Meteoriitti on sittenkin tappanut miehen

Maapallon pinnalle päätyy avaruudesta NASAn arkistoihin perustuen arvion mukaan noin 17 meteoriitti vuorokaudessa. Määrä ei ole suuren suuri verrattuna maapallon koko pinta-alaan ja josta pinta-alasta noin 70 % on merialuetta. Näin ollen meteoriitin putoaminen asutulle alueelle on harvinaista ja todennäköisyys kiven osumisesta ihmiseen on todella pieni.

Tulipalloista voi pudota maahan asti pieniä kiviä. Niiden osuminen ihmisiin on äärimmäise epätodennäköistä. Kuva © Tampereen Ursa ry.

Harvinaista on päävoiton saaminen lotossakin, mutta sitäkin kuulemma tapahtuu. Näin myös on putoavien meteoriittien osumallekin, sillä tunnettu historia tietää kertoa muutamista tapauksista, joissa pudonnut meteoriitti olisi vahingoittanut ihmistä. Ehkä tunnetuin tapaus on vuodelta 1954, jolloin Ann Hodges'n talon katon läpäisi noin 5,5 kg meteoritti ja osui naista lantioon. Meteoriitti (H4 -luokan kondriitti) tunnetaan nykyisin Sylacaugan meteoriittina tapahtumapaikan lähistöllä sijaitsevan kaupungin mukaan.

Muutamista kuoleman tapauksista ja vahingoittumisista läheltä piti -tilanteista on kerrottu lehdistössä (6.2.2016 Intia, 1951 LaPaz, 1929 Jugoslavia ja 1908 Tunguska) mutta ovatko nämä tosia tapahtumia, niin siitä ei ole varmuutta. Ainakin tuore 2016 Intiassa meteoriitin aiheuttamaksi väittety räjähdys ei näyttäisi liittyvän mitenkään meteoriitteihin.

Vuodelta 2013 on muistissa Tseljabinskin kaupungin liepeille pudonnut pieni asteroidi. Maanpinnalta ja läheisestä järvestä on kerätty yli 650 kg kiveä. Maahansyöksy aiheutti voimakkaan paineaallon, joka rikkoi rakennutuksia ja ikkunoita. Rakennusten sortuminen ja ikkunoiden pirstoutuminen aiheutti ihmisille vammoja, mutta kenenkään ei tiedetä kuolleen tapahtumassa.

Turkkilaiset tutkijat O. Unsalan ja A. Bayatlı yhdessä yhdysvaltalaisen P. Jenniskens kanssa ovat löytäneet nyt kirjallisia raportteja Turkin valtion arkistosta, joiden mukaan meteoriitin osuma olisi aiheuttanut yhden miehen kuoleman ja toisen vammautumisen vuonna 1888 elokuun 22. päivänä. Raportteja oli kolme, joista yhden oli tehnyt Sulaymaniyah’in kuvernööri Ottomaanien valtakunnan 34. sulttaanille Abdul Hamid toiselle. Näin ollen tätä lähdettä tutkijat pitävä erittäin luotettavana.

Kirjalliset lähteet olivat laadittu ottomaanien käyttämällä turkin kielellä käyttäen turkin ja persian kirjaimistoa, jonka kääntäminen nykykielelle on ollut vaikeaa. Kääntäminen on nyt tehty paljon laajemmalle aineistolle, josta osa siis käsittelee tätä tapausta.

Tapahtumaselostuksen mukaan illalla kello 19.30 paikallisen ajan mukaan kirkas tulipallo oli nähty taivaalla. Sen jälkeen kylään oli satanut noin 10 minuutin ajan kiviä. Tällöin osa pudonneista kivistä oli osunut ulkona olleisiin ihmisiin, joista yksi oli siis kuollut ja toinen loukkaantunut (halvaantunut). Lisäksi vahinkoja oli aiheutunut sadolle ilmeisesti paineaallon vaikutuksesta. Sulaymaniyah’in kaupunki sijaitsee nykyisen Irakin alueella ja on tunnettu yliopistokaupunki.

Lisätietoja

Tutkimusraportti on julkaistu osoitteessa https://onlinelibrary.wiley.com/doi/abs/10.1111/maps.13469 ja sen pdf-versio on https://onlinelibrary.wiley.com/doi/epdf/10.1111/maps.13469 .

ESO:n teleskooppi näkee tähden tanssivan supermassiivisen mustan aukon ympärillä

eso2006fi — Tutkimustiedote / Pasi Nurmi

16. huhtikuuta 2020

"Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria ennustaa, että kappaleen kiertäessä toista kappaletta sidotulla radalla sen muoto ei ole suljettu, kuten Newtonin gravitaatioteoriassa, vaan rata prekessoi ratatasossa eteenpäin. Tämä kuuluisa ensimmäiseksi Merkuriuksen radassa nähty efekti oli ensimmäinen yleisen suhteellisuusteorian puolesta esitetty todiste. Sata vuotta myöhemmin olemme nähneet saman efektin tähden liikkeessä sen kiertäessä Linnunradan keskustassa sijaitsevaa kompaktia radiolähdettä. Tämä havaintoihin liittyvä läpimurto lisää todisteita sen puolesta, että Sagittarius A*:n täytyy olla neljä miljoonaa Auringon massaa painava supermassiivinen musta-aukko", tähän tulokseen johtaneen 30-vuotta kestäneen ohjelman pääarkkitehti Max Planck Institute for Extraterrestrial Physics eli MPE:n johtaja Reinhard Genzel Garchingsta Saksasta sanoi.

ESO:n Very Large Telescope eli VLT-kaukoputken tekemät havainnot ovat ensimmäistä kertaa paljastaneet, että Linnunradan keskustaa kiertävä tähti liikuu aivan Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian ennusteiden mukaisesti. Tähden rata muistuttaa muodoltaan ruusuketta, eikä se ole ellipsin muotoinen, kuten Newtonin gravitaatioteoria ennustaa. Tämä kauan odotettu tulos tuli mahdolliseksi lähes kolmen vuosikymmenen aikana tehtyjen tarkkojen mittausten ansiosta, jotka ovat mahdollistaneet galaksimme ytimessä lymyilevän hirviön salaisuuksien tutkimisen. Kuva ESO/L. Calçada.

Sagittarius A* ja sen ympärillä oleva tiheä tähtijoukko 26000 valovuoden etäisyydellä Auringosta toimivat ainutlaatuisena laboratoriona muutoin piilossa olevien äärimmäisten gravitaatioympäristöjen tutkimiselle. Yksi näistä tähdistä, eli S2 pyyhkäisee radallaan supermassiivisen mustan aukon läheltä alle 20 miljardin kilometrin etäisyydeltä (satakaksikymmentä kertaa Auringon ja Maan välinen etäisyys). Se on yksi lähimmistä tähdistä, jonka tiedetään kiertävän tätä massiivista jättiläistä. Sen ollessa lähimpänä mustaa-aukkoa, S2 viilettää avaruuden läpi nopeudella, mikä vastaa lähes kolmea prosenttia valon nopeudesta. Yhteen ratakierrokseen kuluu aikaa noin 16 vuotta. “Seurattuamme tähteä sen radalla yli kahden ja puolen vuosikymmenen ajan, ainutlaatuiset havaintomme paljastavat selkeästi S2:n Schwarzschildin prekession sen kiertäessä Sagittarius A*:ä,” Stefan Gillessen MPE:stä sanoi. Hän johti Astronomy & Astrophysics-lehdessä tänään julkaistujen havaintojen analyysiä.

Tämä simulaatio näyttää tähtien kiertoradat hyvin lähellä supermassiivista mustaa reikää Linnunradan sydämessä. Yksi näistä tähtiä, nimeltään S2, kiertää joka 16. vuosi ja kulkee hyvin lähellä mustaa reikää toukokuussa 2018. Tämä on täydellinen laboratorio testataksesi painovoimafysiikkaa ja erityisesti Einsteinin yleistä suhteellisuusteoriaa. ESO/L. Calçada/spaceengine.org

Useimmilla tähdillä ja planeetoilla on ympyrästä poikkeavat radat ja siten ne liikkuvat välillä lähempänä ja välillä kauempana. S2:n rata prekessoi, eli radan  lähimmän pisteen paikka muuttuu joka kierroksella sen kiertäessä supermassiivista mustaa aukkoa. Prekessiossa rata kiertyy ja muodostaa ruusuketta muistuttavan kuvion. Radan muutokselle voidaan tehdä tarkka ennuste yleisen suhteellisuusteorian avulla ja tämän tutkimuksen havainnot ovat täysin yhteensopivia teorian kanssa. Tämä ilmiö tunnetaan myös nimellä Schwarzschildin prekessio ja sitä ei olla koskaan aikaisemmin nähty supermassiivista mustaa-aukkoa kiertävän tähden liikkeessä.

ESO:n VLT-kaukoputken avulla tehty tutkimus antaa tutkijoille myös lisätietoja galaksimme keskustan supermassiivisesta mustasta-aukosta. “Koska S2:sta tehdyt havainnot seuraavat niin hyvin yleisen suhteellisuusteorian ennustuksia, niin voimme asettaa tiukat rajat sille paljonko näkymätöntä materiaa, kuten pimeää ainetta tai mahdollisia pieniä mustia-aukkoja Sagittarius A*:n ympäristössä voi olla. Tällä on suuri merkitys supermassiivisten mustien aukkojen muodostumisen ja kehityksen ymmärtämiselle”, projektin Ranskalaiset päätutkijat Guy Perrin ja Karine Perraut sanoivat.

Tämä tulos on huipentuma S2 tähdestä 27 vuoden aikana tehdyille havainnoille, joissa on suuremmaksi osaksi aikaa käyetty ESO:n VLT:n instrumentteja, jotka sijaitsevat Atacaman autiomaassa Chilessä. Useat mittapisteet tähden paikasta ja nopeudesta ovat todisteena tämän uuden tutkimuksen tarkkuudesta ja perinpohjaisuudesta. Ryhmä teki kaiken kaikkiaan yli 330 havaintoa, joissa käyettiin GRAVITY-, SINFONI- ja NACO-instrumentteja. Koska  S2:lta kuluu vuosia supermassiivisen mustan aukon kiertämiseen, niin tähden seuraaminen lähes kolmen vuosikymmenen ajan oli välttämätöntä. Vain siten rataliikkeen pienet yksityiskohdat saatiin paljastettua.

Tutkimuksen tekijänä toimi kansainvälinen tiimi, jonka johtajana oli Frank Eisenhauer MPE:stä. Yhteistyökumppaneja oli Ranskasta, Portugalista, Saksasta ja ESO:sta. Ryhmä muodostaa GRAVITY-kollaboraation, joka on nimetty heidän kehittämänsä VLT-instrumentin mukaan. GRAVITY on ESO:n uusin isntrumentti ja sen avulla yhdistetään valo kaikista neljästä 8-metrin VLT-teleskoopista yhdeksi super-teleskoopiksi, jolloin sen erotuskyky vastaa teleskooppia, jonka halkaisja on 130 metriä. Sama ryhmä raportoi vuonna 2018 toisesta yleisen suhteellisuusteorian ennustamasta ilmiöstä, jossa he näkivät S2:sta tulevan valon venyvän kohti pidempiä aallonpituuksia, kun tähti kulki Sagittarius A*:n läheltä. “Aikaisempi tuloksemme on osoittanut, että tähdestä itsestään tuleva valo kokee yleisen suhteellisuusteorian ennustaman vaikutuksen", yksi GRAVITY-projektin päätutkijoista Paulo Garcia Portugalin 'Centre for Astrophysics and Gravitation'-yksiköstä sanoi.

Tutkimusryhmä uskoo, että ESO:n tulevan Extremely Large Telescope kaukoputken avulla he pystyvät näkemään paljon himmeämpien tähtien kiertävän vielä lähempänä mustaa-aukkoa. “Jos olemme onnekkaita, niin voimme nähdä tähden riittävän lähellä, jotta se pystyy tuntemaan mustan aukon pyörimisen eli spinin”, toinen projektin päätutkijoista Andreas Eckart Cologne yliopistosta sanoi. Tämä merkitsisi sitä, että tähtitieteilijät pystyisivät mittaamaan kaksi suuretta, eli spinin ja massan, jotka yhdessä määrittävät Sagittarius A*:n ominaisuudet ja siten määräävät myös sen ympärillä olevan aika-avaruuden ominaisuudet. “Se olisi taas täysin uudenlainen taso yleisen suhteellisuusteorian testaamiselle", Eckart sanoi.

Linkit

• Alkuperäinen tutkimusartikkeli
• VLT:n kuvia
• MPE GRAVITY verkkosivu
• 
  

Komeetta 2I/Borisov pirstoutuu

Viime elokuussa löydetty komeetta, joka osoittautui tuleen aurinkokuntamme ulkopuolelta, on nyt myös pirstoutunut ainakin kahteen mutta luultavasti useampaan osaan.

Komeetta 2I/Borisov'n pirstoutuminen on selkeästi havaittavissa näissä Hubble avaruustelekoopin ottamissa kuvissa. Kuva NASA/ESA/D. Jewitt.

Maaliskuun 30 päivänä Hubblella otetut kuvat osoittivat komeetan ytimen jakaantuneen kahtia. Edellisissä 23 päivänä otetuissa kuvissa tällaista pirstoutumista ei vielä ollut havaittavissa. Jakaantuneen ytimen osat näyttivät olevan 0,1 kaarisekunnin etäisyydellä toisistaan. Tämä kulmaetäisyys vastaa noin 180 km osien välillä.

Pirstoutuminen ei tullut tutkijoille yllätyksenä, sillä näin tapahtuu usein ensikertaa Aurinkokunnan sisäosiin tuleville komeetoille. Tällä kertaa kuitenkin on kysymys komeetasta, joka tuli tähtienvälisestä avaruudesta. Rakenteellisesti erittäin etäältä Oortin pilvessä ja nyt myös tähtienvälisessä avaruudessa olevien komeettaytimien rakenteen on ajateltu olevan erittäin haurasta, vain löyhästi yhteen sitoutunutta materiaalia (jäätä). Rakenteen hauraus mahdollistaa ytimen pirstoutumisen, kun siihen kohdistuu Auringon lämpöä. Lämpö saa helposti haihtuvat aineet (C₂, CO, CO₂, H₂O jne.) höyrystymään ja ytimen eri osien väliset sidokset löystyvät tai jopa katkeavat.

Puolalaiset tutkijat, johtajinaan Michal Drahus ja Piotr Guzik, havaitsivat komeetan kirkastuneen pariin otteeseen maaliskuun alkupuolella. Tällöin he olivat jo varmoja siitä, että ydin oli pirstoutunut. Pirstoutumista he olivat odottaneet jo heti kohta komeetan löytymisen jälkeen viime vuonna.

Tutkijoille pirstoutuminen on oikea onnen potku, sillä silloin avaruuteen päätyy paljon sellaisia aineita, joiden tutkiminen ja löytäminen tavanomaisessa tilanteessa on lähes mahdotonta. Spektritutkimuksissa nämä pienetkin ainemäärät paljastuvat suhteellisen helposti. Erityisesti erilaiset orgaaniset (hiiliperustaiset) yhdisteet kiinnostavat tutkijoita, sillä niiden koostumus tähtienvälisestä avaruudesta tulleilla komeetoilla voivat poiketa Aurinkokunnassamme olevista komeetoista.

Komeetta 2I/Borisov ei ole havaittavissa harrastajien laitteistoilla. Sen kirkkaus on tällä hetkellä noin 18 ja kirkkaimmillaankin se oli vain ~14,5 magnitudia. Komeetta sijaitsee tällä hetkellä Kärpäsen tähdistössä eteläisellä tähtitaivaalla. Komeetan suunta vie sen pois Aurinkokunnastamme sellaiseen suuntaan, että pohjoiselta pallonpuoliskolta sitä ei voi enää havaita. Eteläisen pallonpuoliskon ammattikaukoputkilla se on vielä havaittavissa hyvän aikaa.

Avaruusmagasiinissa aihesta on aikaisemmin julkaistu ”Komeetta 2I/Borisov havaittiin lähes vuotta ennen löytöään” 

Betelgeuse on epätavallisen himmeä

Orionin tähdistössä sijaitseva Betelgeuse (a Ori) on himmentynyt viimekuukausina epätavallisen paljon. Himmeneminen on ylittänyt uutiskynnyksen ja aihetta on käsitelty useissa päivälehdissä.

Betelgeuse on riittävän lähellä, jotta se voidaan nähdä suurilla radiokaukoputkilla pintakohteena. Kuva ALMA/Wikimedia Commons

Betelgeuse on punainen superjättiläinen ja tunnetaan supernovakandidaattina, eli sen on ajateltu olevan supernovaräjähdystä edeltävässä tilassa (supernova progenitor)^[1]. Tässä vaiheessa monien tähtien kirkkaus vaihtelee ja näin on myös Betelegeusellakin. Tähden tiedetään sykkivän suurimmalta osaltaan noin 420 (± 15) vrk jaksolla, mutta sillä on myös heikompia jaksoja, joiden pituudet ovat 5–6 vuotta ja 100 –180 vuorokautta. Supernova vaihe toteutuu, kun tähden ydin luhistuu (SN II) energiantuotannon päättyessä.

Betelgeusen kirkkaus saavutti toistaiseksi pienimmät arvonsa tammikuun 17. ja 18 päivinä, jolloin kirkkauksiksi saatiin lukemat 1,494^m ja 1,506^m. Kirkkaudet ovat noin 0,2^m pienempiä kuin jouluun 22. päivän 2019 mitatut arvot.

Betelgeusesta on tehty kirkkaushavaintoja jo 180 vuoden ajan. Aluksi havainnot olivat visuaalisia. AAVSO aloitti säännölliset kirkkausmittaukset 1920-luvulla ja suunnilleen samaan aikaa aloitettiin myös sähköiset fotometriamittaukset. Fotometria muuttui säännölliseksi noin 40 vuotta sitten Villanova observatoriossa, kun Scot Wavker’in ja Edward Guinan aloittaessa mittaukset.

Betelegeusen kirkkauden kehitys lokakuusta 2018 alaken. Kuva AAVSO/Wikimedia Commons.

Betelegeusen kirkkaus on nyt lähellä Bellatrixin (g Ori) kirkkautta 1,62^m. Betelgeusen kirkkauden muutokset eivät ole ainoa tähdessä havaitut muutokset. Lämpötilamittaus on osoittanut, että tähden pintalämpötila on laskenut noin 100 K viime syyskuusta lähtien. Näin nopea muutos selittyy tähden säteen kasvulla, jonka suuruudeksi tutkijat ovat laskeneet noin 9 %. Muutos on odotettuakin, sillä ennen supernovaa tähti on epävakaa ja sen odotetaankin laajenevan. Tähdestä sinkoutuu kaasua ja pieniä pölyhiukkasia (erilaisia metallioksideja) avaruuteen muodostaen laajenevan ja viilenevän pilven tähden ympärille.

Näyttääkin siis siltä, että Betelgeuse on pölläyttänyt harvinaisen tiheän kaasu- ja pölypilven ympärilleen ja himmeneminen voi johtua siitä. Jos taas himmeneminen johtuu 420 vuorokauden muuttumisjaksosta, niin silloin sen syvin vaihe asettuu tammi-helmikuun vaihteeseen. Jos himmeneminen jatkuu vielä helmikuun alkupuolen jälkeenkin, tutkijat joutuvat miettimään aivan uusia malleja kirkkauden vähenemiselle.

Betelgeuse Euroopan Eteläisen Observatorin VLT -kaukoputkella kuvattuna. Kuva ESO /Wikimedia Commons.

Huomaukset

[1] Supernovaksi päätyvät tähden (SN II supernova progenitor) laajenevat voimakkaasti tähden ytimessä tapahtuvien ydinfuusioiden siirtyessä käyttämään raskaampia alkuaineita energiantuotantoon. Aikaa myöten fuusioon osallistuu aina vain raskaampia alkuaineita, kunnes ytimeen muodostuu rautaa. Raudan fuusio edelleen raskaimmiksi alkuaineiksi vaatii energiaa (eikä se tuota sitä), joten energiantuotanto tyrehtyy ja ydin luhistuu aluksi neutronitähdeksi ja hetkeä myöhemmin mahdolliseksi mustaksi aukoksi. Ytimen ulkopuoliset tähden kerrokset putoavat aluksi kohti muodostunutta neutronitähteä mutta sinkoutuvat lopulta törmäyksen aiheuttamien shokkiaaltojen vaikutuksesta avaruuteen.

Uusi tutkimus Hubblen vakion arvosta

Hubble-avaruus teleskooppia käyttävä tähtitieteilijöiden ryhmä on mitannut maailmankaikkeuden laajenemisnopeuden tekniikalla, joka on täysin riippumaton aikaisemmasta menetelmästä.

Tarkan Hubblen vakion tunteminen on tärkeä kosmoksen iän, koon ja kohtalon määrittämiseksi. Tämän mysteerin ratkaiseminen on ollut viime vuosien suurimpia astrofysiikan haasteita. Uusi tutkimus lisää käsitystä siitä, että uusia teorioita voidaan tarvita selittämään, mitä tutkijat ovat havainneet.

Jokainen näistä Hubble-avaruusteleskoopin tilannekuvista paljastaa neljä vääristynyttä kuvaa taustakvasaarista. Kuva NASA, ESA, SH Suyu (Max Planckin astrofysiikan instituutti.

Tutkijoiden tulokset vahvistavat edelleen eroa maailmankaikkeuden laajentumisnopeuden (jota kuvataan Hubblen vakiolla) eri tutkimusten välillä. Lasketun Hubblen vakion ero paikallisuniversumin mittausten ja varhaisen maailmankaikkeuden taustasäteilyn perusteella ennustetun nopeuden välillä on merkittävä.

Uusimman tutkimuksen tulos edustaa tarkinta mittausta ja se perustuu gravitaatiolinssimenetelmään, jossa etualalla sijaitsevan galaksin painovoima toimii kuin jättiläinen suurennuslasi, vahvistaen ja vääristäen taustakohteista tulevaa valoa. Tutkimuksessa ei luotettu perinteiseen "kosmisen etäisyyden tikkaisiin" -menetelmään, jossa mitataan etäisyyksiä galakseihin käyttämällä erityyppisiä tähtiä "virstanpylväinä". Sen sijaan tutkijat käyttivät gravitaatiolinssien fysiikkaa maailmankaikkeuden laajenemisnopeuden laskemiseksi.

Uudet Hubblen vakion mittaukset tehnyt tutkimusryhmä on nimeltään H0LiCOW (H0-linssit COSMOGRAILin Wellspringissä). COSMOGRAIL on lyhenne gravitaatiolinssien kosmologisesta seurannasta, suuri kansainvälinen projekti, jonka tavoitteena on gravitaatiolinssien seuranta. "Wellspring" viittaa kvasaarilinssijärjestelmien runsaaseen tarjontaan.

Tutkimusryhmä laski Hubblen vakion H0LiCOW-arvon tarkkailu- ja analysointitekniikoilla, joita on parannettu huomattavasti kahden viimeisen vuosikymmenen aikana.

H0LiCOW ja muut viimeaikaiset mittaukset viittaavat nopeampaan laajentumisnopeuteen paikallisuniversumissa, kuin mitä odotettiin perustuen Euroopan avaruusjärjestön Planck-satelliitin havaintoihin kosmisen taustasäteilystä yli 13 miljardia vuotta sitten.

Näiden kahden arvon välisellä erolla on tärkeitä vaikutuksia maailmankaikkeuden taustalla olevien fysikaalisten parametrien ymmärtämiseen, ja se voi vaatia uutta fysiikkaa eroavuuksien huomioon ottamiseksi.

"Jos nämä tulokset eivät ole samoja, se voi olla vihje, että emme vielä ymmärrä täysin kuinka aine ja energia kehittyivät ajan myötä, etenkin varhaisina aikoina", sanoi H0LiCOW-ryhmän johtaja Sherry Suyu Max Planckin astrofysiikan instituutista Saksassa, Münchenin tekninen yliopisto ja Academia Sinica -astronomian ja astrofysiikan instituutti Taipeissa, Taiwanissa.

Kuinka se tehtiin

H0LiCOW-ryhmä käytti Hubblea havaitsemaan kuuden kaukaisen kvasaarin valoa. Kvaasarit ovat ihanteellisia kohteita monista syistä; esimerkiksi, ne ovat kirkkaita, erittäin kaukana ja hajallaan taivaalla. Tutkimuksessa havaittiin sitä, kuinka kunkin kvasaarin valo jakaantui neljään kuvaan massiivisen etualan galaksin gravitaatiokentässä. Tutkitut galaksit ovat 3 miljardin - 6,5 miljardin valovuoden etäisyydellä ja kvasaarien keskimääräinen etäisyys on 5,5 miljardia valovuotta maasta.

Kunkin kvasaarin kuvan valonsäteet kulkevat hiukan erilaisella reitillä avaruuden läpi päästäkseen Maahan. Polun pituus riippuu aineen määrästä, joka vääristää avaruutta näkölinjaa pitkin kvasaarista Maahan. Kunkin reitin jäljittämiseksi tähtitieteilijät tarkkailevat kvasaarin valon välkkymistä. Kun valo välähtää, kukin linssin muodostama kuva kirkastuu eri aikaan.

Ymmärtääkseen nämä viiveet kokonaan, ryhmä käytti aluksi Hubblea laatimaan tarkat kartat aineen jakautumisesta kussakin linssigalaksissa. Tähtitieteilijät voivat sitten luotettavasti laskea etäisyydet galaksista kvasaariin ja Maasta galaksiin ja edelleen kvasaariin. Vertaamalla näitä etäisyysarvoja tutkijat mittasivat maailmankaikkeuden laajenemisnopeutta.

Tutkijat laskivat Hubblen vakion arvoksi 73 kilometriä sekunnissa megaparsekia kohden (±2,4%). Ryhmän mittaus on myös lähellä Hubblen vakion arvoa 74 km/s/Mpc, jonka Supernova H0 (SH0ES) tutkimusryhmä, joka käytti kosmisen etäisyyden tikkaat -menetelmää, on laskenut. SH0ES-mittaus perustuu etäisyyksien mittaamiseen kaukana oleviin galakseihin käyttämällä kefeidie ja supernovien kirkkauksia etäisyyden määrittämiseksi.

SH0ES- ja H0LiCOW-arvot eroavat merkittävästi Planckin luvusta 67 km/s/Mpc , vahvistaen eroa nykyisen  maailmankaikkeuden Hubblen vakion ja varhaisen maailmankaikkeuden havaintoihin perustuvan ennustetun arvon välillä.

Vuonna 2012 aloitetulla H0LiCOW-tiimillä on nyt kuvat ja aikaviiveet 10 kvasaarille. Ryhmä jatkaa uusien kvasaarien etsimistä ja seurantaa yhteistyössä kahden uuden ohjelman tutkijoiden kanssa. Ensimmäinen ohjelma on nimeltään STRIDES (STRong-lensing Insights into Dark Energy Survey) ja siinä etsitään uusia gravitaatiolinssien tuottamia kvasaarien kuvia. Toinen ohjelma on nimeltään SHARP ja siinä käytetään WM Keck-teleskooppien adaptiivista optiikkaa gravitaatiolinssien kuvaamiseksi. Ryhmän tavoitteena on tarkkailla yli 30 kvasaarijärjestelmää vähentääkseen tutkimuksen 2,4 prosentin epävarmuutta 1 prosenttiin.

NASAn tuleva James Webbin avaruusteleskooppi, jonka odotetaan aloittavan toimintansa vuonna 2021, voi auttaa tutkimusryhmiä saavuttamaan 1 % tarkkuustavoitteensa.

H0LiCOW-tiimin työ valmistelee myös tietä satojen linssikvasaarien havainnoille, joita tähtitieteilijät ovat löytäneet sellaisten tutkimusten avulla, kuten Dark Energy Survey ja PanSTARRS (Panoramic Survey Telescope and Rapid Response System) ja tulevan National Science Foundationin laaja Synoptic Survey Telescope, joiden odotetaan paljastavan tuhansia uusia gravitaatiolinssejä.

Edelleen NASAn laajakenttäinen infrapunateleskooppi (WFIRST) auttaa tähtitieteilijöitä ratkaisemaan Hubblen vakion arvoa jäljittämällä maailmankaikkeuden 

laajentumishistorian. Tehtävässä käytetään myös useita tekniikoita, kuten näytteenottoa tuhansista supernovista ja muista eri etäisyyksillä olevista kohteista, ​​jotta voidaan selvittää johtuuko ero mittausvirheistä, havainnointitekniikasta vai onko tähtitieteilijöiden mukautettava teoriaa, josta he johtavat ennusteita.