Uutuuskirja: Eksoplaneetat

Heikki Oja
Eksoplaneetat
Ursa ry 2020
Nid. 256 sivua
ISBN 978-952-5985-82-5

 

Kukapa ei olisi kuullut eksoplaneetoista, siis planeetoista, jotka kiertävät muiden tähtien kuin Auringon kiertoradoilla. Tällä hetkellä niitä tunnetaan pyörein luvuin noin 4 000 ja lisää löytöjä tehdään viikoittain. Näyttääkin siltä, että Linnunradassa eksoplaneettoja on paljon enemmän kuin tähtiä, ja se on paljon se.

Kuten arvata saattaa, eksoplaneettoja on hyvin erilaisia. Oman Aurinkokuntamme planeetatkin ovat erilaisia, varsinkin kun verrataan esimerkiksi Merkuriusta Jupiteriin. Samankaltaiset erot vahvistettuna kertoimella kymmenen on havaittavissa eksoplaneetoista ja tulevaisuus paljastaa aivan varmasti vielä enemmän erojen eri eksoplaneettojen välillä. Planeetat omassa Aurinkokunnassamme ovat teema ja eksoplaneetta ovat sen lukemattomat muunnelmat ja variaatiot.

Heikki Oja on paneutunut kirjassaan Eksoplaneetat näin muunnelmiin hyvin perusteellisesti. Äkkiseltään tuntuu kuin Heikki olisi lukenut jokaisen tutkimuksen, joka eksoplaneetoista on ikinä tehty. Näin ei tietystikään ole mutta aivan varmasti niitä luettuja tutkimuksia on hyvin paljon.

Eksoplaneettojen ominaisuudet, kuten koot, vaihtelevat suuresti. Samoin lämpötila laavaplaneetoista ikuisesti jäässä oleviin planeettoihin asti. Ilmakehän paksuus ja koostumus vaihtelee hyvin paljon, samoin vesipitoisuus: toiset ovat hyvin kuivia aavikkoplaneettoja ja toiset vesiplaneettoja, joista ei kuivaa maata löydy. Yksi erityinen eksoplaneettojen ryhmä on tutkijoiden suuren mielenkiinnon kohteena: maapallon kaltaiset (Maa v.2) tai hieman massiivisemmat supermaat. Niitä on huomattavan vaikea havaita, mutta siitä huolimatta niitäkin on löytynyt koko joukko, ei kuitenkaan niin paljoa kuin Jupiterin tai Neptunuksen koko luokaa olevia.

Yksi tärkeimmistä ominaisuuksista ja eroista Aurinkokuntaamme verrattuna on se, millaisilla radoilla eksoplaneetta kiertävät omaa tähteään. Etäisyys määrittelee hyvin monia eksoplaneettojen ominaisuuksista. Monet eksoplaneetat kiertävä radoilla, jotka ovat hyvin lähellä tähteään. Usein tällaisessa tapauksessa moniplaneettaisien järjestelmien kaikki kiertoradat mahtuisivat Merkuriuksen radan sisäpuolelle.

Tämänhetkistä tutkimusta rajoittaa se, että suurin osa tehdyistä löydöistä on tehty ylikulkumenetelmällä. Meistä katsottuna eksoplaneetan kulkiessa tähden editse, se himmentää tähden valoa aavistuksen verran. Ongelmat tässä tavassa havaita eksoplaneettoja on kahdenlaisia: Yleensä vain planeetan koko ja etäisyys tähdestä on mahdollista määrittää. Sen sijaan moni muu asia, kuten esimerkiksi planeetan massa jää selvittämättä. Ylikulkuja havaitsemalla on myös mahdollista havaita vain 1 – 2 % kaikista planeetoista, muut planeetat jäävät löytymättä tai ainakin niiden löytöjen määrä on huomattavasti vähäisempi. Tämä selittyy sillä, että muut menetelmät vaativat havaintoaikaa isoista kaukoputkista ja kuten tiedetään, näiden laitteiden havaintoajat ”ovat kortilla”.

Eksoplaneetat-kirja on hyvin perusteellinen. Se kertoo lähes kaiken sen, mitä eksoplaneetoista tiedetään, ja vieläpä hyvin ymmärrettävästi. Eksojen rinnalla myös oman Aurinkokuntamme planeettoja käsitellään siten, että se avaa uusia näkökulmia niiden ominaisuuksiin.

Kirjan ulkoasu on loistava. Kirjassa on erinomainen kuvitus ja luettavat luvut ovat lyhyitä, kerralla luettavia. Lisäksi kirjassa on varmasti saman verran tietolaatiokoita, jossa kerrotaan esimerkkejä kulloinkin käsiteltävästä asiasta. Näin teoria puoli saa ”lihaa luiden ympärille”. Laaja liiteosa on myös mielenkiitoinen ja helposti saavutettava, sillä näiden asioiden löytäminen Internetin syvyyksistä ottaisi varmasti jokusen tovin.

Jälleen kerran kirjoittajan, kirjan taittajan (Heikki ja Arja Oja) ja Ursan (kustannustoimittaja Suvi Syrjä) yhteistyönä on syntynyt kirja, jota on helppo suositella kaikille aihepiiristä kiinnostuneille.

Kari A. Kuure

Venuksesta on löydetty mahdollisesti elämän olemassaoloon viittaava molekyyli

 14. syyskuuta 2020

eso2015fi / Pasi Nurmi — Tutkimustiedote

Kansainvälinen tähtitieteilijöiden ryhmä ilmoitti tänään löytäneensä Venuksen pilvistä harvinaisen fosfiini molekyylin. Maapallolla tätä kaasua syntyy vain teollisesti tai hapettomissa ympäristöissä viihtyvien mikrobien tuottamana. Tähtitieteilijät ovat vuosikymmenien ajan spekuloineet, että Venuksen korkealla olevat pilvet voisivat toimia mikrobien asuinpaikkana, jossa ne ovat kaukana kuumasta pinnasta, mutta pystyvät sietämään pilvien erittäin suurta happamuutta. Fosfiinin havaitseminen voisi viitata tällaiseen Maan ulkopuoliseen pilvissä leijuvaan elämään.

Venuksen ilmakehästä on havaittu fosfiinia. Kuva ESO.

”Kun näimme ensimmäiset merkit fosfiinista Venuksen spektrissä, se oli shokki!”, tutkimusryhmän johtaja Jane Greaves Cardiffin yliopistosta Britanniasta sanoi. Hän oli ensimmäinen, joka havaitsi merkkejä fosfiinista James Clerk Maxwell teleskoopilla (JCMT) tehdystä havainnoista. Teleskooppia operoi Itä-Aasian observatorio Havaijilla. Löytö vahvistettiin 45 antennin Chilessä sijaitsevalla Atacama Large Millimetri/submillimetri Array (ALMA) havaintolaiteella, joka on James Clerk Maxwell teleskooppia herkempi havaintoilaite. Euroopan eteläinen observatorio (ESO) on yksi ALMA:n kumppaneista. Molemmat tutkimusyksiköt havaitsivat Venusta noin 1 millimetrin aallonpituudella. Vain korkealla vuoristoissa tai ylätasangoilla sijaitsevat teleskoopit pystyvät havaitsemaan tällä aallonpituudella tehokkaasti.

Kansainvälinen tutkimusryhmä, johon kuuluu tutkijoita Britanniasta, Yhdysvalloista ja Japanista, arvioi, että fosfiinia esiintyy Venuksen pilvissä pienenä pitoisuutena, joka vastaa vain noin kahtakymmentä molekyyliä miljardissa molekyylissä. Havaintojen jälkeen he tekivät laskelmia nähdäkseen, voisiko tämä määrä olla peräisin luonnollisista planeetan ei-biologisista prosesseista. Joitakin selvitettyjä tekijöitä olivat auringonvalo, pinnalta ylöspäin siirtyvät mineraalit, tulivuoret tai salamointi, mutta mikään näistä ei voinut tuottaa lähellekään tarpeeksi fosfiinia. Näiden ei-biologisten lähteiden havaittiin saavan aikaan korkeintaan kymmenestuhannesosan siitä fosfiinimäärästä, jonka teleskoopit näkivät.

Fosfiinin kulkeutuminen yläilmakheään. Kuva ESO.

Tuottaakseen Venuksessa havaitun määrän fosfiinia (joka koostuu vedystä ja fosforista) maanpäällisten organismien olisi tuotettava kaasua vain noin 10 % niiden maksimaalisesta tuottavuudesta. Maan bakteerien tiedetään tuottavan fosfiinia. Ne ottavat mineraaleista tai biologisesta materiaalista fosfaattia, lisäävät vetyä ja lopulta tuottavat fosfiinia. Venuksen mahdolliset organismit olisivat luultavasti hyvin erilaisia kuin serkkunsa Maassa, mutta nekin voisivat olla kaasukehässä havaitun fosfiinin lähteenä.

Vaikka fosfiinin löytyminen Venuksen pilvistä tuli yllätyksenä, tutkijat ovat varmoja havainnostaan. ”Olimme helpottuneita, kun Venus oli sopivassa kulmassa Maahan nähden hyville ALMA:n seurantahavainnoille. Tietojen jatkokäsittely oli tosin hankalaa, sillä ALMA:a ei yleensä käytetä hienovaraisten tekijöiden löytämiseksi hyvin kirkkaista kohteista kuten Venuksesta", tutkimusryhmän jäsen Anita Richards Britannian ALMA-aluekeskuksesta ja Manchesterin yliopistosta kertoi. ”Lopulta huomasimme, että molemmissa observatorioissa oli nähty sama asia, eli säteilyn heikko absorptio oikealla fosfiinikaasun aallonpituudella, missä fosfiinin alapuolella olevat lämpimämmät pilvet taustavalaisevat molekyylejä”, lisäsi Greaves, joka johti tänään Nature Astronomy-lehdessä julkaistua tutkimusta.

Fosfiinin spektriviiva löytyi radiotaajuuksilla. Kuvan taustana havainnekuva siitä, kuinka ALMA näkee Venuksen alimillimetriaalloilla. Kuva ESO.

Tutkimusryhmän jäsen Clara Sousa Silva yhdysvaltalaisesta Massachusetts Institute of Technologysta, on tutkinut fosfiinia ”elämänmerkki”-kaasuna muiden tähtien ympärillä olevien planeettojen ei-happea käyttävien elämänmuotojen etsimiseksi. Tämä sopii tähän tarkoitukseen hyvin, koska normaali kemia tekee fosfiinia niin vähän. Hän kommentoi: ”Fosfiinin löytäminen Venuksella oli odottamaton bonus! Löytö nostaa esille monia kysymyksiä, kuten miten mitkään eliöt voisivat selvitä Venuksella hengissä. Maapallolla jotkin mikrobit selviävät ympäristössä, jossa happopitoisuus on jopa noin 5 %, mutta Venuksen pilvet koostuvat lähes yksinomaan haposta”.

Tutkimusryhmä uskoo, että heidän löytönsä on merkittävä, koska he voivat sulkea pois monia vaihtoehtoisia tapoja fosfiinin tuottamiseksi. He tunnustavat kuitenkin, että ”elämän” olemassaolon vahvistaminen vaatii paljon enemmän työtä. Vaikka Venuksen korkeissa pilvissä on jopa miellyttävä 30 celsiusasteen lämpötila, niin ne ovat uskomattoman happamia. Pilvissä on noin 90 % rikkihappoa, joka aiheuttaa suuria vaikeuksia kaikille mikrobeille, jotka yrittävät siellä selvitä.

ESO:n tähtitieteilijä ja ALMA:n Euroopan operaatioiden manageri Leonardo Testi, joka ei osallistunut tähän uuteen tutkimukseen, sanoi: ”Fosfiinin ei-biologista alkuperää oleva tuotanto Venuksella voidaan poissulkea perustuen nykyiseen käsitykseemme kivisten planeettojen ilmakehässä tapahtuvasta fosfiinikemiasta. Venuksen ilmakehässä olevan elämän olemassaolon vahvistaminen olisi suuri läpimurto astrobiologialle. Siten tämän jatkoksi on tärkeää tehdä lisää teoreettista ja havaintoihin perustuvaa tutkimusta, joilla voidaan poissulkea se mahdollisuus, että kiviplaneetoilla fosfiinilla voi olla erilainen kemiallinen alkuperä kuin Maassa”.

Lisähavainnot Venuksesta ja aurinkokuntamme ulkopuolisista kivisistä planeetoista ESO:n tulevan Erittäin suuren teleskoopin (Extremely Large Telescope) ja muiden teleskooppien avulla voivat auttaa keräämään tietoa fosfiinin alkuperästä, sekä etsimään elämän merkkejä Maan ulkopuolelta.

 

Venus valokuvattiin ensimmäisen kerran Mariner 10 luotaimella. Kuva NASA.

Kommentti

Avaruusmagasiini pyysi tuoreeltaan kommentin uutisesta Turun Yliopistossa työskentelevältä molekulaarisen kasvibiologian dosentilta FT Kirsi Lehdolta, joka tunnetaan myös astrobiologina ja Ursan (2019) julkaiseman kirjan Astrobiologia kirjoittajana. Kirsi kommentoi näin:

”Olen nähnyt uutisen, mutta en ole lukenut varsinaista tutkimusta. En siis vielä tiedä millä (tutkijat) perustelevat sitä olettamusta, että fosfiinia ei voisi syntyä abioottisesti, siis suoraan spontaanien mineraalisten reaktioiden kautta. Alkuaine fosfori on hyvin reaktiivista ja reagoi esim. veden tai NaOH:n kanssa ja tuottaa fosfiinia. Elämän kannalta tämä olisi hyvin suotava aina, sillä erilaiset pelkistyneet fosforiyhdisteet olisivat erittäin suotuisia ja liukoisia lähtöaineita elämän synnyn reaktioille. Niitä ei enää löydä maan pinnalta, koska ne välittömästi hapettuvat hapellisessa ympäristössä, mutta alun perin, nuorella Maalla, sen kuumissa ja hapettomissa olosuhteissa olisi hyvin voinut olla.

Mutta joka tapauksessa: Fosfiini ei missään tapauksessa edusta mitään elävää. Olisipahan vain yksi hyvä lähtöaine elämän syntyyn -- mutta jo muutenkin tiedetään, että jonkinlaisia pelkistyneitä fosforituotteita (esim. schreibersiittia, jossa fosforin pelkistysaste on sama kuin fosfiinissa) on tullut tänne ainakin meteoriittien mukana. Siis, ei ollut kovinkaan yllättävää, että sitä on olemassa myös Venuksen kuumissa/energiarikkaissa ja hapettomissa oloissa.”

 

Avaruusmagasiinin kommentti: Fosfiini ei ole aivan niin harvinainen elottomilla planeetoilla kuin mitä artikkelissa annetaan ymmärtää. Jupiterin ilmakehästä on myös havaittu fosfiinin spektri ja siellä sen ainoa syntytapa on epäorgaaninen. Näin ollen fosfiinin ja mahdollisen mikrobielämän yhdistäminen samaan artikkeliin ei edusta kovinkaan hyvää tieteellisen julkaisutoiminnan periaatteita. Joka tapauksessa lisää vertaisarvioituja tutkimuksia täytyy tehdä ja tulevaisuudessa varmastikin Venukseen lähetetään tutkimusluotaimia, jotka kykenevät toimimaan myös Venuksen ilmakehän yläosassa. Venuksen ilmakehä on tiheä ja noin 50 – 60 km korkeudella ilmanpaine ja lämpötila on suunnilleen sama kuin maanpinnalla. 

 

NASA synnytti uutistulvan tyhjästä

NASAn uutisointi menee, jos nyt ei usein, niin silloin tällöin aivan överiksi. Näin kuitenkin tapahtui eilen (24.8.2020) kun NASA tiedotti, että Vaalipäivän asteroidi ei törmää maapalloon. Maailman lehdistö tarttui aiheeseen ja lukemattomien lehtien otsikoissa kerrotaan NASAn uutisoineen asteroidista.

NASAn kuvituskuva asteroidista. Kuva NASA.

En onnistunut jäljittämään alkuperäistä tai edes sellaista uutista, joka ei ollut saanut alkuaan NASAn tiedotteesta. NASAn Twitter-tilillä on twiitattu jotain aiheesta, mutta sitäkään en päässyt kaivelemaan, kun en ko. firman palveluja käytä.

Mistä siis on kysymys? Tarkkaan ottaen kohun aiheena oli pienen pieni, halkaisijaltaan noin 2 metrinen kivenmurikka, joka havaittiin avaruudesta vuonna 2018. Se sai luettelotunnuksekseen 2018 VP1, jolloin siitä tuli Apollo-luokan asteroidi. Sen kaksivuotinen rata tuo sen maapallon lähelle ja ohitus tapahtuu vain päivää ennen Yhdysvaltain presidentin vaalia marraskuun 2 päivänä. Siitä nimitys Vaalipäivän asteroidi. Ohitusetäisyys on 4 994,76 km.

NASA laskee törmäykselle todennäköisyyden 1:240, joten kovin suuresta todennäköisyydestä ei ole kysymys. Jos törmäys todennäköisyyden vastaisesti tapahtuisi, mitään dramaattista ei tapahtuisi. Asteroidi, tai pitäisikö puhua meteoroidista, on kooltaan niin pieni, että se hyvin suurella todennäköisyydellä tuhoutuisi ilmakehässä täysin. Ainoastaan siinä tapauksessa, että kappale koostuisikin rauta-nikkeliseoksesta, suurempia kappaleita voisi päätyä maanpinnalle. Rautameteoroiditkin ovat hyvin huokoisia kappaleita, joten nekin pirstoutuvat ilmakehässä alkuperäistä paljon pienemmiksi kappaleiksi.

Jotta asian merkitys selvenisi, täytyy vielä kertoa, että tämän kokoisia ja paljon suurempiakin kappaleita menee maapallon ohi päivittäin, joskus jopa useita. Jotkut näistä lähelle tulevista kappaleista päätyvät maapallon ilmakehään ja tuhoutuvat niiden pudottua riittävän syvälle ilmakehään. Yleensä tuhoutuminen tapahtuu viimeistään 20 – 40 km korkeudella ja vain pölyä laskeutuu myöhemmin maanpinnalle. Tšeljabinskin asteroidin koko oli noin 20 metriä ja se pirstoutui ilmakehässä noin 20 km korkeudella helmikuussa 2013.

Asteroidin lähiohitus

Sunnuntaiaamuna (16.8.2020) kello 7.09 Suomen aikaa maapallon ohitti pieni asteroidi 2020 QG vain hieman alle 3000 km korkeudelta^[1]. Asteroidin kooksi arvioitiin 2 – 5 meträ, joten kovin suurta vahinkoa (jos lainkaan) se ei olisi saanut aikaan, vaikka joitakin kappaleita olisikin päätynyt maanpinnalle, tai tässä tapauksessa eteläiseen Tyyneen mereen asti.

Asteroidin lähiohitus tapahtui sunntaina kello 4.09 UTC aikaan. Kuva esittää astyroidin rataa (valkoinen viiva) suhteessa maapallon rataan (sininen viiva). Lisäksi kuvaan on merkitty Kuun rata. Pisteet viiveoilla esittävät kohteiden paikkoja ko. ajanhetkellä. Kuvakaappaus JPLn Small-Body Database Browserista.

Suurin ongelma tässä tapauksessa oli kuitenkin se, että asteroidi havaittiin vasta kun kuusi tuntia oli kulunut lähiohituksesta. Se lähestyi maapalloa ns. Auringon suunnasta, joten sen havaitseminen optisilla kaukoputkilla oli ja on mahdotonta. Vaikka maapallolla on toiminnassa kymmeniä asteroidien etsimis- ja kuvausohjelmia, yksikään niistä ei voi tehdä havaintoja ja löytöjä päivätaivaalta.

Lähivuosina tähän saattaa tulla muutos, sillä NASA on kehittämässä avaruuskaukoputkea, joka tekisi asteroidien etsintää avaruudesta, jolloin valoisa ilmakehä ei häiritse havaintoja. Tosin NASAn tehtävänä on etsiä vain yli 140 metrisiä järkäleitä, joiden lasketaan aiheuttavan kaupunkien kokoisella alueella merkittävää tuhoa ja ihmishenkien menetyksiä. Hyvällä onnella paljon pienemmätkin asteroidit tulevat havaituksi ennen maapallon ohitusta. NASAn avaruuskaukoputken arvioidaan valmistuvan vuoteen 2025 mennessä.

Mitä voitaisiin tehdä, jos NASAn alarajalle sijoittuva asteroidi havaitaan olevan suoralla törmäyskurssilla maapallon kanssa? Maapallon pinta-alasta noin 70 % on merta ja sen lisäksi on jonkin verran asumattomia vuoristoja, aavikkoja ja erämaita, joten törmäävän asteroisin mahdollisuus osua asutuskeskuksiin on suhteellisen pieni (ei kuitenkaan nolla). Tämä osumismahdollisuus oli melkein toteutua helmikuussa 2013 Tšeljabinskin kohdalla. Kaikeksi onneksi lähes 20 metrin asteroidi meni kuitenkin ohi ja pirstoutui ilmakehässä hieman kaupungin ulkopuolella. Vaurioita kuitenkin syntyi paineaallon vaikutuksesta ja yli tuhat ihmistä loukkaantui mm. särkyvistä ikkunoiden sirpaleita.

Vastausta kysymykseen on hieman vaikea antaa, sillä kaikki mahdolliset toimenpiteet vaativat aikaa toteuttamiseen. Usein aikaa ei kuitenkaan ole käytettävissä kovin paljoa, sillä nykyisin uudet asteroidit löydetään yhä useammin vain hyvin lyhyen ajan varoitusajalla ennen lähiohitusta. Esimerkiksi heinäkuussa 2019 havaittiin 130 metrinen asteroidi 2019 OK alle viikkoa ennen, kun se ohitti maapallon vain 72 400 km etäisyydeltä. Nykytekniikalla torjuntaan vaaditaan aikaa yleensä kymmeniä vuosia, joskus vielä pitempään. Kaiken lisäksi ensimmäistäkään testiä käytettävien torjuntatoimien toimivuudesta ei ole tehty, joten toistaiseksi olemme vain hyvän onnen varassa.

 

Huomautukset

[1] Ohitusetäisyydeksi JPL:n Small-Body Database Browser antaa 6,22×10^-5 au eli noin 9 305 km maapallon keskipisteestä, joka vastaa noin 2 945 km korkeutta. 

Huomaa, että mainitun sivuston ratapiirroksia tekevä ohjelma laskee mm etäisyyksiä hyvin pienellä tarkkuudella. Samalta sivulta löytyy taulukkomuodossa tarkemmat luvut.

 

Supernovan SN1987A:n synnyttämä neutronitähti löytyi

Helmikuussa 1987 nähtiin Suuressa Magellanin pilvessä (LMC) supernova^[1]. Sen etäisyys on 167 644 valovuotta ja supernovan kirkkaus oli sen verran voimakas, että sitä voitiin havaita paljain silmin päivällä.

Yhdistelmäkuva radioaalloilla, näkyvän valon ja röntgensäteilyn aallonpituuksilla supernovajäänne SNR 1987A:sta. Kuva  (ALMA [ESO / NAOJ / NRAO], P. Cigan ja R. Indebetouw; NRAO / AUI / NSF, B. Saxton; NASA / ESA).

Supernovan syntyi jättiläistähden, Sandulek 69 202, ytimen luhistuessa^[2]. Tähden massa oli noin 20 kertainen verrattuna Aurinkoon. Suurin osa tästä tähden massasta sinkoutui avaruuteen muodostaen räjähdyspaikan ympärille nopeasti laajenevan kuoren (SNR), joka näkyy meille hienona helminauhana.

Supernovan kirkkauden laannuttua ja supernovajäänteen laajennuttua ja hieman himmennyttä, tutkijat odottivat näkevänsä sen mitä tähdestä oli jäljellä. Sandulekin massaisen tähden supernovan jäännösten joukosta pitäisi löytyä joko neutronitähti tai joissakin tapauksissa musta aukko. Mitään ei kuitenkaan näkynyt.

Viime marraskuussa (2019) Cardiffin yliopiston tutkija Phil Cigan tutkimusryhmineen ilmoitti havainneensa kirkkaan möykyn jäännösten ytimestä. Havainto tehtiin Atacama Large Millimeter / submillimeter Array Chilessä sijaitsevilla radioteleskoopeilla. Havainto sopi muuten melko hyvin siihen malliin, jota tutkijat soveltavat supernoviin. Kuitenkin osoittautui, että möykky oli aivan liian kuuma ollakseen pölypilven peittämä neutronitähti.

Meksikon kansallisen autonomisen yliopiston astrofyysikko Dany Pagein johtama tutkijaryhmä osoitti uudessa tutkimuksessaan, että möykky on todellakin neutronitähden ympärillä olevan pölypilvi. Sen kirkkaus on yhdenmukainen uusimpien mallien antamien tulosten mukainen hyvin nuorelle neutronitähdelle. Cardiffin tutkijaryhmä ei ollut ottanut huomioon, että pilveä lämmitti ⁴⁴Ti, jonka puoliintumisaika on 63 vuotta^[3].

Neutronitähden lämpötila on noin 5 miljoonaa Kelviniä, sen halkaisija on noin 25 km ja massa 1,38 × Auringon massa. Mielenkiintoisesti, neutronitähden nopeus on noin 700 km/s räjähdyskeskuksesta poispäin. Suuri nopeus ei sinällään ole yllätys, sillä supernovat harvoin räjähtävät täysin symmetrisesti. Epäsymmetrisessä räjähdyksessä jäljelle jäävä neutronitähti tai musta aukko saavat impulssin, joka kuljettaa niitä läpi avaruuden. Näiltäkin osin Sandulekin supernovan synnyttämä neutronitähti on hyvin tyypillinen.

Neutronitähti on siis hyvin nuori, vain hieman yli 33 vuotta. Tilastoissa se on nuorin, sillä nyt toisena oleva Cassiopeia A räjähti vuonna 1604. Supernovajäänne sijaitsee noin 11 000 valovuoden etäisyydellä Kassiopeian tähdistössä ja kokoa sillä on noin 10 valovuotta.

 

Huomautukset

[1] Supernovan tunnus on SN1987A.

[2] Supernovat, jotka syntyvät tähtien ytimen luhistuessa ovat tyypin II (kaksi) supernovia.

[3] Titaanin radioaktiivisista yhdestätoista isotoopista ⁴⁴Ti:n puoliutumisaika on pisin. Muiden isotooppien puoliintumisajat ovat vain joitakin tunteja tai jopa parisataa millisekuntia. Titaanilla on myös viisi vakaata isotooppia.