Kirjauutuus: Lähiasteroidit ja komeetat

Donald K. Yeomans

Lähiasteroidit ja komeetat

Suomentanut Markus Hotakainen

ISBN 978-952-5985-09-2

Nidottu  176 sivua

Ursa ry 2013

Uhka avaruudesta ei ole vain scifi-kirjojen ja elokuvien suosittu aihe, vaan myös todellinen ihmiskuntaa uhkaava vaara, joka toteutuessaan voi saada aikaan ihmiskunnan globaalisen tuhon. Aiheesta on kirjoitettu tuhansia kirjoja, mutta niistä hyvin vähän on levinnyt suomalaisten lukijoiden saataville. Ursan julkaisema ”Lähiasteroidit ja komeetat” -kirja on siis onnistunut täyttämään yhden markkinarakosen.

Kirjan kirjoittaja Donald K. Yeomans on tunnettu Nasan JPL:n tutkija, jonka päävastuualueena on ollut Nasan lähiavaruuden kappaleita etsivän ja tutkivan toimiston johtaminen. Tässä hän on tullut hyvinkin tunnetuksi myös Yhdysvaltojen ulkopuolella.

Lähiasteroidit ja komeetat -kirja ei ole kovinkaan paksu mutta se sisältää kuitenkin kaiken sen oleellisen tiedon, joka liittyy tavalla tai toisella maapallon lähiavaruuteen päätyviin kappaleisiin. Vain puolentoista sataa sivua haravaan painettua tekstiä ei todellakaan ole paljoa näinkin vakavasta aiheesta. Toisaalta se myös kuvastaa sitä, kuinka vähän loppujen lopuksi tiedämme todella ihmiskunnan kannalta merkittävästä uhkatekijästä. Supertulivuoristakin tiedämme enemmän.

Kirja on kirjoittajaltaan lähtönsä jälkeen kokenut paljon. Yhdysvaltalaiseen tapaan sen on ensiksi käsitellyt tiedekirjallisuuteen perehtynyt kustannustoimittaja. Uskallan väittää, että kustannustoimittajan kädenjälki näkyy niin kirjan sisällössä kuin aiheiden käsittelytavassa, niin periamerikkalaista se on. Teksti on puhtaaksiviljeltyä populaarista diipadaappaa, jollaista kustannustoimittajat uskovat yhdysvaltalaisten lukevan. Toisin sanoen, kirjasta puuttuu lähes täydelleen sellainen aineisto, joka mahdollistaisi lukijoiden omien aivojen rasittamisen tai aiheen pohdiskelun. Toivottavasti suomalaiset lukijat pysähtyvät sentään miettimään aihetta perinpohjaisemmin, sillä teema on kyllä sen arvoinen.

Maapallon radan tuntumassa on tämän hetkisten tietojen mukaan noin 500 000 kappaletta, jotka saattavat jonakin päivänä päätyä maapalloon törmäävälle radalle. Yli kilometrin kokoisista kappaleista Nasan tutkimuksissa on löytynyt yli 90 % ja niiden kokonaismääräksi arvioidaan pyörein luvuin tuhat asteroidia. Muutaman vuoden kuluessa nämä kaikki tunnetaan.

Valitettavasti globaalia tuhoa törmäyksillään aikaansaavien kappeleiden lisäksi maapallon läheisyydessä on merkittävästi paljon suurempi joukkoa pieniä, yli 140 metrin kokoisia kappaleita, jotka voivat saada merkittävää alueellista tai jopa mantereen laajuista tuhoa aikaan. Nasan ja muiden instanssien tutkimukset näiden osalta ovat vasta alussa ja asteroidien kokonaismäärästäkin on vain karkeita arvioita.

Törmäyksen aiheuttaman tuhon laajuus ja laatu vaihtelee tietysti törmäävän kappaleen koon ja kokonaisenergian mukaan, mutta myös törmäyspaikalla on merkitystä. Pienehkö kappale maanpinnalle harvaanasutulle seudulle ei kovinkaan merkittävää tuhoa saa aikaa. Sama kappale mereen törmätessään saa jo enemmän tuhoa aikaan aiheuttamallaan tsunamilla, ja tiheään asutulla seudulla kokonainen kaupunki tai kaupunkeja miljoonine asukkaineen voi tuhoutua. Tuhovaikutuksen ääripäässä onkin sitten täydellinen ilmastonmuutos, jonka seurauksena maapallon biosfääri kokee jälleen merkittävän muutoksen ja samalla kuvasta poistuu yksi maapallolle muutoinkin vaarallinen eläinlaji.

”Dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon, koska niillä ei ollut avaruusohjelmaa” on kirjan ensimmäisen luvun motto, jonka Yeomans on lainannut Larry Niveniltä, ja hän puolestaan on yhdysvaltalainen tieteiskirjailija ja mm. best selleriksi muodostuneen Rengasmaailma-nimisen kirjan (alkuteos Ringworld julkaistiin vuonna 1970) kirjoittaja.

Ajatuksessa on vinha perä, vaikka se koomiselta tuntuukin. Jos ihmiskunta ei ylläpitäisi lähiavaruuden kappaleita etsiviä tutkimusohjelmia, meille voisi käydä kuten dinosauruksille – sukupuutto näyttäisi olevan ainoa lopullinen kohtalo. Mutta onneksemme emme ole dinosauruksia ja meillä on tutkimusohjelma ja jonkinlaisia valmiuksia myös estää uhkaava tuho.

Estokeinoja on monenlaisia ja ne kaikki on esitelty aikaisemmin julkaistuissa uutisissa ja tutkimuksissa. Yeomans kokoaa tiiviin yhteenvedon näistä menetelmistä.

Ensimmäisen tarkastelun kohteena on erilaisten ydinräjähteiden käyttö ja siihen liittyvät ongelmat. Jos mitään muuta ei olisi tehtävissä, niin voisiko ydinräjäytys tai sarja niitä estä isohkoa kappaletta törmäämästä maapalloon?  Vai olisiko tuho entistä laajempi pienempien kappaleiden levitessä kuin hauliryöppy sorsastuksessa?

Toinen mahdollisuus olisi hienovaraisemmat asteroidin radan muutosyritykset. Näitä menetelmiä voisivat olla gravitaatio-hinaus tai Yarkovskyn voiman hyväksikäyttö maalaamalla asteroidin puolikas valkoisella väriaineella. Nämä menetelmät voisivat onnistua jos käytettävissä on riittävästi aikaa. Mutta niitäkään ei vielä ole koskaan testattu!

Alkuteos on julkaistu vuonna 2011. Näin ollen siinä ei ole voitu käsitellä tämän vuoden helmikuussa sattunutta Tseljabinskin asteroidin törmäämistä ilmakehään ja asteroidin täydellistä hajoamista pieniksi kappaleiksi. Suomentaja Markus Hotakainen olisi voinut kuitenkin pyytää^[1] Yeomanssia täydentämään kirjaansa tästä tapahtumasta kertovan luvun. Nyt, noin puolivuotta tapahtuman jälkeen, kirja tuntuu jotenkin vajaalta ilman sitä.

Kirja ”Lähiasteroidit ja komeetat” ei tuo aihepiiriä seuranneelle mitään uutta. Lisäksi amerikkalaisen kustannustoimittajan tasoittava kädenjälki tekee kirjasta paikka paikoin jopa tylsän. Näistä huolimatta toivon ja uskon kirjan antavan suomalaislukijoille merkittävästi lisää työkaluja omakohtaiseen pohdiskeluun näinkin merkittävässä aihepiirissä. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille alan harrastajille.

Huomautus

[1] Ehkä hän on pyytänytkin, en vain voi tietää siitä, sillä mitään mainintaa asiasta kirjassa ei ole.