Maailmankaikkeuden historia tarkentui

Maailmankaikkeuden kehitys uusimman tiedon valossa.
 Kuva ESA/Planck Collaboration.

Vuonna 2013 toimintansa päättänyt Panck-avaruusobservatorion kokoaman datan tutkiminen on alkanut tuottaa uusia tuloksia. Nämä tulokset ovat nyt muuttamassa tai paremminkin tarkentamassa maailmankaikkeutemme historiaa sen alun osalta. Uusia tieteellisiä tuloksia on saavutettu niin ensimmäisten tähtien syntymisajankohdasta kuin oman Linnunratamme magneettikentästä.

Merkittävä uusi tutkimustulos on se, että maailmankaikkeuden ensimmäiset tähdet syntyivät noin 140 miljoonaa vuotta myöhemmin kuin aikaisemmin oli päätelty^[1]. Ero saattaa tuntua pieneltä jos sitä vertaa maailmankaikkeutemme 13,8 miljardin vuoden ikään, mutta näin ei ole. Sataneljäkymmentä miljoonaa vuotta myöhemmin syntyneet tähdet poistavat ongelmat mm. siitä, että ei tarvita mitään aikaisemmin tuntematonta energialähdettä maailmankaikkeuden uudelleen ionisoitumiseen.

Ajatus tuntemattomasta energialähteestä oli syntynyt Hubble avaruuskaukoputken ottamien erittäin syvä taivaan kuvien myötä. Kuvat osoittavat, että reionisaatio^[2] olisi pitänyt käynnistyä ensimmäisten galaksien syntyessä noin 300–400 miljoonaa vuotta maailmankaikkeuden alun jälkeen. Ongelma oli siinä, että silloin galakseissa ei ollut riittävää puhtia reionisaation käynnistämiseen. Galaksien ja ensimmäisten tähtien synty satamiljoonaa vuotta myöhemmin poistaa eksoottisen energialähteen tarpeen.

Planckin tekemien havaintojen perusteella on laskettu uusia lukuja maailmankaikkeudelle

• Maailmankaikkeuden ikä on 13,799±0,038 miljardia vuotta
• Hubblen vakio T₀ on 67,8±0,9 km/s/megaparsek^[3]
• Pimeän energian osuus on 69,2± 1,2 % koko massaenergiasta.

Planckin kokoamasta aineistosta on pystytty määrittämään myös mikroaaltotaustasäteilyn tiheydenvaihtelun muutos kulmamittakaavan funktiona (n_s) josta on myös käytetty ilmaisua ”skalaarispektrin indeksi”. Indeksi kuvaa inflaation lopun tilannetta. Planckin havainnoista on indeksille johdettu arvo 0,968, joka merkitsee sitä että suuren mittakaavan vaihtelun voimakkuus on hitusen voimakkaampaa kuin mitä on ennustettu useimmissa inflaatiomalleissa.

Tähtienvälisen avaruuden pöly pilvien ja Linnunradan magneettikentän rakenteen välinen vuorovaikutus näkyy Planckin tekemissä havainnoissa hyvin selvästi. Mikroskooppisen pienent pölyhiukkaset kääntävät pidemmän akselinsa kohtisuoraan magneettikenttään vastaan. Hiukkasista emittoitunut sähkömagneettinen säteily polarisoituu hiukkasista ja näin polarisaatiosuunnan määrittäminen kertoo magneettikentän suunnan ja pölyhiukkasten tiheyden. Kuvan värit kertovat säteilyn voimakkuudesta: tummanpunainen voimakkainta ja tumman sininen heikointa. Kuva ESA/Planck Collaboration.

Huomautukset

[1] 420 miljoonan vuoden ikäisessä maailmankaikkeudessa

[2] Uudelleen ionisoituminen (engl. reionization) on maailmankaikkeuden sisältämän (vety) kaasun ionisoitumista tähtien säteilemän uv-valon vaikutuksesta.

Noin 380 000 vuoden ikäisessä maailmankaikkeudessa protonit ja heliumytimet vangitsivat elektronit orbitaaleille (rekombinaatio), jolloin aineesta tuli sähköisesti neutraalia. Maailmankaikkeuden lämpötila oli tällöin noin 3000 K ja aine säteili voimakkasti valoa. Rekombinaation seurauksena sähkömagneettinen säteily pääsi etenemään vapaasti ja me havaitsemme sen nyt mikroaaltotaustasäteilynä (CMB).

Maailmankaikkeuden laajetessa sen lämpötila laski jatkuvasti ja koska tähtiä ei vielä ollut syntynyt, se oli myös pimeä. Tämä ajanjakso oli ensimmäinen kosminen pimeä aika ja sen on ajateltu kestäneen ensimmäiset 500 miljoona vuotta. Pimeä aika päättyi ensimmäisten kirkkaiden tähtien ja galaksien syntymisen myötä. Tähtien säteilemän voimakkaan uv-valon vaikutuksesta tähtiin sitoutumaton kaasuatomit (uudelleen) ionisoituivat ja muodostivat plasmaa.  Luonnollisesti ionisoituminen ei tapahtunut kaikkialla samaan aikaan vaan se vaati aikaa lähes 500 miljoonaa vuotta ennen kuin reionsaatio oli edennyt kaikkialle maailmankaikkeuteen. Tässä vaiheessa hieman alle miljardin vuoden ikäisen maailmankaikkeuden täytti harva ionisoitunut vety, joka ei pystynyt estämään sähkömagneettisen säteilyn etenemistä.

[3] Megaparsek on miljoona parsekia ja yksi parsek on 3,26 valovuotta (206 265 au). Etäisyys on se, josta Maan radan säde (1 au) näkyy yhden kaarisekunnin mittaisena. Tähtitieteilijät käyttävät parsekia (pc) laskuissaan etäisyysmittana, koska se tekee niistä helpompia, usein jopa päässä laskettavia.

Kirjauutuus: Avaruuden valloitus yksissä kansissa

Avaruuden vallo

Hannu Karttunen

Avaruuden valloitus

Ursa ry 2014

332 sivua

ISBN 978-952-5985-25-2

Tiedätkö mitä ovat avaruustutkimus tai avaruustähtitiede? Jos et, niin se selviää Hannu Karttusen kirjan Avaruuden valloitus ensisivuilla. Avaruustutkimus on rakettien, satelliittien ja luotainten kehittämistä, rakentamista ja käyttämistä. Avaruustähtitiede on näillä avaruuteen sijoitetuilla laitteilla tehtäviä tähtitieteellisiä havaintoja ja niiden tutkimista.

Avaruuden valloitus on tiivis lukupaketti avaruuslentojen historiasta, nykypäivästä ja hieman tulevaisuudestakin. Etenkin nuorempien lukijoiden tiedot avaruustutkimuksen historiasta voivat olla kovasti vajavaiset, sillä viimeisten seitsemänkymmenen vuoden aikana on tapahtunut hyvin paljon, josta edes Internetitkään ei välttämättä kerro kovin paljoa. Itse eläneenä suurimman osan tästä ajanjaksosta kirjan kertomat tapahtumat on itse ”koettu” uutisista ja päivälehtien sivuilta. Siinä mielessä kirjan alkuosan lukeminen oli jonkinlainen sukellus elettyyn elämään.

Historiaosuuden jälkeen Karttunen johdattaa lukijansa avaruustutkimuksen sovelluksiin ja avaruustähtitieteeseen kuten luotaimin tehtäviin havaintoihin lukuisista aurinkokuntamme kohteista joko hieman etäämpää tai kiertoradalla asettuen. Onkin mielenkiintoista todet, että aurinkokuntamme planeetoista kaikkia on onnistuttu havaitsemaan luotaimin kuluneiden vuosikymmenten aikana, vaikka se ei ole ollut aina ja joka kerta kovinkaan helppoa. Kirjan kirjoittamisen jälkeen tutkimattomien kappaleiden määrä on jo edelleen vähentynyt ja kuluvana keväänä (2015) saamme lähikuvia ja mittaustietoja vielä kahdesta kääpiöplaneetasta, tutkimuskohteina kun ovat Ceres, sekä Plutosta ja sen kuu Charon.

Avaruuden valloitus -kirja ei kuitenkaan ole pelkästään historiankirjoitusta vaan sen kolmannessa osassa tutustutaan avaruuslentojen ratadynamiikkaan, joka ei ole maallikoille kovinkaan helposti ymmärrettävissä. Tässä luvussa löytyy kirjan ensimmäiset matemaattiset kaavat, jotka eivät kuitenkaan ole kovin pahoja. Keskikoulumatematiikalla ne avautuvat ja niiden tuottama informaatio on tutustumisen arvoista. Etenkin maallikoiden kovasti mietityttänyt pakonopeus tai Lagrangen pisteet tulevat kirjassa selostetuksi. Jälkimmäisellä asialla on myös suomalainen ulottuvuus – mikä se on, lukaiseppa kirjasta!

Oletko koskaan miettinyt sitä seikkaa, että lähes kaikki avaruusalukset ja satelliitit lähetetään kantoraketeilla, joiden liikesuunta suuntautuu kohti itää? Ilmiselvästi sille on jonkin syy ja se selviää myös kirjaa lukemalla. Kirjasta voisi poimia joukoittain tällaisia mielenkiintoisia yksityiskohtia, mutta valitettavasti se ei tässä artikkelissa ole mahdollista.

Kirja on jo tähän mennessä osoittautunut huikeaksi lukupaketiksi, käsikirjaksi ja hakuteokseksi, mutta tämänkään ei vielä riitä. Kirjan neljäs osa keskittyy avaruustutkimuksen tulevaisuuteen. Jo kappaleen johdantokuva esittelee ihmisen elämistä avaruusasemilla tai avaruusarkilla matkaavaa siirtokuntaa muiden tähtien planeetoille. Kappale on kovasti lyhyt, mutta se antaa mielikuvitukselle siivet ja ehkäpä joku innostuu kirjoittamaan tästä teemasta laajemman kirjan.

Karttusen Avaruuden valloitus on selkeästi kirjoitettu, aihepiireiltään hyvin monipuolinen ja luultavasti alansa perusteos moniksi vuosiksi eteenpäin. Niinpä kirjaa voikin suositella kaikille avaruustutkimuksesta ja miksipä ei myös avaruustähtitieteestä kiinnostuneille.

Harrastajan tähtitaivas: Helmikuu 2015

Helmikuu on ylleensä vuoden kylmin, keskilämpötila on noin -7 ... -8 °C tietämillä. Se ei ehkä tunnu kovin kovalta pakkaselta mutta täytyy muistaa, että lämpötilavaihtelut voivat olla suuria. Vuonna 1990 mitattiin helmikuussa korkein läpötila +9 °C ja vuonna 2007 peräti -32 °C. 

Säätyyppi on talvinen, jolloin korkeapaineessakaan pilvisyys ei usein rakoile. Selkeän yön sattuessa lämpötila laskee tuntuviin pakkaslukemiin, joten havaitsijan täyy pitää huolta omasta vaatetuksestaa mutta myös laitteiden kylmälle alttiiden osien lämmittämisesta. Etenkin paristot ja akut ovat erityisen herkkiä kylmälle.

Venus ja Mars näkyvät lähellä toisiaan
helmikuun loppupuolella. Piirros
Kari A. Kuure.

Aurinko on siirtynyt sen verran pohjoista kohti, että päivän pituus on pidentynyt jo jonkin verran. Kuukauden alussa valoisaa aikaa on 7 h 35 m ja kuukauden päättyessä 10 h 9 m. Auringon korkeus etelämeridiaanin ylittäessään on vastaavasti 11,3° ja 20,5°.

Kuu saavuttaa eteläisimmän deklinaationsa 14.2. ja pohjoisimman 27.2. Ratansa kaukaisimman pisteen se saavuttaa 6.2. (403 400 km) ja lähimmillään se on 19.2. (360 600 km). Kulmahalkaisijat vastaavasti ovat 29,6 ja 33,1 kaariminuuttia.

Kuun vaiheet ovat: täysikuu 4.2. kello 1.09, vähenevä puolikuu 12.2. kello 5.50, uusikuu 19.2. kello 1.47 ja kasvava puolikuu 25.2. kello 19.14.

Merkurius on näkyvissä aamutaivaalla nousten ensimmäisen viikon jälkeen parhaimmillaan 57 minuuttia ennen Aurinkoa. Kuukauden lopulla ero nousuajoissa on vain 21 minuuttia. Merkuriuksen kirkkaus kasvaa nopeasti kuukauden alun 4,3^m:sta 0,1^m. Nopea muutos liittyy tammikuun lopussa olleeseen alakonjunktioon. Vastaavasti planeetan kulmahalkaisija vähenee 10,3”:sta 6,4 kaarisekuntiin. Suurimman läntisen elongaation 26,7° Merkurius saavuttaa 24. päivänä.

Venus on Auringon itäpuolella noin 27° ja näkyy siis iltataivaalla. Planeetan laskuaika on noin kolme tuntia auringonlaskun jälkeen. Planeetan kirkkaus on -3,8m ja kulmahalkaisija noin 11,6 kaarisekuntia. Näillä arvoilla Venus on erittäin hyvin havaittavissa selkeinä iltoina.

Mars on näkyvissä iltataivaalla. Se laskee kuukauden alkupuolella noin 3,5 h ja kuukauden lopulla vajaan kolme tuntia auringonlaskun jälkeen. Planeetan kirkkaus on vain 1,2^m ja kulmahalkaisija 4,3 kaarisekuntia. Vähäisestä kirkkaudesta johtuen planeetan näkeminen ei ole mahdollista ennen kuin läntinen horisontti on tummentunut riittävästi ja silloin planeetta on jo hyvin lähellä horisonttia. Mars on Vesimiehessä.

Jupiter on erinomaisesti horisontin yläpuolella koko yön. Se nousee Auringon laskiessa ja laskee auringonnousuna aikaan. Etelässä planeetta on puolenyön tienoilla, jolloin korkeutta on peräti 45°. Jupiterin kirkkaus saavuttaa huippuarvon -2,4^m 6. päivänä johtuen oppositiosta ja samaan aikaan sen kulmahalkaisija on suuri 45,4 kaarisekuntia. Näillä arvoilla planeetta on mitä erinomaisin havaintokohde ja se löytyy Leijonasta.

Saturnus nousee horisontin yläpuolelle aamuyön tunteina noin 4,5 tuntia ennen auringonnousua. Planeetta saavuttaa etelämeridiaanin noin tuntia ennen auringonnousua ja on silloin hieman alle 10° korkeudella. Saturnuksen kirkkaus on vaatimatonta luokkaa, vain noin 0,7^m ja kulmahalkaisija on noin 17 kaarisekuntia. Saturnus on siirtynyt Skorpioniin.

Uranus on näkyvissä iltataivaalla ja laskee kuukauden alkupuolella lähellä puoltayötä. Kuukauden loppuun tultaessa laskuaika on siirtynyt iltaa noin kello 21.30 tietämille. Visuaalisesti Uranusta havainnoivat suuntaavat kiikarinsa Kaloihin. Uranuksen kirkkaus on 5,9^m ja kulmahalkaisija 3,4 kaarisekuntia.

Neptunus ja Venus ovat konjunktiossa 1.2. kello 13.25. Planeettojen välinen ero on 0,8° ja Neptunus on Venuksen yläpuolella. Neptunuksen kirkkaus on vain hieman alle 8^m, joten ei ole mitenkään varmaa, että sitä kiikarinsa tai kaukoputken kuvakenttään saisi ennen kuin se painuu horisonttiin hieman yli kaksi tuntia auringonlaskun jälkeen. Tehtävää vaikeuttaa horisontin läheisyydessä olevat pilvet vaikka muutoin selkeää olisikin. Neptunus on Vesimiehessä.

Törmäsikö meteoroidi Antarktikselle?

Kuvakaappaus Christian Müllerin julkaisemasta
YouTube-videosta, jossa näkyy epäilty törmäyskraatterin
jäännökset. 

Syyskuun 3. päivänä vuonna 2004 havaittiin Antarktiksella noin 30 km korkeudella valtava tiivistymisvana, jonka tutkijat arvelivat isohkon meteoroidin syöksymisestä ilmakehään. Itse törmäystä ei kuitenkaan havaittu.

Vuonna 2007 julkaistiin tutkimus^[1], jonka mukaan samana päivänä havaittiin infraääniä^[2] havaitsevilla valvonta-asemilla^[3] ja Etelämantereelle paikannettu voimakas äänijälki. Äänijäljen analyysissä saatiin tulos, että kyseisen ilmiön oli aiheuttanut avaruudesta ilmakehään syöksynyt kappale^[4].

Tämän jälkeen kului aikaa aina viimevuoden joulukuun 20. päivään, jolloin geofyysikko Christian Müller (Alfred Wegener Institute) johtama työryhmä havaitsi lentokoneesta noin 2 km laajuisen renkaan Antarktiksen jäätiköllä. Kuusi vuorokautta myöhemmin he palasivat alueelle valokuvaten ja skannaten aluetta kahdelta eri korkeudelta. Tutkimusryhmän mielestä kyseinen jälki oli syntynyt vuonna 2004 ja se on mitä ilmeisimmin meteorikraatteri. Heidän näkemystään tukee havaittu tiivistymis-savuvana ja äänihavainnot.

Infraäänien kuunteluasema Gröönlannissa.
Kuva Wikimedia Commons.

Jos jälki todella osoittautuu törmäyskraatteriksi, sen aiheuttanut kappale on ollut kooltaan noin 100 metrinen. Lopulliseen kokomääritykseen vaikuttaa törmäävän kappaleen materiaali, massa ja nopeus, joten pelkän kraatterin koon perusteella ei kovinkaan tarkkaa arviota törmäävästä kappaleesta voida saavuttaa. Jääkairaukset (oletetulla) törmäyspaikalla voi tuoda esiin jäänteitä asteroidista ja sen materiaalista tai antaa jonkun muun selityksen havaitulle ympyrälle.

Huomautukset

[1] Earth, Moon and Planets, 10.1007/s11038-007-9205-z. Date: 13 Dec 2007 Stephen J. Arrowsmith, Doug ReVelle, Wayne Edwards, Peter Brown: Global Detection of Infrasonic Signals from Three Large Bolides.

[2] Infraäänet ovat ääniaaltoja joiden taajuus on ihmisen kuulokynnyksen alapuolella. Yleisesti kuulokynnyksenä pidetään noin 20 Hz taajuutta. Infraääniin lasketaan vielä niinkin matalata taajuudet kuin 0,001 Hz.

[3] International Monitoring System (IMS), jonka tehtävänä on valvoa ydinsulkusopimuksennoudattamista. Sen mittausasemat muodosta koko maapallon kattavat verkostot, joihin kuuluu 50 seismistä asemaa ja 120 ulkopuolista, mutta verkostoon liitettyä asemaa; 11 hydroakustista kuunteluasemaa 0,02 – 4 Hz taajuudella; 60 infraäänen kuunteluasemaa; 80 ilmakehässä kulkeutuvien radioaktiivisten aineiden ja laskeuman tarkkailupistettä sekä 16 radioaktiivisten aineiden analyysiin keskittynyttä laboratoriota.

[4] Samassa julkaisussa julkaistiin kahden muun ilmakehään syöksyneen kappaleen äänijälkien analyysit: lokakuun 7. 2004 Intian Valtameren yllä ja joulukuu 9. 2006 Pohjois-Afrikan yllä havaitut ilmiöt. 

Ensimmäiset tutkimustulokset Rosetasta julkaistu!

Komeetan P67 P :n alueet on nimetty egyptiläisten jumalien
mukaan. Alueiden nimet ja niiden merkitys on selostettu
tekstissä. Kuva ESA/Rosetta/MPS for OSIRIS Team MPS/UPD/LAM/IAA/SSO/INTA/UPM/DASP/IDA.

Euroopan avaruusjärjestön (ESA) Rosetta-luotaimen tekemät mittaukset ja kartoitukset komeetta 67P / Churyumov-Gerasimenkosta (67P) on nyt tutkittu ja julkaistu. Tieteellisten julkaisujen määrä kasvaa lähikuukausina merkittävästi, mutta jo nyt julkaistut tulokset ovat merkittävästi yksityiskohtaisempia kuin mitä milloinkaan komeetoista on voitu julkaista.

ESAn Rosetta-luotain saavutti komeetta 67P viime elokuussa ja asettui sitä kiertävälle radalle. Rosetan mukana oli laskeutumisluotain Philae, joka onnistui laskeutumaan komeetalle marraskuun 12. päivänä, mutta onnettomuudekseen kiinnitysjärjestelmät epäonnistuivat kiinnittäessään luotainta komeetan pintaan, joka sinkoutui johonkin varjoisaan koloon. Tämän lisäksi luotain joutui noin 30° kaltevaan asentoon ja sen seurauksena MUPUS (Multipurpose Sensors for Surface AND Subsurface Science) koetin ei onnistunut tunkeutumaan pintaa syvemmälle ja mitä ilmeisimmin myös rikkoontui. Pinta oli odotettua kovempaa jäätä.

Hiilidioksidin ja veden suhde komeetta 67 P:n eri alueilla.
Kuva ESA/Rosetta/MPS for OSIRIS Team
MPS/UPD/LAM/IAA/SSO/INTA/UPM/DASP/IDA.

Kolossaan Philae sai vain 1,5 h auringonvaloa aurinkokennoilleen komeetan 12,4 h pyörähdysajan aikana. Tämän seurauksena akut tyhjenivät muutaman kymmenen tunnin toiminnan jälkeen ja radioyhteys laskeutujaan katkesi 54 tunnin kuluttua laskeutumisesta. Laskeutujan kaikki kymmenen mittalaitetta ehtivät kuitenkin lähettää joitakin tietoja.  ESAn insinöörit uskovat Philaen selviävän äärimmäisestä kylmyydestä ja palaavan toimintakuntoon lähempänä komeetan periheliä ensi elokuussa, kun auringonvaloa on enemmän saatavilla.

Rosetta on jatkanut komeettaytimen havainnointia ja kartoitusta. Tutkijat ovat nimenneet ytimessä esiintyviä ja hieman erityyppisiä alueita muinaisten egyptiläisten jumalien mukaan. Alueita on kaikkiaan 19 erilaista, jotka jakaantuvat viiteen perustyyppiin; alueet ovat pölyisiä^[1], hauraasta materiaalista koostuvia alueita joissa on kuoppia ja pyöreitä alueita^[2], laajoja painumia^[3], laakeita alueita^[4] ja paljastuneita kovapintaisia alueita^[5]. ESA on julkaissut kartan johon nämä erityyppiset alueet on merkitty.

Komeetan haiduttamien kaasujen määrä ja pölyn erottuminen on
merkittävästi lisääntynyt viime kuukausina.
Kuva ESA/Rosetta/MPS for OSIRIS Team
MPS/UPD/LAM/IAA/SSO/INTA/UPM/DASP/IDA.

Aikaisemmat komeettahavainnot ovat tuoneet meille näkemyksen, että komeetan ilmakehä^[6], koma, on hyvin homogeeninen sisältäen tasaisesti vesihöyryä ja muita haihtuvia kaasuja (CO ja CO2 yms.). 67P:n kodalla tämä ei näyttä näin ole, sillä näiden kaasujen keskinäiset määräsuhteet vaihtelevat komeetan pyöriessä ja Rosettan kiertäessä radallaan ydintä. Kaasujen määräsuhteiden vaihtelu oli havaittavissa jo 200 km etäisyydeltä komeetasta jo ennen kuin luotain oli edes asettunut ydintä kiertävälle radalle.

Mielenkiintoinen havainto on myös se, kuinka komeetta kehittää itselleen magneettikentän.  Komeetan lähestyessä Aurinkoa, sen ytimestä haihtuva vesihöyry ionisoituu ultraviolettivalon vaikutuksesta. Vasta syntyneet ionit kiihdyttävät vauhtiaan aurinkotuulen hiukkasten toimiessa kiihdyttimenä. 

Aurinkoa lähestyessää komeettaan kohdistuva aina vain voimakkaampi lämpö nostaa koman tiheyttä ja ionisaatioastetta, jolloin jossakin vaiheessa ilmakehästä tulee sähköä johtava. Tällöin syntyy koko komeetan kattava magneettikenttä, joka luonnollisesti pyrkii pitämään yllä omaa muotoaan. Sen vuorovaikuttaessa aurinkotuulen kanssa syntyy sokkiaalto, joka ohjaa merkittävän osan aurinkotuulen hiukkasista komeetan sivuitse ja hidastaa magneettikenttään päätyvien hiukkasten nopeutta. Näin komeetan magneettikenttä suojaa sen ilmakehää aurinkotuulen rapauttavalta vaikutukselta.

Komeetta 67P / Churyumov-Gerasimenko koostuu kahdesta suuremmasta lohkosta ja niiden välisestä kannaksesta. Pienempi lohko on kooltaan 2,6×2,3×1,8 km ja suurempi lohko 4,1×3,3×1,8 km. Komeetan kokonaistilavuus on 21,4 km³ ja sen kokonaismassa on noin 10 miljardia tonnia. Näin ollen keskitiheys on 470 kg/m³, mikä on tavattoman vähän koska jäästä ja pölystä koostuvan kappaleen keskitiheys pitäisi olla luokkaa 1500–2000 kg/m³. Ainoa oikea päätelmä tästä on se, että komeettaytimen täytyy olla erittäin huokoinen (70–80 %), sen pinnanalaisessa rakenteessa täytyy olla onkaloita jotka ovat jääneet keskenään heikosti toisiinsa liittyneiden kappaleiden väliin.

Huomautukset

[1] Ma’at, Ash ja Babi

[2] Seth

[3] Hatmehit, Nut ja Aten

[4] Hapi, Imhotep ja Anubis

[5] Maftet, Bastet, Serqet, Hathor, Anuket, Khepry, Aker, Atum ja  Apis

[6] Monissa suomenkielisissä teksteissä käytetään myös nimitystä kaasukehä. Aivan tarkkaan ottaen ilmakehän ja kaasukehän välillä on ero, sillä ilmakehä koostuu suurelta osaltaan neutraaleista atomeista ja molekyyleistä, kun taas kaasukehän merkittävin osa on ionisoituneet atomit ja mahdollisesti molekyylit. Sillä, että onko ilmakehässä happea tai ei, ei ole merkitystä! Näin ollen planeetoilla ja kuilla on yleensä ilmakehä ja tähdillä kaasukehä (jos ilmaisua välttämättä halautaan tai tarvitsee käyttää).

Englanninkielisissä teksteissä näiden kahden olotilan välistä eroa ei yleensä tehdä (vaan se selviää asiayhteydestä) ja silloin siellä käytetään sanaa ”atmosphere”.