien kanssa. Lehto ei kirjassaan kovinkaan paljo näille kysymyksille tilaa anna, kunhan vain hieman viittaa näihin avoimiin kysymyksiin. Vai olemmeko sittenkin yksin tai ensimmäiset?

Astrobiologia kirja on kiinnostavaa luettavaa niin laiturin nokassa tai riippumatossa luettavaksi.

Kari A. Kuure

Kirjauutuus: Kosmologian alkulähteillä

Pekka Teerikorpi

Kosmologian alkulähteillä

Ursa 2019

ISBN 978-952-5985-64-1

Kosmologia on kiehtova tiede, jonka juuret ulottuvat tieteenhistoriassa yllättävän syvälle. Jo antiikin kreikkalaisilla, tai ehkäpä vielä vanhemmilla kulttuurikansoilla oli luonnonfilosofeja, joilla oli jonkinlainen ajatus tai käsitys maailman(kaikkeuden) rakenteesta. Olipa tämä ajatus oikea tai väärä, se yleensä perustui niihin havaintoihin ja tietoihin, jotka olivat filosofin käytettävissä. Tilanne tässä suhteessa ei ole muuttunut, sillä nykypäivänkin kosmologit rakentavat ajatuksensa ja mallinsa aikaisemman tiedon ja havaintojen harteille. Tämä tulee selkeästi esille Pekka Teerikorven uusimmassa kirjassa Kosmologian alkulähteillä.

Vaikka Teerikorpi viittaakin hyvin usein varhaisiin filosofeihin, kirjan pääpaino on 1900-luvun kosmologisessa tutkimuksessa Albert Einsteinin aikalaisineen ja seuraajineen aivan nykypäivän tutkimuksiin asti. Merkittävässä pääroolissa kosmologisen tutkimuksen alkuvaiheessa oli tietysti Edwin Hubble, jonka havainnot galaksien etäisyyden kasvusta osoitti maailmakaikkeuden laajenevan. Ennen hänen havaintojaan ja päätelmiään, maailmankaikkeuden rakenteesta ei oikein ollut minkäänlaista käsitystä, itse asiassa Linnunradan ajateltiin olevan suurin piirtein koko kaikkeus. Tähtitaivaalla näkyvien utuisten pilvien (=galaksien) arveltiin olevan osa Linnunrataa.

Einsteinin teorian ja Hubblen havaintojen myötä tutkimus sai siivet ja hyvin nopeasti oltiin saatu oikea kuva galaksiavaruudesta – ainakin pääpiirteissään. Etäisyydet ja nopeudet kasvoivat, ja tietämys alkoi konvergoitua nykyiseksi suhteellisen nopeasti. Oman lukunsa maailmankaikkeuden rakenteeseen ja syntyyn loi valoa kosmisen taustasäteilyn havaitseminen, inflaatioteoria ja vain hieman yli kaksikymmentä vuotta sitten havaittu kiihtyvä laajeneminen. Uusimmat satelliittihavainnot ovat myös vahvistaneet pimeän aineen olemassa olon, mitä se sitten lieneekään ja pimeän energian, joka näyttää olevan vastuussa kiihtyvästä laajenemisesta.

Teerikorpi marssittaa esiin suuren joukon kosmologiaan liittyviä tutkijoita (henkilöhakemisto on kuusi sivuinen, kun asiahakemisto on ”vain” neljä sivuinen), joiden työ on omalta osaltaan edistänyt maailmankaikkeuden rakenteen ymmärtämistä. Osa näistä tutkijoista on ”tuttuja nimiä” mutta vähintäänkin yhtä paljon on täysin tuntemattomaksi jääneitä tutkijoita, joiden tutkimuspanos on kuitenkin ollut ratkaisevan tärkeää jatko kannalta. Pekka Teerikorpi on osa tätä tiedeyhteisöä, onhan hän osallistunut Hubblen vakion tutkimuksiin monellakin eri tavalla. Kirjassaan hän mielenkiintoisesti hieman valottaa myös omaa osuuttaan tutkimuksissa.

Puhdas  sattuma on, että Tampereen Ursassa keskusteltiin alkuvuodesta 2019 nimenomaan Hubblen vakion merkityksestä ja siitä, miksi eritavoin tehtyjen havaintojen pohjalta laskelmat antavat eri arvon vakiolle? Jälkimmäistä kysymystä valitettavasti Teerikorpi ei käsittele.

Kosmologian alkulähteillä on kirja tähtitieteen historiasta kiinnostuneille, ja uskon heitä olevan paljon. Itse luin kirjan hyvin suurella mielenkiinnolla, joten uskon sen olevan hyvin kiinnostava myös monelle muulle tähtiharrastajalle. Mikäpä sen mukavampaa voisi ollakaan kuin nauttia kesäisestä lämmöstä ja auringosta hyvää kirjaa lukien.

Kari A. Kuure

Kirjauutuus: Lyhyet vastaukset suuriin kysymyksiin

Stephen Hawking

Toimittanut John Murray

Lyhyet vastaukset suuriin kysymyksiin

WSOY 2019

ISBN 978-951-0-43748-3

nidottu 249 sivua

Suomentanut Markus Hotakainen

Suomalaisen laitoksen esipuhe Esko Valtaoja

Alkusanta Eddie Redmayne

Johdanto Kip S. Thorne

Jälkisanat Lucy Hawking

Stephen Hawkingin viimeiseksi jäänyt kirja Lyhyet vastaukset suuriin kysymyksiin oli vielä työnalla hänen kuollessaan. Kirjan tekivät valmiiksi Hawkingin tutkijatoverit ja perikunta.

Kirjassa käsitellään kymmentä eri aihetta, joita Hawking piti suurina kysymyksinä. Monet näistä aiheista ovat tuttuja monestakin eri yhteydestä, mutta on mielenkiintoista lukea niistä Hawkingin vastaukset kysymyksiin. Ennen kysymysosiota, kirjassa käsitellään Hawkingin elämää hänen itsensä kertomana. Osuus ei ole pitkä, vain 22 sivua, joten hyvin katkelmalliseksi se jää. Toisaalta, kirjaa ei ole tarkoitettukaan omaelämäkerraksi, joten laajempi elämäkerrallinen osuus olisi vain muuttanut kirjan luonnetta tarpeettomasti.

Kirjassa siis käsitellään kymmentä kysymystä, joihin Hawkin haluaa vastata ja kertoa oman näkemyksensä. Kysymykset ovat hyvin valittuja mutta itse en olisi kirjaan ottanut kysymyksistä järjestyksessä ensimmäistä: Onko jumala olemassa? Kysymys poikkeaa niin paljon kirjan muiden kysymysten aihepiiristä, että se tuntuu jotenkin keinotekoiselta ja irralliselta tässä yhteydessä. Hawking oli tietääkseni ateisti ja tämän näkemyksen hän tuo esiin tekstissään. Jakson lopulla hän paljastaa vastauksen pohdiskeltuaan ensin kysymystä monelta taholta.

Kirjan takakanteen on listattu kaikki käsitellyt kysymykset. Niitä on sen verran runsaasti, että niiden kaikkien käsitteleminen tässä yhteydessä ei ole mahdollista, mutta muutamalla avainsanalla yritän luonnehtia aihepiiriä. Kirjassa käsitellään kaiken alkua, älyllisen elämän olemassa oloa, tulevaisuuden ennustamista, mustan aukon rakennetta, aikamatkustusta, ihmiskunnan selviäminen, avaruuden asuttaminen, tekoälyä ja tulevaisuuden muokkaamista.

Poimin kuitenkin musta aukot sellaiseksi kysymykseksi, joka on tietysti ajankohtaakin liittyen mielenkiintoisin käsitellyistä aiheista. Tämä myös sen vuoksi, että Stephen Hawking on ansainnut kannuksensa nimenomaan mustien aukkojen tutkijana. Tämän vain 19 sivua pitkän osan Hawking aloittaa vuodesta 1783, jolloin John Michell päätteli, että maailmankaikkeudessa voisi olla tähtiä, jotka ovat niin massiivisia, että valokaan ei niistä pääsisi pakenemaan. Michell kutsui näitä tähtiä pimeiksi tähdiksi. Seuraava askel aiheen käsittelyssä on tietysti, tai lähes itseoikeutetusti Albert Einstein ja hänen gravitaatioteoriansa vuodelta 1915.

Seuraava askel mustien aukkojen historiassa oli vuosi 1930 ja Subrahmanyan Chandrasekhar, joka osoitti, että valkoisen kääpiön suurin mahdollinen massa on 1,4 auringonmassaa. Sitä massiivisemmat tähdet romahtavat lopulta neutronitähdiksi tai vielä massiivisemmat mustiksi aukoiksi. Mustien aukkojen synnyn neutronitähtien luhistumisella päätteli Robert Oppenheimer yhdessä George Volkoffin ja Hartland Snyderin kanssa vuonna 1939. Monien muidenkin tutkijoiden nimet vilahtavat Hawkingin tekstissä ja lopulta hän pääsee omaan osuuteensa mustien aukkojen tutkimuksessa.

Kysymykset vastauksineen ovat mielenkiintoisia ja uskon aiheen ja aiheet kiinnostavan monia, ei vain tähtitieteestä tai kosmologiasta kiinnostuneiden vaan kaikkia tiedekirjojen ystäviä hyvin monialaisesti. Kirjaa voin myös suositella laajentamaan itse kunkin yleistietämystä tieteistä ja tietysti heille, jotka juuri nyt etsivät vastauksia kirjan kysymyksiin.

Kari A. Kuure

Kirjauutuus: Filosofiaa ajasta

Carlo Rovelli

Ajan luonne

Suomentanut Hannu Karttunen

Sidottu, 240 sivua

Ursa ry 2018

ISBN 978-952-5985-60-3

Jokaisella on jonkinlainen käsitys ajasta. Joskus se kuluu nopeasti ja joskus se tuntuu mataavan loputtoman hitaasti. Nuorilla on erilainen aikakäsitys ja ikäihmisillä aivan toinen. Vaikka aika on jokaiselle tuttu, harva kuitenkaan tulee ajatelleeksi mitä aika on!

Carlo Rovellin kirja Ajan luonne ei oikeastaan anna vastausta tähän kysymykseen, vaikka kovasti yrittää. Rovellin mukaan aika on perättäisiä tapahtumia ja kytköksiä, sipaistaan hieman valokartioita ja kvattifysiikkaa mutta loppujen lopuksi hän päätyy filosofioimaan, eli siis kertomaan mitä mahdollisesti historiasta tutut henkilöt ovat ajasta sanoneet.

Ajan varsinaista fysiikan ymmärtämään luonnetta kirjailija ei käsittele kovinkaan paljoa eikä syvällisesti. Luultavasti kirjoittaja ei ole edes halunnut tehdä kirjasta varsinaisesti luonnontieteellistä, vaikka kirjan alkupuolisko viittaakin siihen suuntaan. Kirjoittaa on teoreettinen fyysikko, joten ainakin lähtökohdiltaan hänellä olisi ollut mahdollisuus tehdä puhtaasti luonnontieteellinen populaariteos.

Kirjasta voisivat olla kiinnostuneet henkilöt, jotka ovat taipuvaisia filosofiointiin ja lukevat mielellään filosofista kirjallisuutta. Heille mielenkiintoisia lukuhetkiä!

Kari A. Kuure

Kirjauutuus: Maailmanloppu peruttu

Esko Valtaoja

Maailmanloppu peruttu

Kootut kolumnit II

Ursa ry 2018

ISBN 978-952-5985-53-5

nidottu 288 sivua

8,00 / 10,00 €

Ursan ry on julkaissut Esko Valtaojan muutaman viimevuoden aikana julkaisemat kolumnit kirjana. Kolumneja on kerätty suurimmaksi osaksi Turun Sanomista ja Seura-lehdestä.  Näiden lisäksi on muutamia kolumneja tai kirjoituksia muutamista muista lähteistä. Kaikkiaan tekstejä on 109. Ja kuten alaotsikosta voi päätellä, tämä on Valtaojan toinen kolumnikokoelma, ensimmäinen oli nimeltään Ensimmäinen koira Kuussa.

Kolumnien suuri määrä voi hieman häkellyttää, mutta ei syytä huoleen. Jokainen kolumni on vain parin kolmen sivun mittainen, joten yhden jutun voi helposti lukaista kerta istumalla. Ja kuten aina, Valtaojan teksti on teräväpiirtoista analyysiä ja kritiikkiä aikamme ilmiöistä, tapahtumista, politiikasta kuin yleisestä mielipiteestä. Tekstistä löytyy myös huumoria ja tietysti pieni twisti tieteeseen.

Vaikka yksittäiset jutut ovat lyhyitä, niin kirjaa on vaikea laskea käsistään, niitä tuleekin luettu useita yhtenä iltana tai sateisena kesäpäivänä kun muut hommat eivät paina lomaillessa mökillä tai kaupungissa.

Valtaoja itse kuvailee teostaan kirjan takakannessa seuraavasti: ”Kolumnini koettavat ylläpitää ja edistää järkeä, tiedettä ja humanismia. Ja jotta homma ei menisi liian paskantärkeäksi, maustan kaikkea itselleni luontaisilla periaatteilla: näsäviisaalla kaikkitietävyydellä, ärsyttämisen halulla, ihmettelyllä, ylimielisyydellä, rakkaudella maailmaan ja huonolla huumorilla. Ole samaa mieltä, ole eri mieltä, ihastu, raivostu tai haukottele – mutta muista ajatella.”  

Valtaojan kuvailu kirjastaan osuu nappiin, se on kaikkea tätä. Suosittelen kesälukemiseksi mitä lämpimimmin – Kari A. Kuure.

Kirjauutuus: Kohti ikuisuutta

Esko Valtoja

Kohti ikuisuutta

nid. 303 sivua

Ursa ry 2017

ISBN 978-952-5985-50-4

Avaruustähtitieteen emeritus professori Esko Valtaojalta on jälleen ilmestynyt kirja, joka käsittelee ihmiskunnan vaikeaa matkaa kohti ikuisuutta. Tämä matka ei kuitenkaan kulje maailmanlopun kautta vaan pikemminkin päinvastoin, Valtaoja tuo esille kuinka hyvin asiat ovat verrattuna menneisyyteen lyhyemmällä tai pitemmällä aikavälillä. 

Kirjassa myös kerrotaan tulevaisuuden olevan ihmiskunnan kannalta vielä nykypäivääkin parempi. Kaikki maailmanlopun ennustajat saavat huutia Eskon näppäillessä kannettavan tietokoneensa näppäimiä.

Tuntuu aihe jotenkin tutulta? Se ei ole mikään ihme, jos olet sattunut kuulemaan Esko Valtaojan esitelmiä. Hän viimeiset kolme vuotta esitelmissään tuonut juuri näitä samoja asioita esille ja tietysti kirjoittanut muiden tehtäviensä ohella tätä kirjaa. Kirjan kirjoitusprosessikin tuodaan kirjassa esille ja se on syntynyt monella eri paikkakunnalla Eskon kesämökiltä aina Italiaa myöten.

Esko Valtoja ”taannustaa” monin paikoin. Jos sana taannustaa ei ole tuttu, niin sekään ei ole ihme, sillä se on kirjoittajan oma termi, joka tarkoittaa ennustamisen vastakohtaa, kirjan sanoin ”isketään merkkipaalu kauas tulevaisuuteen, …, ja sitten aletaan palata sieltä takaisin nykyhetkeen”. Tällä tavoin Valtaoja saa kehityksen suuntaviivat suunnilleen kohdalleen, tai ainakin näin vakuuttaa lukijoilleen ja tietysti myös itselleen.

Yksi kirjan johtavista teemoista on tulevaisuuden ihminen Homo superior, joka on geneettisesti sopeutettu avaruuden valloituksen vaatimiin olosuhteisiin. Homo superior on äärimmäisen kestävä niin biologiseti kuin psykologisesti, hän ei sairastu tai ainakin paranee erittäin nopeasti. Homo superior matkustaa tähtiin sukupolvialuksilla jos matka-aika muodostuu tuhansien vuosien mittaiseksi. Sitä se ei ainakaan lähitähtien osalta tee, sillä uusi kehittyvä tekniikka mahdollistaa lähes valonnopeudella matkustamisen. Itse asiassa tämä tekniikka näyttäisi jo olevan hallussamme tai ainakin ensimmäiset testit ko. menetelmien käytöstä on tehty.

Pelkää tulevaisuutta Esko Valtaoja ei kuvaile vaan hän ottaa käsittelyn kohteeksi viime vuosikymmenten tieteelliset ennustajat, erityisesti Rooman klubin ja eritoten klubin julkaisun The Limits to Growth (suomennettuna julkaistiin nimellä Kasvun rajat) vuodelta 1972. Teoksen epäonnistuneisiin ennustuksiin Valtaoja viittaa useamman kerran. Tietysti jokaisen ajankohdan ihmiset ovat sidoksissa vahvasti omaan aikaansa ja jälkeenpäin asiat ja mielipiteet saattavat tuntua ja usein tuntuvatkin naurettavilta tai jopa täysin järjettömältä. Ja mikään ei ole sen vaikeampaan kuin ennustaminen, varsinkin tulevaisuuden!

Esko Valtaojan teksti on helppolukuista mutta tässä kirjassa hän tuntuu jaarittelevan. Tiivistämällä kolmanneksen sivumäärästä pois, olisi lopputulos ollut erinomainen. Tiivistämisessä ei varmastikaan olisi menetetty mitään, sillä jutun juoni tuntuu paikka paikoin laahaavan kovastikin. Muutoin kirja tarjoaa hyvän ja silmiä avaavan lukukokemuksen, jota voi suositella Esko Valtaojan kirjoista pitäville. 

Kari A. Kuure.

Kirjauutuus: Maailmankaikkeuden värit

Travis A. Rector, Kimberly Arcand ja Megan Watzke

Maailmankaikkeuden värit

Suomentanut Tuukka Perhoniemi

Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry. 2017

Nid. 265 sivua

ISBN 978-952-5985-46-7

Hinta kirjakupassa noin 35,00 €, Ursan jäsenhinta 26 €.

Tähtitieteen ja avaruustutkimuksen uutisointia tiiviisti seuraavat tietävät, että usein uutisiin liittyy ns. ”kauniita kuvia”. Useinkaan ne eivät ole syntyneet tarkoituksellisesti tai ainakin niiden ensisijainen tarkoitus on tieteen tekeminen mutta ikään kuin sivutuotteena, kuvat ovat myös silmiä hivelevän kauniita.

Kuinka kuvat ovat sitten syntyneet? Siitä kerrotaan tässä kirjassa! Luonnollisesti useimmat kuvat ovat otettu suurilla ammattikäyttöön suunnitelluilla teleskoopeilla. Ne esittävät hyvin himmeitä ja etäällä kaukaisessa avaruudessa sijaitsevia kohteita. Vaikka harrastajat omilla vaatimattomilla laitteillaan ei välttämättä saavuta samoja kohteita, samanlaisia kohteita löytyy usein myös paljon lähempää, omasta Linnunradastamme.

Periaatteessa harrastajien mahdollisuuksien rajoissa on käyttää ammattilaisten menetelmiä, sillä usein kyse on vain suodattimen valinnasta ja käytettyjen menetelmien hiomisesta huippuunsa. Useimmat ”kauniit kuvat” on otettu käyttäen kolmea tai neljää suodatinta, joiden amatööriversiot ovat kohtuullisen hintaisia. Amatöörit joutuvat myös tyytymään siihen, että kohteiden ja kaukoputkien välissä on maapallon turbulenttinen ilmakehä, mutta ainakin osittain se vaikeus on voitettavissa.

Luonnollisesti kirjassa on runsaasti ”kauniita kuvia”. Mutta ne eivät ole ainoa kirjan anti, vaan useimmin käytetyt kuvausmenetelmät on myös kerrottu lukijoille. Soveltuvin osin kirjaa voidaan pitää tähtivalokuvauksen opaskirjana aivan käytännön tasolla, mutta hyvin usein myös teoreettisesti ajateltuna.

Kirjan tekijät ovat tähtitieteen ammattilaisia. Travis A. Rector on tähtitieteen professori Anchoren yliopistosta ja hänet tunnetaan monien tähtikuvien tekijänä. Kimberly Arcan johtaa Nasan Chandra-avaruusteleskoopin viestinnän visualisointia ja Megan Watzke on Chandra-avaruusteleskoopin tiedottaja.

Saatuani kirjan käsiini, ensimmäinen ajatus oli, että ”Wau mitä kuvia!” Kuvat ovatkin näyttävän näköisiä ja painojälki loistavaa. Niinpä kirjaa voi suositella jokaiselle tähtitaivaan valokuvaamisesta kiinnostuneelle tai sellaiselle henkilölle lahjaksi. Muutkin kuin tähtiharrastajat viihtyvät varmasti kuvia katsellen.

Kari A. Kuure