Kosmologi sai tiedonjulkistamispalkinnon

Tommi Tenkanen.

Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto Opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää vuosittain
tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan esityksestä. Yksi palkituista on Tommi Tenkanen, joka on osallistunut laajalti yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen eri kanavissa ja kirjoittanut Ursalle kaksi yleistajuista kirjaa teoreettisen fysiikan aiheista.

Tommi Tenkanen, teoreettisen fysiikan dosentti ja kosmologian tutkija, ehti opiskeluaikanaan muun muassa vetää Ursan nuortenkerhoja. Sittemmin hänestä on tullut myös Ursan kirjailija, joka on ehtinyt kirjoittaa alastaan jo kaksi yleistajuista teosta: Pimeän aineen arvoitus (2019) ja Matka mustaan aukkoon. Alkuräjähdyksestä kaiken teoriaan (2021).

"Olen valtavan otettu siitä, että kirjani ja muu tiedonjulkistamisen työni on koettu merkitykselliseksi ja kansalaisten tietämystä lisääväksi", Tenkanen kertoo. "Tieteen kansantajuistaminen on aina ollut minulle läheinen asia ja olen tehnyt sitä aktiivisesti jo opiskeluajoistani lähtien, pienten lasten tähtitiedekerhosta suuriin luentosaleihin ja opiskelijatapahtumista televisioon. Koen, että valtionpalkinto antaa tunnustuksen tästä koko matkasta."

Miksi Tenkanen haluaa tehdä kansantajuistamista? "Maailmankaikkeus on niin mielenkiintoinen!" hän kuvailee. "Olen kiinnostunut lähes kaikesta ja haluan jakaa tähän liittyvää innostusta ja löytämisen iloa muillekin." Tutkijataustansa johdosta Tenkanen kokee myös oleelliseksi kertoa, mitä emme vielä tiedä ja miten tiede etenee, eli miten ihmiskunnan tieto todellisuudesta karttuu.

Tenkanen suunnittelee kirjoittavansa tulevaisuudessa lisää tietokirjoja, aiempaa laaja-alaisemmista aiheista. "Maailmankaikkeus ja sen lainalaisuudet pysyvät kiehtovina mutta samoina, kun taas luonto, teknologia ja yhteiskunta ympärillämme muuttuvat kiihtyvällä tahdilla", Tenkanen kuvailee. "Minulla on suunnitelmissa kirjoittaa siitä, mitä nämä muutokset tarkoittavat, mitä mahdollisuuksia uudet teknologiat meille tarjoavat ja kuinka hyödynnämme niitä koko ihmiskunnan ja biosfäärin parhaaksi."

Opetusministeriön myöntämän palkinnon perusteissa Tenkasen työtä kuvaillaan näin:

"Teoreettisen fysiikan dosentti, kosmologian tutkija Tommi Tenkanen on kansainvälisesti arvostetun tieteellisen tutkimustyönsä ja tiedehallinnollisten tehtäviensä ohella osallistunut laajasti yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen monilla eri keskustelufoorumeilla.

Tenkanen on tutkimuksessaan ollut erityisen kiinnostunut fysiikan alan merkittävimpiin arvoituksiin liittyvästä teemasta, näkymättömiin jäävästä pimeästä aineesta. Tämän lisäksi hän on kiinnostunut mustista aukoista ja painovoimasta. Nämä kaikki ovat aiheita, jotka kiinnostavat suurta yleisöä. Samalla ne ovat aiheita, joiden yleistajuistaminen vaatii vankkaa osaamista.

Tommi Tenkanen avaa ansiokkaasti tätä niin kutsuttua kovaa luonnontieteellistä tutkimusta lähestyttävästi ja ymmärrettävästi.

Tenkanen on aktiivisen ja monipuolisen tiedon sekä tutkimuksen popularisointityönsä ohella kirjoittanut suomeksi kaksi suurelle yleisölle suunnattua teosta (Pimeän aineen arvoitus, Ursa 2019 ja Matka mustaan aukkoon. Alkuräjähdyksestä kaiken teoriaan, Ursa 2021).

Hän on näin kirjoituksissaan ja puheenvuoroissaan tehnyt ymmärrettäväksi ja selittänyt kiinnostavasti tieteenalaansa vihkiytymättömille erilaisia maailmankaikkeuden perimmäisiä ongelmia."

 

 

Ursa sai oman nimikkoasteroidin

Kansainvälinen tähtitieteellinen unioni IAU on nyt päättänyt antaa nimen Tähtiseuraursa asteroidille numero 6073. Kohteen löysi vuonna 1939 Ursan perustaja, professori Yrjö Väisälä. Yhdeksänkilometrinen kappale kiertää Aurinkoa Marsin ja Jupiterin ratojen välissä.

Aurinkokunnassa on runsaasti asteroideja, joista iso osa kiertää Aurinkoa Marsin ja Jupiterin ratojen välissä pääasteroidivyöhykkeellä (kuvassa main asteroid belt). Kuva Wikimedia Commons.

Idean asteroidin nimeämisestä sai professori Heikki Oja syksyllä 2021. "Eräs toimittaja otti minuun yhteyttä ja kysyi, millaisia jumalaan tai uskontoon liittyviä nimiä taivaan nimistöstä löytyy", hän kertoo. "Silloin huomasin, että Väisälän löytämistä kappaleista viimeinen, asteroidi numero 6073 oli yhä nimeämättä. Samaan aikaan oli käynnissä Ursan satavuotisjuhlavuosi, joten tästä se idea lopulta lähti."

"Ajattelin, että olisi komea kunnianosoitus Ursalle saada nimi taivaalle", Oja sanoo. "Nimikkoasteroidi on sopiva tapa juhlistaa tähtiyhdistyksen pitkää taivalta."

Nyt nimetyn asteroidin löysi Turussa lokakuun 18. päivänä vuonna 1939 Turun yliopiston fysiikan ja tähtitieteen professori Yrjö Väisälä, joka oli aiemmin toiminut Ursan perustajana. Väisälä tunnettiin kansainvälisesti lähinnä geodesiasta, mutta hän löysi myös 128 uutta asteroidia.

Numeronsa 6073 asteroidi sai 1990-luvun puolivälissä, kun Väisälän seuraaja Turussa, professori Liisi Oterma oli saanut lasketuksi asteroidin radan. Asteroidi tunnetaan myös nimellä 1939 UB.

IAU on maailman ainoa taho, joka voi antaa taivaankappaleille virallisia nimiä. Unionin kriteerit nimille ovat hyvin tiukat. Ne saavat olla korkeintaan 14 merkkiä pitkiä, eikä esimerkiksi auki kirjoitettujakaan lukusanoja hyväksytä nimen osaksi. Lopulta nimiehdotukseksi hioutui nyt hyväksytty Tähtiseuraursa.

Tätä ennen oli jo olemassa Ursa-niminen asteroidi, jonka zimmerwaldilainen löytäjänsä Paul Wild nimesi vaimonsa Ursulan sekä poikansa Ursin mukaan vuonna 1971.

Pieni rautapitoinen maailma

Tähtiseuraursa on läpimitaltaan hieman alle yhdeksänkilometrinen kappale, ja se pyörähtää itsensä ympäri kerran vajaassa kuudessa tunnissa. Kappale kiertää Aurinkoa Marsin ja Jupiterin ratojen välissä sijaitsevalla pääasteroidivyöhykkeellä, jossa valtaosa aurinkokunnan asteroideista majailee.

Siellä Tähtiseuraursan sisarusparveen kuuluu noin 6000 muutakin tunnettua kohdetta. Yhdessä ne muodostavat Eunomia-ryhmän, joka syntyi kauan sitten suurten törmäysten seurauksena. Kirkkaasti suurin törmäyksestä jäljelle jäänyt kappale on halkaisijaltaan noin 300-kilometrinen asteroidi 15 Eunomia. Kuten muutkin Eunomia-ryhmän kappaleet, myös Tähtiseuraursa lienee koostumukseltaan rautapitoista kiveä. Yhteensä asteroidivyöhykkeeltä tunnetaan yli 700 000 asteroidia.

Tähtiseuraursa sijaitsee taivaalla tällä hetkellä Vaa'an tähdistössä, joka näkyy nyt Suomen yötaivaalla. Valitettavasti asteroidi on kuitenkin niin pieni ja kaukana, ettei sitä voi havaita kuin suurikokoisella kaukoputkella. Asteroidin pinnasta ei ole lähikuvia.

Turussa löydettiin 1930- ja 40-luvulla lähes 200 uutta pikkuplaneettaa, joista useimmat saivat suomalaisen nimen. Nimet on listattu muun muassa kirjassa Sibeliuksesta Tuonelaan, aurinkokuntamme kiehtova nimistö (Ursa 2002).

Kirjauutuus: Avaruudesta

Esko Valtaoja

Avaruudesta

Ursan julkaisuja 164

Ursa ry.

Nidottu 158 sivua

ISBN 978-952-5985-71-9

Esko Valtaojan kirjoittajan taidot tunnetaan, eikä hän petä tälläkään kertaa. Kirjanen – Avaruudesta – on mielenkiintoisesti kirjoitettu, ei niin syvällinen tai tieteellinen, vaan kepeää ajatuksen juoksua maan ja taivaan välillä. Kirja koostuu kymmenestä luvusta, joissa Valtaoja pohdiskelee maailmankaikkeuden tilaa, niin mustia aukkoja kuin avaruuden muukalaisia ja hieman tulevaakin, mitä se sitten lieneekin.

Pimeä aine, tyhjä tila, tai pimeä energia ovat myös kirjan lukujen aiheena. Valtoja toteaa, että emme oikeastaan tiedä siitä mitään tai korkeintaan hyvin vähän. Pimeää ainetta ja pimeää energiaa täytyy olla, muutoin ei havaitsemamme maailma toimi tai edes olisi tällainen kuin me sen voimme havaita. Jos maailmankaikkeus olisi toisenlainen, emme mekään olisi sitä ihmettelemässä. Jokapäiväinen elämänkokemuksemme vahvistaa tämän, maailmankaikkeus on mahdollistanut ihmisen ilmaantumisen maapallolle. Järki sanoo, että jos jokin asia olisi toisin, niin emme ehkä olisi täällä.

Onko maailmankaikkeutemme, siis se minkä voimme havaita, kaikki vai onko sen ulkopuolella jotakin. Tämäkin kysymys on alaan perehtyneelle tuttu kysymys. Luonnollisestikaan Valtaoja ei tähän anna mitään varmaa vastausta, kunhan vain pohdiskelee. 380 000 vuoden ikäinen maailmankaikkeutemme oli säteeltään 42 miljoonan valovuotta, siis se osa, jonka me voimme havaita tänään. Maailmankaikkeus oli varmaankin paljon suurempi niin sekunnin ikäisenä kuin nytkin. Meillä vain ei ole keinoja havaita sitä, sillä sieltä, hyvin kaukaa lähtenyt valo ei koskaan tavoita meitä.

Kirja Avaruudesta sopii kaiken ikäisille lukijoille. Sen voi turvallisin mielin antaa lapselle luettavaksi mutta kyllä siitä aikuisetkin saavat paljon pohtimisen aiheita. Kirjan luvut ovat lyhyitä, ne voi lukea yhdellä istumalla, tai vaikkapa bussimatkan aikana. Suosittelen.

Kari A. Kuure

Kirjauutuus: Kosmologian alkulähteillä

Pekka Teerikorpi

Kosmologian alkulähteillä

Ursa 2019

ISBN 978-952-5985-64-1

Kosmologia on kiehtova tiede, jonka juuret ulottuvat tieteenhistoriassa yllättävän syvälle. Jo antiikin kreikkalaisilla, tai ehkäpä vielä vanhemmilla kulttuurikansoilla oli luonnonfilosofeja, joilla oli jonkinlainen ajatus tai käsitys maailman(kaikkeuden) rakenteesta. Olipa tämä ajatus oikea tai väärä, se yleensä perustui niihin havaintoihin ja tietoihin, jotka olivat filosofin käytettävissä. Tilanne tässä suhteessa ei ole muuttunut, sillä nykypäivänkin kosmologit rakentavat ajatuksensa ja mallinsa aikaisemman tiedon ja havaintojen harteille. Tämä tulee selkeästi esille Pekka Teerikorven uusimmassa kirjassa Kosmologian alkulähteillä.

Vaikka Teerikorpi viittaakin hyvin usein varhaisiin filosofeihin, kirjan pääpaino on 1900-luvun kosmologisessa tutkimuksessa Albert Einsteinin aikalaisineen ja seuraajineen aivan nykypäivän tutkimuksiin asti. Merkittävässä pääroolissa kosmologisen tutkimuksen alkuvaiheessa oli tietysti Edwin Hubble, jonka havainnot galaksien etäisyyden kasvusta osoitti maailmakaikkeuden laajenevan. Ennen hänen havaintojaan ja päätelmiään, maailmankaikkeuden rakenteesta ei oikein ollut minkäänlaista käsitystä, itse asiassa Linnunradan ajateltiin olevan suurin piirtein koko kaikkeus. Tähtitaivaalla näkyvien utuisten pilvien (=galaksien) arveltiin olevan osa Linnunrataa.

Einsteinin teorian ja Hubblen havaintojen myötä tutkimus sai siivet ja hyvin nopeasti oltiin saatu oikea kuva galaksiavaruudesta – ainakin pääpiirteissään. Etäisyydet ja nopeudet kasvoivat, ja tietämys alkoi konvergoitua nykyiseksi suhteellisen nopeasti. Oman lukunsa maailmankaikkeuden rakenteeseen ja syntyyn loi valoa kosmisen taustasäteilyn havaitseminen, inflaatioteoria ja vain hieman yli kaksikymmentä vuotta sitten havaittu kiihtyvä laajeneminen. Uusimmat satelliittihavainnot ovat myös vahvistaneet pimeän aineen olemassa olon, mitä se sitten lieneekään ja pimeän energian, joka näyttää olevan vastuussa kiihtyvästä laajenemisesta.

Teerikorpi marssittaa esiin suuren joukon kosmologiaan liittyviä tutkijoita (henkilöhakemisto on kuusi sivuinen, kun asiahakemisto on ”vain” neljä sivuinen), joiden työ on omalta osaltaan edistänyt maailmankaikkeuden rakenteen ymmärtämistä. Osa näistä tutkijoista on ”tuttuja nimiä” mutta vähintäänkin yhtä paljon on täysin tuntemattomaksi jääneitä tutkijoita, joiden tutkimuspanos on kuitenkin ollut ratkaisevan tärkeää jatko kannalta. Pekka Teerikorpi on osa tätä tiedeyhteisöä, onhan hän osallistunut Hubblen vakion tutkimuksiin monellakin eri tavalla. Kirjassaan hän mielenkiintoisesti hieman valottaa myös omaa osuuttaan tutkimuksissa.

Puhdas  sattuma on, että Tampereen Ursassa keskusteltiin alkuvuodesta 2019 nimenomaan Hubblen vakion merkityksestä ja siitä, miksi eritavoin tehtyjen havaintojen pohjalta laskelmat antavat eri arvon vakiolle? Jälkimmäistä kysymystä valitettavasti Teerikorpi ei käsittele.

Kosmologian alkulähteillä on kirja tähtitieteen historiasta kiinnostuneille, ja uskon heitä olevan paljon. Itse luin kirjan hyvin suurella mielenkiinnolla, joten uskon sen olevan hyvin kiinnostava myös monelle muulle tähtiharrastajalle. Mikäpä sen mukavampaa voisi ollakaan kuin nauttia kesäisestä lämmöstä ja auringosta hyvää kirjaa lukien.

Kari A. Kuure

Kirjauutuus: Filosofiaa ajasta

Carlo Rovelli

Ajan luonne

Suomentanut Hannu Karttunen

Sidottu, 240 sivua

Ursa ry 2018

ISBN 978-952-5985-60-3

Jokaisella on jonkinlainen käsitys ajasta. Joskus se kuluu nopeasti ja joskus se tuntuu mataavan loputtoman hitaasti. Nuorilla on erilainen aikakäsitys ja ikäihmisillä aivan toinen. Vaikka aika on jokaiselle tuttu, harva kuitenkaan tulee ajatelleeksi mitä aika on!

Carlo Rovellin kirja Ajan luonne ei oikeastaan anna vastausta tähän kysymykseen, vaikka kovasti yrittää. Rovellin mukaan aika on perättäisiä tapahtumia ja kytköksiä, sipaistaan hieman valokartioita ja kvattifysiikkaa mutta loppujen lopuksi hän päätyy filosofioimaan, eli siis kertomaan mitä mahdollisesti historiasta tutut henkilöt ovat ajasta sanoneet.

Ajan varsinaista fysiikan ymmärtämään luonnetta kirjailija ei käsittele kovinkaan paljoa eikä syvällisesti. Luultavasti kirjoittaja ei ole edes halunnut tehdä kirjasta varsinaisesti luonnontieteellistä, vaikka kirjan alkupuolisko viittaakin siihen suuntaan. Kirjoittaa on teoreettinen fyysikko, joten ainakin lähtökohdiltaan hänellä olisi ollut mahdollisuus tehdä puhtaasti luonnontieteellinen populaariteos.

Kirjasta voisivat olla kiinnostuneet henkilöt, jotka ovat taipuvaisia filosofiointiin ja lukevat mielellään filosofista kirjallisuutta. Heille mielenkiintoisia lukuhetkiä!

Kari A. Kuure

Kappale asteroidivyöhykkeeltä putosi sirpaleina Inarin Vätsäriin

Tulipallon lentoradan mallinnus. Keltainen viiva näyttää 

tulipallon putoamisen vaiheen. Musta kaareva nuoli 

kuvastaa pimeän putoamisen vaihetta, jonka aikana 

suuri määrä palasia on päätynyt Vätsärin erämaahan 

punaisella merkitylle seudulle. 

 Kuva Jarmo Moilanen / Google / Ursa.

Ursa

Torstai-iltana 16.11. klo 18.40 Suomessa, Pohjois-Ruotsissa ja Norjassa sekä Kuolan niemimaalla havaittiin poikkeuksellisen kirkas tulipallo. Sen lentoradan mallinnus on valmistunut. Ursan    tulipallotyöryhmän mukaan meteoriitin kappaleet päätyivät Vätsärin erämaahan Inarista koilliseen.

Tulipallon synnyttänyt asteroidia pienempi kappale eli meteoroidi osui maapallon ilmakehään Suomen Lapin yllä. Kappale taivalsi aluksi noin 13 kilometriä sekunnissa. Se syttyi valoisaksi Ivalon lounaispuolella 91 kilometrin korkeudella.

"Tyypillisen kivimeteoriitin tiheydelle laskettuna kohteen alkuperäinen halkaisija oli noin puoli metriä", Ursan tulipallotyöryhmän matemaatikko Esko Lyytinen arvioi. "Sen massa avaruudessa ennen maapalloon törmäämistä oli arviolta noin 100–300 kilogramman luokkaa."

Meteoroidi eteni Pohjois-Lapin yllä loivasti kohti koillista. Vaikuttavan tulipallon lento kesti 9,5 sekuntia, mikä on epätavallisen pitkä aika. Ursan Taivaanvahti-palveluun saapui ilmiöstä runsaat puoli sataa havaintoa.

"Kohteen valoisa lento päättyi myös huomattavan matalalla, vain noin 20 kilometrin korkeudella Inarijärven koillisen kulman yläpuolella", Lyytinen kuvailee. "Näinkin matalalle selviävät tulipallot ovat jokseenkin varmasti meteoriitin pudottajia."

Lennon varrella tapahtui yhteensä neljä näyttävää välähdystä, jotka lentoradan alta nähtynä olivat sokaisevan kirkkaita. Ne johtuivat kappaleen lohkeilusta pienempiin osiin.

Kappale liikkui ilmakehässä moninkymmenkertaisesti (~50×) ääntä nopeammin mikä synnytti voimakkaan paineaallon. "Tämän paineaallon lentoreitin alla ja lähellä olleet ihmiset ovat kuulleet sen rajuna räjähdyksenkaltaisena pamauksena", Jarmo Moilanen tulipallotyöryhmästä kertoo.

"Paineaalto oli niinkin voimakas, että se sai ikkunat ja talot tärähtämään ja eräät havaitsijat tunsivat sen kehossaan. Pamauksen jälkeen on kuulunut jyrinää. Nämä ovat tyypillisiä ääni-ilmiöitä suurten ja syvälle ilmakehään tunkeutuvien tulipallojen yhteydessä."

Tulipallovaiheesta selvinneet kappaleet ovat lopulta voimakkaasti hidastuneet ja päätyneet vapaaseen pudotukseen kohti maata. Tämä niin kutsutun pimeä putoamisvaihe kesti muutamia minuutteja. Putoamisen aikana tuulet ovat riepotelleet sirpaleita sivuun alkuperäiseltä lentoreitiltä.

Meteoroidin alkuperäisestä noin 100 – 300 kilon massasta suurin osa tuhoutui ilmakehässä.

"Mallinnuksen perusteella on kuitenkin käytännössä varmaa, että osa materiaalista selvisi maanpinnalle asti.  Kaikkiaan meteoriitin kappaleita on voinut tulla alas jopa useita kymmeniä kiloja", Lyytinen toteaa.

"Tällaiset määrät ovat harvinaisia. Yleisempää on, että maanpinnalle tulee vain kymmeniä tai satoja grammoja tai korkeintaan muutamia kiloja."

Toisaalta hajoamisen jäljiltä huomattava osa kappaleista on kooltaan pieniä ja ne ovat levinneet noin 60 neliökilometrin laajuiselle putoamisalueelle. Meteoriittien löytäminen on siksi hyvin vaikeaa.


Haasteena Vätsärin erämaa

Kokonaan oma haasteensa on putoamisalue. Meteoriitti hajosi palasina Vätsäriin, joka on Suomen syrjäisin kolkka. Se sijaitsee Inarijärven takana ja sijaitsee aivan Norjan ja Venäjän rajojen tuntumassa.

"Alue on todellista erämaata. Siellä on louhikkoja, järviä ja etupäässä tiettömiä taipaleita. Moottorikelkalla kulkeminen edellyttää metsähallituksen lupaa", Marko Pekkola Ursasta kuvailee.

Alueella on käyty tiistaina 21.11. selvittämässä etsintäolosuhteita. "Vätsärissä vieraili suksilla hiihtäen neljä tulipallotyöryhmän jäsentä. He tutkivat lumitilannetta erilaisissa maastotyypeissä sekä mahdollisuuksia järjestää talven aikainen ensimmäinen etsintä."

Olosuhteet ovat etsijöiden mukaan odotetun haastavat. "Suurin ongelma on päivänvalon lyhyys ja pintalumen liikkuminen tuulen mukana. Mahdollisten pienimpien meteoriittien lumihankeen jättämät kolot ovat jo peittyneet viiden päivän aikana", Pekkola kuvailee. "Perjantaille odotettu lumisade tulee kätkemään loputkin jäljet. Näistä syistä pääasiallinen etsintä alueella tullaan tekemään lumien ja jäiden sulamisen jälkeen."

"Tämä on yli kymmeneen vuoteen isoin putoaminen Suomen alueelle. Vaikka maasto on vaikea ja syrjäisin mahdollinen, tehtävä ei ole mahdoton", Pekkola näkee. ”Yksittäisistä avaruuskivien etsintäretkistä suurin osa on aina tuloksettomia. Olennaista on, että onnistumistodennäköisyys kasvaa mitä enemmän alueella kulkee.”


Terveisiä Lappiin asteroidivyöhykkeeltä

Kappaleen radan ja putoamisalueen mallinnusta johti Ursan tulipallotyöryhmän matemaatikko Esko Lyytinen ja siihen osallistuivat työryhmän jäsenet Jarmo Moilanen, Janne E. Sievinen ja Matias Takala.

Lyytinen on kansainvälisesti tunnettu meteorien ja meteoriparvien ratojen tutkija. Hän laski valokuva- ja videomateriaalin perusteella Inarin tulipallon aiheuttaneen meteoroidin alkuperäisen radan avaruudessa.

Kappale oli kiertänyt Auringon kerran noin 2,5 vuodessa ja käynyt kierroksellaan vain hiukan maapallon radan sisäpuolella. Ratansa uloimmassa pisteessä meteoroidi on taivaltanut asteroidivyöhykkeellä Marsin radan ulkopuolella noin 2,7 kertaa Maa-Aurinko-etäisyyden päässä.

"Asteroidivyöhykkeen uloimmasta ratapisteestään kappale oli vaeltanut avaruudessa noin 700 miljoonan kilometrin matkan ennen kuin se törmäsi maapalloon Lapin yllä", Lyytinen vertaa etäisyyttä.

Jos Inarin tulipallon pudottamia meteoriitteja löydetään, kyseessä on yksi niistä meteoriiteista, joiden alkuperäinen kiertorata avaruudessa on voitu selvittää putoamiskuvista. Tällaisia tapauksia tunnetaan alle 40 koko maailmassa.

"Nämä harvat meteoriitit, joiden avaruuden rata on selvillä, ovat erityisen arvokkaita tutkijoille, sillä ne kertovat aurinkokunnan eri osien asteroidien koostumuksesta", Marko Pekkola toteaa.

Pekkola muistuttaa, että Ursan tulipallotyöryhmä onnistui vastaavassa tilanteessa huhtikuussa 2014. Työryhmän mallinnuksen ja Taivaanvahdin valokuvien ja kansalaishavaintojen avulla selvisi Kuolan niemimaalle pudonneen Annaman meteoriitin aurinkokuntarata ja putoamisalue.

"Annama tavattiin maastosta lasketulta alueelta", Pekkola sanoo. "Viimeksi nyt syksyllä Esko Lyytinen oli kansainvälisessä yhteistyössä mallintamassa Länsi-Kanadassa näkyneen suuren tulipallon rataa. Myös sen avaruuskiviä löytyi sieltä, minne niiden laskettiin pudonneen."

"Sattumalta matkaa Inarin tulipallon putoamisalueelta Annaman putoamisalueelle on vain sata kilometriä", Jarmo Moilanen huomauttaa. "Olen aina halunnut retkeillä Vätsärissä. Nyt siihen on ensi kesänä ainakin hyvä syy."