keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Kirjauutuus: Maailmankaikkeuden rakenne


Heikki Oja
Maailmankaikkeuden rakenne
ISBN 978-952-5985-56-6
Sidottu 95 sivua
Piirroskuvitus


Professori Heikki Oja on tunnettu populaari kirjojen kirjoittaja, jonka laaja tuotanto on ollut Ursan kustantamissa kirjoissa tärkeänä osana. Heikki Ojan uusin kirja Maailmankaikkeuden rakenne kertoo lyhyesti ja ytimekkäästi sen mitä tiedämme maailmankaikkeudesta tällä hetkellä. Kirja perustuu Ojan pitämiin luentoihin ja on siten erittäin ymmärrettävää ja selkeäkielistä tekstiä.

Kirjassa on alle sata sivua, mutta siihen on saatu mahdutettua seitsemän luentoa ja vielä lyhyt kysymys ja vastausosio. Luennot, siis kirjan luvut, käsitelevät maailmankaikkeuden syntyä ja kehitystä, muotoa, koko ja sisältöä, menneisyyttä, ihmisen asemaa, pimeää ainetta ja pimeää energiaa. Paljon eri aiheita mutta niissä on kuitenkin kerrottu kaikki oleellinen.

Maailmankaikkeuden rakenne on pieni kirjanen. Se on sopivan kokoinen mahtuakseen vaikkapa takin taskuun ja on helppo ottaa luettavaksi, vaikka aamuisin bussiin työmatkalle. Luvut ovat myös sopivan lyhyitä, jolloin bussimatkan aikana yhden luvun ehtii hyvinkin lukea. Ursan hinta jäsenille on 12 € ja kirjakauppahinta 15 €.

Kirjaa voi suositella luettavaksi kaikenikäisille niin vasta-alkajille kuin jo pitkään tähtitiedettä seuranneille.

Kari A. Kuure

torstai 12. heinäkuuta 2018

Kirjauutuus: Maailmanloppu peruttu


Esko Valtaoja
Maailmanloppu peruttu
Kootut kolumnit II

Ursa ry 2018
ISBN 978-952-5985-53-5
nidottu 288 sivua
8,00 / 10,00 €

Ursan ry on julkaissut Esko Valtaojan muutaman viimevuoden aikana julkaisemat kolumnit kirjana. Kolumneja on kerätty suurimmaksi osaksi Turun Sanomista ja Seura-lehdestä.  Näiden lisäksi on muutamia kolumneja tai kirjoituksia muutamista muista lähteistä. Kaikkiaan tekstejä on 109. Ja kuten alaotsikosta voi päätellä, tämä on Valtaojan toinen kolumnikokoelma, ensimmäinen oli nimeltään Ensimmäinen koira Kuussa.

Kolumnien suuri määrä voi hieman häkellyttää, mutta ei syytä huoleen. Jokainen kolumni on vain parin kolmen sivun mittainen, joten yhden jutun voi helposti lukaista kerta istumalla. Ja kuten aina, Valtaojan teksti on teräväpiirtoista analyysiä ja kritiikkiä aikamme ilmiöistä, tapahtumista, politiikasta kuin yleisestä mielipiteestä. Tekstistä löytyy myös huumoria ja tietysti pieni twisti tieteeseen.

Vaikka yksittäiset jutut ovat lyhyitä, niin kirjaa on vaikea laskea käsistään, niitä tuleekin luettu useita yhtenä iltana tai sateisena kesäpäivänä kun muut hommat eivät paina lomaillessa mökillä tai kaupungissa.

Valtaoja itse kuvailee teostaan kirjan takakannessa seuraavasti: ”Kolumnini koettavat ylläpitää ja edistää järkeä, tiedettä ja humanismia. Ja jotta homma ei menisi liian paskantärkeäksi, maustan kaikkea itselleni luontaisilla periaatteilla: näsäviisaalla kaikkitietävyydellä, ärsyttämisen halulla, ihmettelyllä, ylimielisyydellä, rakkaudella maailmaan ja huonolla huumorilla. Ole samaa mieltä, ole eri mieltä, ihastu, raivostu tai haukottele – mutta muista ajatella.”  

Valtaojan kuvailu kirjastaan osuu nappiin, se on kaikkea tätä. Suosittelen kesälukemiseksi mitä lämpimimmin – Kari A. Kuure.



perjantai 15. kesäkuuta 2018

Suomalaisten johtama tutkimus johti merkittävään havaintoon


Relativistinen suihku mustasta aukosta.
Kuva (Mattila, Perez-Torres, et al.; Bill Saxton, NRAO/AUI/NSF)
Tuorlan observatoriossa työskentelevän tähtitieteilijän Seppo Mattilan[2] johtama kansainvälinen [1] mustan aukon läheisyydessä riipiytyvän tähden synnyttämästä ainesuihkusta
tutkimusryhmä on tehnyt merkittävän havainnon

Kaksi galaksia, jotka tunnetaan luettelotunnuksella ARP 299, törmäävät toisiinsa noin 150 miljoonan valovuoden etäisyydellä. Törmäyksen vaikutuksesta galaksin ytimessä olevan supermassiivisen mustan aukon vaikutuspiiriin joutuneet tähdet riipiytyvät hajalle ja materia päätyy kertymäkiekkoon mustan aukon ympärille.

Varsinainen havainto käsittää noin kahden auringonmassaisen tähden hajoamista 20 miljoonan auringonmassaisen musta aukon läheisyydessä. Lähestyessään mustaa aukkoa tähteen syntyy vuorovesihäirötapahtumaksi (tidal disruption event, TDE) kutsuttu ilmiö. Itse ilmiötä on havaittu harvoin ja koskaan aikaisemmin havainnot eivät ole olleet näin tarkkoja.

"Emme ole koskaan ennen kyenneet suoraan havaitsemaan suihkun muodostumista ja kehitystä yhdestä näistä tapahtumista", kertoi astronomi Miguel Perez-Torres Andalusian Astrofysiikan instituutista Granadassa Espanjassa.

Vuorovesivoimat riipivät lähestyneen tähden kokonaan ja aine joutuu mustaa aukkoa kiertävään kertymäkiekkoon. Kiekossa tiheys ja lämpötila ovat hyvin korkeat ja kertymäkiekko säteileekin hyvin voimakkaasti lähes kaikilla sähkömagneettisen säteilyn aallonpituuksilla. Kertymäkiekosta aine siirtyy hiljalleen mustan aukon tapahtumahorisontin yli itse mustaan aukkoon.

Kaikki kertymäkiekkoon päätynyt aine ei kuitenkaan päädy mustaan aukkoon, vaan voimakkaan magneettikentän vaikutuksesta osa aineesta siirtyy musta aukon pyörimisakselin navoille ja syöksyy avaruuteen lähes valonnopeudella.

Ensimmäiset havainnot tehtiin vuonna 2005 jolloin havaittiin Arp 299-B AT1 nimettyä tapahtumaa Kanariansaarten La Palmalla sijaitsevalla William Herschel -infrapunateleskoopilla. Havainto tehtiin 30. tammikuuta (2005). Seuraava havainto tehtiin 17. heinäkuuta Kansallisen tiedesäätiön (NSF) Very Long Baseline Array eli VLBA-radioteleskoopilla.

”Ajan kuluessa kohde pysytteli kirkkaana niin infrapuna- kuin radiotaajuuksilla, mutta ei ollut havaittavissa näkyvän valon tai röntgensäteilyn aallonpituuksilla” kertoo Seppo Mattila. Hänen mukaansa ”Todennäköinen selitys on se, että tähtienvälinen paksu kaasu- ja pölypilvet lähellä galaksin keskustaa absorboivat säteilyn näillä aallonpituuksilla ja säteilevät sen edelleen infrapunaisella aallonpituusalueella”.

Kymmenen tutkimusvuoden jälkeen tutkijat olivat kyenneet seuraamaan suihkun kehitystä niin infrapunaisensäteilyn kuin radioaaltojen aallonpituuksilla ja he havaitsivat suihkun etenevän suurella nopeudella (yhdessä suunnassa) kuten oli odotettavissakin kun kyseessä on relativistinen suihku.

Tutkijat ovat jo pitkään arvioineet, että TDE-ilmiöt ovat paljon yleisempiä kuin mitä olemme pystyneet havaitsemaan. Suurin osa galakseista pitää keskellään supermassiivista mustaa aukkoa mutta ne kätkeytyvät pöly- ja kaasupilvien taakse ja ovat ”näkymättömiä” kuten Arp299 ja oman Linnunratamme keskustassa oleva Sagitarius A*. Seppo Mattilana mukaan havainto on vain jäävuoren huippu toistaiseksi meille piilossa olevan TDE-ilmiöiden joukosta. Tulevat havainnot tulevat lisäämään tietämystämme ilmiöstä merkittävästi.

Huomautukset

[1] Tutkimus “A dust-enshrouded tidal disruption event with a resolved radio jet in a galaxy merger” julkaistiin Science tiedejulkaisussa 14.6. 2018 (eaao4669 DOI: 10.1126/science.aao4669).

[2] Seppo Mattilan lisäksi mukana tutkimuksessa on ollut useita suomalaisia tutkijoita. Kaikkiaan artikkelin kirjoittajiksi on merkitty 36 tutkijaa 26 eri tutkimuslaitoksesta tai yliopistosta.

Kuva (Mattila, Perez-Torres, et al.; Bill Saxton, NRAO/AUI/NSF)

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Marsin pölymyrsky huolestuttaa NASAa

Marsin pölymyrsky vuodelta 2001. Kuva NASA.

Marsissa riehuu pölymyrsky. Sellaista ei ole kovin usein nähty, ehkä kerran vuosikymmenessä jos
silloinkaan. Pölymyrskyt yleensä esiintyvät silloin kun Marsin eteläisellä pallonpuoliskolla on kesä. Näin on juuri nyt ja kaiken lisäksi planeetta lähestyy myös periheliään, jolloin Auringon lämpösäteily luo oivalliset olosuhteet koko planeetan kattavalle pölymyrskylle. Edellisen kerran koko planeetan kattava pölymyrsky oli vuonna 2001.

Myrsky on kehittynyt hyvin nopeasti. Viikko sitten myrskyn pinta-ala oli 18 miljoonaa neliökilometriä ja nyt jo 41 miljonaa nelikilometriä. Koko Marsin pinta-ala on 145 miljoona neliökilometriä, joten varsin tuntuvasta pölymyrskystä on kysymys. Kaiken lisäksi Auringon lämmittävä vaikutus lisääntyy vielä kuukauden päivät, sillä planeetta on perihelissä 31. heinäkuuta . Näin ollen pölymyrkyllä on hyvät mahdollisuudet laajeta koko planeetan kattavaksi.

Nasan huoli liittyy Opportunity-kulkijaan. Se saa energiansa aurinkokennoilla se sijaitsee nyt keskellä pölymyrskyä. Luotain on ollut säästötilassa kesäkuun 6 päivästä alkaen. Pölymyrsky estää auringonvalon pääsyn aurinkokennoille ja näin ollen luotaimen tärkeimpiä toimintoja pidetään yllä vain akkujen varassa. NASA toivoo, että luotain selviää pölymyrskyssä, sillä sen toiminta on ollut hyvin tuloksellista ja tutkimukselle tärkeään.

NASAn toisen luotaimen, Curiosityn, tilanne on parempi. Ensinnäkin se saa energiansa lämpöydinparistosta ja se on toisella puolella planeettaa ja ei aivankaan vielä ole joutunut pölymyrskyyn. Lämpöydinpariston turvin luotain selviää todennäköisesti erinomaisesti jos pölymyrsky laajenee luotaimen sijaintipaikkalle.



keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Aurinko käy yhä oudommaksi

Tänävuonna Auringossa on ollut hyvin vähän pilkkuja.
Kuva NASA/SDO.

Auringon edellisestä aktiivisuusminimistä ei ole kulunut vielä kymmentä vuotta mutta siitä huolimatta tähtemme näyttää siirtyneen aktiivisuusminimiin. Tänä vuonna täysin pilkuttomia vuorokausia on ollut jo 60 % ja luku näyttää kasvavan hyvää vauhtia. Edellisen kerran näin vähäistä toimintaa Auringossa oli vuonna 2009, jolloin saavutettiin pilkuttomien vuorokausien määrässä 71 %. Ja se oli silloin vuosi aktiivisuus minimin jälkeen.

NOAAn Avaruussään ennustekeskus SPWC kertoo Auringon aktiivisuuden hiipuneen ennätysnopeasti – paljon nopeammin kuin mitä ennusteet ovat odottaneet. Ennusteen mukaan tasoitettu auringonpilkkuluku olisi huhti-toukokuussa noin 15. Todellisuudessa tasoitettu auringonpilkkuluku on ollut paljon alempi. Ennusteet laatii NOAA's Solar Cycle Prediction Panel, johon kuuluvat NOAA, NASA, US Air Force, sekä yliopistoja ja muita organisaatioita, joiden tehtäväkenttään Auringon aktiivisuus kuuluu.



Auringon aktiivisuudesta tehdään 54 erilaista ennustetta aina historiallisen datan ekstrapoloinnista alkaen ja päätyen huippukehittyneisiin tietokonemalleihin Auringon magneettisesta dynamon toiminnasta. Valitettavasti yksikään näistä malleista ei täysin selitä sitä, mitä Auringossa tapahtuu!

Auringonpilkkujakso 24 näyttää saavuttaneen minimin
huomattavan aikaisin. Kuva 
WDC-SILSO,
Royal Observatory of Belgium, Bryssels.

Auringon aktiivisuuden vaihtelu on osa Auringon normaalia toimintaa. Jaksollisuuden havaitsi tähtitiedettä harrastanut Samuel Heinrich Schwabe vuonna 1843. Schwaben tarkoituksena oli löytää Merkuriuksen radan sisäpuolella olettu planeetta, jota kutsuttiin Vulkanukseksi. Tässä hän ei onnistunut (kuten ei kukaan muukaan) mutta siinä sivussa hän havaitsi auringonpilkkujen jaksollisuuden, jonka hän määritti noin 10 vuodeksi.

Auringon pilkkujen määrää on seurattu tarkasti 1700-luvun alusta alkaen ja muilla menetelmillään voidaan määrittää auringonpilkkujen ja Auringon aktiivisuutta pitkälle menneisyyteen.

Tutkijat odottavat mielenkiinnolla mitä tapahtuu kun nykyinen jakso 24 päättyy. Muistissa on vuonna 2009–2009 saavutettu minimi, joka oli epätavallisen syvä. Auringonpilkkujen määrä oli epätavallisen vähäinen, aurinkotuuli oli heikkoa ja Auringon kokonaissäteilyssä (irradianssi) koettiin syvä minimi ja erityisesti uv-säteilyn määrä oli noin 20 % vähäisempi kuin edellisen minimin aikana vuonna 1996.

Auringon viimein toivuttua syvästä minimistä, ”kohmelo” oli melkoinen. Maksimikausi 2012–2015 jäi aikaisemmista aktiivisuuksista merkittävästi, huippuaktiivisuus jäi alle puoleen 1900-luvun vuosista. Näyttäisi siltä, että Aurinko on siirtymässä hyvin matalan aktiivisuuden kauteen, joka kestäisi mahdollisesti hyvin pitkään.

Aurinko näyttää myös himmentyneen aktiivisuusminimin lähestyessä. Himmentymistä on mitattu SOHO-observatorion VIRGO laitteistolla vuodesta 1996 alkaen ja sitä ennen useilla (mm. Solar Radiation and Climate Experiment, SORCE) satelliiteilla vuodesta 1978 lähtien. 

Uusin mittalaitteisto vietiin Kansainväliselle avaruusasemalla viime joulukuussa. Laitteisto on Total and Spectral solar Irradiance Sensor  ja tunnetaan lyhenteellä TSIS-1.Se kartoittaa Auringon kokonaissäteilyn määrää. Laitteistossa on toinenkin instrumentti. Se tunnetaan nimellä Spectral Irradiance Monitor ja sen tehtävänä on kartoittaa säteilyn energiat aallonpituuksittain uv-, näkyvän ja ir-aallonpituusalueilla. Kovin suurta eroa verrattuna edellisiin minimeihin ei ole, mutta kuitenkin se on selvästi havaittavissa. 

Auringon irradianssi (TSI) ja auringonpilkkujaksoilla
on kiinteä yhteys: minimin aikana Auringon säteilemä
energia on hieman vähäisempää kuin maksimin
aikana. Kuva SDO.
Mittaustulokset osoittavat, että Aurinko on himmentynyt viimeisten 35 vuoden aikana. Himmeneminen on ollut vähäistä mutta selvästi havaittavissa. Auringonpilkkujaksojen aikana keskimääräinen irradianssin vaihtelu on ollut 0,09 %. Huipusta minimiin vaihtelu on ollut laajempaa, sillä se on noin 0,3 %. Sekään ei tunnu paljolta, mutta suurimmat prosenttiluvut tulevatkin uv-säteilyn aallonpituuksilla ja sillä on puolestaan huomattava merkitys maapallon termosfäärin tilaan ja otsonin määrään. Se on myös enemmän kuin mikään planeettamme mikään yksittäinen luonnollinen lämmönlähde (esimerkiksi radioaktiiviset aineet Maan ytimessä) tuottavat.

Auringon aktiivisuuden väheneminen aiheuttaa muitakin muutoksia kuin irradiansin heikkenemistä. Uv-säteilyn määrän väheneminen johtaa yläilmakehän jäähtymiseen, jolloin se supistuu. Tämä merkitsee sitä, että satelliitteihin kohdistuva kitka vähenee mutta niin tapahtuu myös avaruusromulle. Tästä puolestaan seuraa, että romu pysyy avaruudessa pitempään kuin Auringon aktiivisina aikoina.

Merkittävin ja ehkä näkyvin muutos on se, mitä tapahtuu kosmiselle hiukkassäteilylle. Aktiivisina kausina Auringon magneettikenttä yhdessä voimakkaamman aurinkotuulen kanssa aiheuttaa kosmiselle säteilylle merkittävän jarruttavan tekijän ja tänne aurinkokuntamme sisäosiin kosmista säteilyä ei pääse läheskään niin paljo kuin minimien aikana. Minimien aikana maapallon ilmakehään osuu merkittävästi enemmän kosmista säteilyä kuin muulloin, viimeaikaiset mittaukset (SpaceWeather.com ja Earth to Sky Calculus) kertovat noin 13 % kasvua vuodesta 2015 lähtien. Kosminen säteily lisää maapallon pilvien muodostumista ja näin sillä on oma vaikutuksensa säätilaan ja jossain määrin myös ilmastoon.

Kosmisen säteilyn aiheuttama säteilymäärä on
kasvanut noin 13 % vuodesta 2015 alkaen.
Kuva SpaceWeather.com ja 
Earth to Sky Calculus
Onneksi kosminen säteily ei pääse suoraan maapinnalle asti. Säteilyn hiukkasten törmätessä maapallon ilmakehän yläosiin, se aiheuttaa sekundääristen hiukkasten vyöryn, jotka pääsevät maanpinnalle asti.

Sekundääristen hiukkasten energia on kuitenkin sen verran pieni, että merkittävää säteilykuormitusta maapinnalla ei synny. Sen sijaan lentokoneiden miehistöt ovat alttiina tälle säteilylle.

Säteilyn voimakkuus on 10 – 11 km (35 000 jalan) korkeudella noin 40-kertainen maapinnan tilanteeseen verrattuna. Toki, matkustajatkin saavat oman osansa säteilystä mutta miehistöön se kohdistuu säännöllisesti jokaisella lennolla. Yhdellä lennolla elimistöön imeytyy säteilyä suunnilleen saman verran kuin mitä hammaslääkärissä otetuissa röntgenkuvissa saadaan. Kansainvälisesti lentävän henkilöstö onkin luokiteltu työssään säteilylle altistuviksi. Luokituksen on tehnyt International Commission on Radiological Protection, ICRP.

Aikaisempia artikkeleita aiheesta