Jos aikaisemmat ennusteet Auringon aktiivisuudesta
pitäisivät paikkansa, niin aktiivisuus olisi saavuttamassa huippuaan
kevättalven aikana. Aurinko ei kuitenkaan taida tuntea näitä ennusteita ja
touhuilee aivan ominaan. Joulukuun toteutunut aktiivisuus auringonpilkkuluvulla
mitattuna oli 40,8. Ennusteen mukaan luvun olisi pitänyt kuitenkin olla liki
80. Ero on merkittävä ja tutkijat ovatkin ”huuli pyöreänä” havaintoja
tehdessään.
Auringonpilkkuluku ja sen vaihtelu kertovat Auringon aktiivisuudesta: mitä enemmän pilkkuja ja pilkkuryhmiä sen aktiivisempi Aurinko on. Kaaviossa vasemmalla on edellsien pilkkujakson 23 auringonpilkkuluvut ja oikealla punainen yhtäjaksoinen viiva esittää viimeisintä "virallista" ennustetta. Sininen viiva on tasoitettu auringonpilkkuluku. Kuva NASA/SWPC.
Erityisen omituiseksi tilanne muuttui tammikuun alussa.
Silloin Auringon molemmille pallonpuoliskoille syntyi pieniä, muutaman pilkun
ryhmiä ”kuin sieniä sateella”. Auringonpilkkuluku hyppäsi lyhyessä ajassa noin
180 – 190 ja pysytteli siinä noin viikon verran. Tämä on aivan normaalin vaihtelun
rajoissa vaikkakin ero joulukuuhun on ällistyttävä. Joulukuussa odotin jo
näkeväni aivan pilkuttoman vuorokauden, mutta sitä ei sentään tullut.
Toinenkin Auringon matalasta aktiivisuudesta kertovia ilmiötä
on havaittavissa. Ne ovat korona-aukot! Tavallisesti niitä esiintyy vain aktiivisuuden
minimeissä (napa-alueiden pysyviä korona-aukkoja lukuun ottamatta), mutta niitä
on edelleen havaittu vaikka aktiivisuuden pitäisi olla lähellä maksimiaan.
Auringon aktiivisuushuippu on lähes aina ollut ainakin
jossakin määrin kaksihuippuinen. Edellisen kerran vain yhden huipun maksimi
saavutettiin vuonna 1959, mutta sen jälkeen kaikki maksimit ovat olleet
kaksiosaisia. Jakson 23, joka oli edellinen maksimi, huippujen välinen ero oli
noin 1,5 vuotta. Huiput johtuivat pohjoisen ja eteläisen pallonpuoliskon aktiivisuusjaksojen
hienoisesta eriaikaisuudesta. Jakson 23 ensimmäinen maksimihuippu oli pohjoisen
ja jälkimmäinen eteläisen pallonpuoliskon aktiivisuudesta johtuva.
Vastaavaa kaksiosaisuutta on ollut nykyisen jakson
kehittymisessä havaittavissa. Pohjoisen pallonpuoliskolla esiintyi
huippumaksimi vuodenvaihteessa 2011–2012. Samaan aikaan eteläisen
pallonpuoliskon aktiivisuus oli aika tavalla vaatimatonta. Jos eteläisen
pallonpuoliskon aktiivisuushuippu esiintyy samalla tavalla kuin edellisessä
aktiivisuusmaksimissa noin 1,5 vuoden viiveellä, silloin se saavutettaisiin
tämän vuoden kesällä.
Auringon toiminta tunnetaan kuitenkin sen verran huonosti,
että mitään varmoja päätelmiä aktiivisuuden kehittymisestä ei voida tehdä. Sen
osoittaa jo nykyistenkin ennusteiden huomattavan huono tarkkuus. Niinpä
(ainakin omasta mielestäni) tulevalla kehityksellä on kaksi mahdollista ja toisistaan
poikkeavaa kehityssuuntaa. Ensimmäinen kehitys jatkuu siitä, mitä tammikuun
alun yhtäkkinen aktiivisuuden kasvu viittaa: eteläisen pallonpuoliskon
aktiivisuus voimistuisi merkittävästi aivan lähikuukausien aikana. Myös
pohjoinen pallonpuolisko voi aktivoitua joulukuun tasosta ainakin jonkin
verran. Jos näin tapahtuisi, silloin voisimme nauttia ensikesänä hyvin
runsaista auringonpilkuista ja ensisyksynä hienoista revontulinäytelmistä.
Toinen kehityssuunta olisi hieman masentavampi. Sen mukaan
tammikuun aktiivisuuspurske olisi vain lyhytaikainen ilmiö ja aktiivisuus
mataisi hiljaisena koko kevätkauden. Ero virallisten ennusteiden (so. Nasan ja
SIDS) ja todellisen aktiivisuuden välillä kasvaisi. Minimi saavutettaisiin
vuonna 2018–2019, sitä hitaasti lähestyen. Tämä tietäisi hyvin tylsää Aurinkoa,
josta puuttuisivat kaikki mielenkiintoa herättävät flare- ja CME-purkaukset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti