keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Tähtiharrastajan kaukoputki: Linssikaukoputket

Linssikaukoputki on hyvin monikäyttöinen,
se soveltuu niin visuaaliseen havainnointiin
ja valokuvaamiseen. Kuva Kari A. Kuure.
Aloittelevat tähtiharrastaja valitessaan ensimmäistä kaukoputkeaan, usein törmää siihen, että tarjolla on jos vaikka millaista laitetta. On linssi-, peili- ja katadioptrista kaukoputkea ja kaikista ryhmistä löytyy malleja, jotka ovat sopivia juuri aloitteleville tai ensimmäistä kaukoputkea hankkivalle. Eipä ole ihme jos siinä pää menee pyörälle. Tässä artikkelisarjassa käsittelen tärkeimmät ja myydyimmät kaukoputkityypit, niiden ominaisuudet ja arvioin myös niiden soveltuvuuden aloitteleville tähtiharrastajille. Ensimmäisen käsittelyvuorossa on linssikaukoputket.

Perinteisin kaukoputkityyppi on tietysti linssikaukoputki. Sen ensimmäiset versiot näkivät päivänvalon joskus 1600-luvun alkuvuosina. Useat silmälasien tekijät väittivät keksineensä kaukoputken, muta esimerkiksi Hollannissa ei patenttia kaukoputkelle myönnetty, koska se ei ollut mikään uutuus. Ehkä tunnetuin kaukoputken valmistaja ja samalla ensimmäiset tähtitaivaan havaintosarjat teki Galileo Galilei, alkaen vuosina 1609–1610 ja jatkaen työtään kuolemaansa asti. Hän havainnoi Kuuta, Aurinkoa, Jupiteria ja Saturnusta ja monia muita kohteita.
Galilein käyttämä kaukoputkityyppi oli linssikaukoputki. Linssikaukoputkia käytetään edelleen niiden erinomaisiksi osoittautuneiden ominaisuuksiensa vuoksi. Luonnollisesti Galilein ajoista linssikaukoputkea on kehitetty monin eri tavoin, ja voi vain kuvitella, mitä kaikkea Galilei olisikaan pystynyt tekemään nykyaikaisella linssikaukoputkella.
Yksinkertainen linssi muodostaa
kuvan polttopisteen etäisyydelle.
Piirros Kari A. Kuure.
Nykyaikaisen linssikaukoputken rakenne on edelleen alkuperäisen idean mukainen; sen valoa keräävänä elementtinä on kaukoputken etupäähän asennettu objektiivi ja kuvaa katsotaan kaukoputken peräpäässä olevalla okulaarilla. Tässä ja myöhemmissä artikkeleissa kaukoputken etupää on se, josta valo tulee kaukoputkeen. Peräpää on luonnollisesti se osa kaukoputkea johon sijoitetaan okulaari kuvan katselua varten. Poikkeuksen tästä tekee Newton-mallinen peilikaukoputki, jossa myös okulaari sijoitetaan kaukoputken etupäähän.
Galilein käyttämä objektiivi oli yksilinssinen, pitkäpolttovälinen silmälasin linssi. Tällainen linssi muodostaa todellisen kuvan polttovälin etäisyydelle linssin taakse. Polttoväli ja objektiivin halkaisija ilmoitetaan yleensä millimetreinä, vaikka sen rinnalla käytetään vielä edelleenkin tuumia.
Kromaattinen aberraatio on
yksinkertaisen linssin kuvaa huonontava
ominaisuus. Piirros Kari A. Kuure.
Yksinkertaisen linssin huono ominaisuus on sen aiheuttama kromaattinen aberraatio, siis värivirhe. Tämä johtuu eri aallonpituuksien taittumisesta eri etäisyydellä oleviin polttopisteisiin. Kun tällaisella kaukoputkella katselee vaikkapa tähtiä, niin niitä ympäröi usein punainen rengas ja kuva on hyvin pehmeä. Oikeaa terävyyttä on mahdoton saavuttaa, sillä sellaista ei ole. Tämä sama ongelma vaivasi Galilein kaukoputkia. Valitettavasti tämä tyyppisiä teknisiä ratkaisuja käytetään edelleen tavarataloissa myytävissä halvoissa ja lähinnä leluiksi luokiteltavissa kaukoputkissa. Niiden objektiivit ovat yksilinssisiä ja pahimmassa tapauksissa linssien materiaali on ikkunalasia tai muovia.
Akromaattinen linssi parantaa kuvan
laatua. Piirros Kari A. Kuure.
Nykyaikaisissa objektiiveissa värivirhe(kromaattinen aberraatio) on saatu vähäisemmäksi akromaattisilla objektiiveilla. Ne muodostuvat kahdesta eri lasilaadusta olevasta linssistä, joista ensimmäinen on positiivinen ja toinen negatiivinen linssi. Tällainen järjestely tuottaa kuvan kahdella aallonpituudella samaan polttopisteeseen. Nämä aallonpituudet ovat punainen tai oranssi ja sinivihreä tai sininen. Akromaatti tuottaa kuvan, jonka värivirhe on lähes huomaamaton ja suurimmillaan se on vihreällä aallonpituusalueella. Akromaattiset objektiivit ovat edelleen yleisessä käytössä niin kaukoputkissa kuin kiikareissa.
Apokromaattinen objektiivi
tuottaa parhaimman kuvan.
Piirros Kari A. Kuure.
Viime vuosikymmeninä linssitöä on kehitetty edelleen ja aikaisempaan parempaan kuvalaatuun ja värikorjaukseen on päästy käyttämällä apokromaattista objektiivia. Siinä objektiivin muodostaa kolme linssiä: positiivinen, negatiivinen ja positiivinen linssi. Lisäksi lasilaadut on valittu siten, että värivirheen korjaus on mahdollisimman hyvä. Apokromaattinen linssistö tuottaa kuvan, jossa kuva on samassa polttopisteessä kolmella aallonpituusalueella: punaisella, vireällä ja sinisellä aallonpituudella. Korjattujen aallonpituuksien väliin jäävillä aallonpituusalueilla ero polttopisteen ja aallonpituuden kuvan etäisyyden välillä on edellisiä linssimalleja huomattavasti pienempi. Näin ollen opokromaattinen objektiivi tuottaa lähes värivirheettömän kuvan.
Apokromaattinen objektiivi luo kuvan kolmella aallonpituudella,
akromaatti kahdella ja yksinkertainen linssi vain yhdellä.
Piirros Kari A. Kuure.
Objektiivin apokromaattisuutta on pyritty edelleen parantamaan valitsemalla ainakin yhden linssin lasilaaduksi ns. Extra low disperion -lasia, lyhyemmin ED. Valitettavasti lasilaatu on erittäin kallista, joten jos apokromaattisessa linssiyhdistelmässä sitä on käytetty, itse kaukoputken myyntihinta on vähintään kaksin tai kolminkertainen tavalliseen akromaattiseen kaukoputkeen verrattuna. Korkeasta hinnasta huolimatta tällaiset kaukoputkityypit ovat yleistyneet tähtiharrastajien keskuudessa.
Linssikaukoputkissa, aivan samoin kuin lähes kaikissa muissakin kaukoputkityypeissä, kuva taso ei ole suora vaan osa pallopintaa. Kuvatason kaarevuussäde on sitä pienempi mitä lyhyempi polttovälinen kaukoputki on. Tämä ei ole niinkään suuri ongelma visuaalisessa havainnoinnissa, mutta valokuvauksessa se on. Kaareva kuvataso kun näkyy kaukoputkella otetuissa kuvissa kuvan reuna-alueen tähtien epäterävyytenä ja erittäin valovoimaisissa kaukoputkissa jopa tähtien venymisenä, komana.
Pallopintaista kuvatasoa ja samalla komaa korjaamaan on tehty yleensä vielä erillinen kuvan tasoittaja. Usein kaukoputkikauppias tarjoaakin kaukoputkityypille ja polttovälille sopivaa korjauslinssiä suhteellisen edullisesti. Jos tarkoituksena on valokuvata kaukoputken läpi, niin kuvakentän tasoituslinssi on syytä hankkia. Aivan uusimmassa kaukoputkissa kuvakenttä voi olla jo valmiiksi tasoitettu kaukoputkeen rakenteellisena osana sisältyvällä linssillä.
Vääräväri ilmiö näkyy tässä kuvassa
sinisenä halona Kuun kiekon reunoissa.
Kuva Kari A. Kuure.
Akromaattisissa linsseissä, joiden osalinssit on erotettu toisistaan pienellä ilmavälillä, esiintyy myös vääräväri-ilmiö. Tavallisessa maakaukoputkessa ilmiö tuskin tulee häiritseväksi, mutta tähtikaukoputkessa on monia tilanteita, joissa se voi olla. Ilmiö näkyy voimakaskontrastisissa kuvissa tumman osan päällä sinisenä halona. Jälleen, visuaalisessa havainnoinnissa siitä ei ole haittaa, mutta valokuvattaessa se voi olla todella kiusallinen.
Vääräväri-ilmiötä on korjattu imeyttämällä valmistus vaiheessa linssien väliin ohut öljykalvo. Se ainakin vähentää vääräväri-ilmiötä ja poistaakin sen kokonaan, jos kaukoputki ei ole kovin valovoimainen.
Kokonaisuutena nykyaikainen linssikaukoputki on erittäin hyvä, jopa erinomainen valinta silloin, kun havaintokohteina ovat planeetat, Kuu tai auringonpilkut. Linssikaukoputken muodostama kuva on suurikontrastinen, planeettojen pinnan yksityiskohdat toistuvat selkeinä ja kaukoputki on yleensä helppokäyttöinen.  Lyhytpolttoväliset (300–600 mm) ED ja APO-putket ovat erinomaisia tähtivalokuvauksessa, jos kuvauskohteena ovat sumut. Ne ovat usein suurikokoisia ja vaativat normaalia laajemman kuvakentän.
Linssikaukoputken vaatimat huoltotoimenpiteet huolellisen käsittelyn lisäksi ovat hyvin vähäisiä. Ainoastaan objektiivin ulkopinnan varovainen puhdistaminen on tarpeen silloin tällöin. Luonnollisesti kaukoputken mukana tulleet suojakannet ja -tulpat pitää säilyttää ja pitää paikoillaan varastoinnin aikana.
Jos kaukoputki on massiivinen, niin silloin se on syytä jäähdyttää ulkolämpötilaan ennen varsinaisten havaintojen tai valokuvaamisen alkua. Putkivirtaukset ovat kuitenkin pieniä, joten jäähtyminen on suhteellisen lyhytkestoista. 
Jos kaukoputken varsinainen putkiosa on tehty metallista, usein alumiinista, silloin valokuvaamisen aikana on syytä tarkistaa kuvan terävyys kuvasarjojen välissä. Metallin jäähtyessä, se supistuu ja tarkennuspiste siirtyy kuvapinnan taakse, aluksi nopeammin ja myöhemmin hitaammin. Noin parin tunnin kuluttua kaukoputken lämpötila on saavuttanut ulkoilman lämpötilan ja niin putkivirtaukset kuin metallin supistumisen aiheuttama kuvatason siirtyminen ovat päättyneet.

 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti