Auringon aktiivisuuden vaihtelu näkyy auringonpilkkujen ja muiden Aurngossa tapahtuvien ilmiöiden määrissä. Kuva Kari A. Kuure. |
Viimepäivien uutisoinnissa on viitattu Pieneen jääkauteen ja
Maunderin minimiin, jolloin Auringon toiminta pysytteli minimissään puolisen
sataa vuotta. Samaan aikaan ainakin Euroopassa koettiin epätavallisen kylmä
kausi nälänhätineen. Katastrofi- ja kauhuskenaario-journalistit ja lehdet
pyrkivät tietysti maksimoimaan lehtiensä myynnin jos vain vähänkin, edes
epäsuoria viitteitä tulevista huonoista ajoista on näköpiirissä niistä
kertovilla jutuillaan. Toistaiseksi mitään sellaista ei ole näkyvissä ainakaan
tutkimuksen valossa asiaa tarkasteltuna.
Maunderin minimi
Maunderin minimillä ymmärretään vuosien 1645 ja 1715 välistä
ajanjaksoa, jolloin Auringon aktiivisuus oli minimissään ja auringonpilkkuja ei
juuri esiintynyt. Luonnollisesti aurinkohavaintoja 1600-luvun loppupuolella
teki vain muutama ihminen, mutta heidän jälkeensä jättämät muistiinpanot
kertovat aika erikoisesta ajanjaksosta. Auringon aktiivisuus vaihtelee ja se näkyy hiili-14 pitoisuuksissa orgaanisen materiaalin kerrostumissa. Kuva Wikimedia Commons. |
Onneksi meidän ei tarvitse perustaa tietojamme vain näihin
säilyneisiin muistiinpanoihin vaan pystymme rekonstruoimaan Auringon
aktiivisuuden vaihtelut suhteellisen tarkasti hiili-14 (14C) ja
beryllium-10 (10Be)määrityksiin. Molemmat aineet syntyvät
ilmakehässä lähinnä kosmisen säteilyn vaikutuksesta: hiili-14 syntyy typestä ja
beryllium-10 kosmisen säteilyn törmäyksissä niin ilmakehässä kuin
tähtienvälisessä avaruudessa.
Beryllium-10 määrä jäätiköiltä tehdyissä kairauksissa osoittaa Auringon aktiivisuuden vaihtelevan. Kuva Wikimedia Commons. |
Maunderin minimi ei ole ainoa Auringon aktiivisuuden minimi,
vaan vastaavia on esiintynyt suhteellisen säännöllisesti 200–250 vuoden
välein. Historiasta tunnetaan ainakin
Homeerinen minimi (vuosina 950–800 eaa.), Oortin minimi (v. 1040–1080), Wolfin
minimi (v. 1280–1350), Spörerin minimi (v. 1450–1550), Maunderin minimi (v.
1645–1715) ja Daltonin minimi (v. 1790–1820). Minimit eivät yleensä kuitenkaan
tarkoita Auringon aktiivisuuden vähenemistä niin pitkään ja syvään vaiheeseen
kuin mitä Maunderin minimissä tapahtui. Minikausienkin aikana jonkinlaista
aktiivisuutta on ollut havaittavissa ja auringonpilkkuja on esiintynyt jonkin
verran.
Daltonin minimin jälkeen Auringon aktiivisuus on ollut
voimakasta koko 1900-luvun. Huippu saavutettiin vuonna 1958 aktiivisuusmaksimin
aikaan. Edellisen kerran vastaavaa aktiivisuutta esiintyi noin 8 000 vuotta
sitten. Näin ollen nykyinen aktiivisuuden hiipuminen, jos se nyt jatkuu
seuraavien aktiivisuusjaksojen aikana, voidaan nähdä paluuna normaaliin
olotilaan, jossa Aurinko tuottaa energiaa hyvin tasaisesti.
Pieni jääkausi
Pieneksi jääkaudeksi nimitetään vuosina 1450–1850 Pohjois-
ja Keski-Euroopassa ollutta kylmää kautta. Tällöin lämpötilan arvioidaan olleen
2–3 °C viileämpää kuin nykyisin pitkäaikaiset keskiarvot. Ilmiö oli
suhteellisen paikallinen ja se ehkä liittyy samanaikaiseen maapallon
keskilämpötilan putoamiseen noin 0,6 asteella. Ajanjaksolla jäätiköt
kasvattivat kokoaan niin Norjassa kuin Alpeilla. Kylmintä oli 1690-luvulla,
jolloin koettiin useina vuosina täydellisiä viljakatoja ja ihmisiä kuoli nälkää
suurin joukoin.Pieneen jääkauteen johtanut lämpötilan aleneminen alkoi Keskiajan lämpökauden päättyessä joskus 1300-luvun viimeisen neljänneksen aikana. Suomessa Keskiajan lämpökauden huippu saavutettiin vuosina 980–1250, jolloin useat talvet Keski-Suomea myöten olivat lumettomia. Silloin maapallon keskilämpötila oli samaa luokkaa kuin nykyisin, saattoipa olla hieman korkeampikin.
Pienen jääkauden jälkeen viileää aikaa jatkui vielä 1850-luvun jälkeenkin ja esimerkiksi Suomessa koettiin Suuria nälkävuosia 1866–1868, joskin kehnot viljelyvuodet alkoivat jo vuosikymmen aikaisemmin.
Auringon aktiivisuus ja ilmasto
Auringon aktiivisuuden vaihtelu ja ilmaston muutokset
(vaikkakin paikallisina) on liitetty voimakkaasti yhteen. Tilanne siinä
suhteessa ei nykyisinkään ole muuttunut, sillä geomaantieteelliset olosuhteet
ovat täysin sama kuin muutama vuosisata sitten. Nykyisin varsinaisena ilmastoa
muuttavana tekijänä pidetään Pohjois-Atlantin oskillaation (NAO) [2]
pitkään jatkunutta negatiivista vaihetta, jolloin Siperiasta Eurooppaan on
päässyt purkautumaan erittäin kylmiä ilmamassoja. Mikä sitten on saanut NAO-indeksin kääntymään negatiiviseksi, sillä yleisesti se on lähes jatkuvasti positiivinen? Yleisesti hyväksyttyä selitystä ei ole, mutta usein (ja syystä) selitykseksi on tarjottu Auringon aktiivisuuden vaihtelua.
Aktiivisuuden vaihtelulla on useita erilaisia vaikutusmekanismeja,
alkaen matalalla olevan pilvisyyden vaihtelusta ja päätyen suurilmakehän
kiertojärjestelmissä tapahtuviin muutoksiin. Ilmaston herkkyys näihin
vaikutusmekanismeihin on kuitenkin täysin tuntematon. Tieteellisen
todisteketjun ja vaikutusmekanismin puutteen vuoksi emme kuitenkaan voi
varmasti todeta Auringon aktiivisuuden olevan ilmiön takana, vaikkakin
tilastolliset näytöt tällaisesta riippuvuudesta kertovatkin.
Huomautukset
[1] Aikaisemmin olen käsitellyt Auringon aktiivisuutta
artikkeleissa: Auringon magneettikenttä kääntyy (21.8.2013), Auringonaktiivisuusennuste aivan metsässä (3.3.20139) ja Auringon aktiivisuus notkahti
(24.1.2013).[2] Pohjois-Atlantin oskillaattiolla ymmärretään pysyvien matala- ja korkeapaineiden sijoittumista Pohjois-Atlantilla. NAOn positiivinen vaihe merkitsee pysyvää matalapainetta Islannissa ja sen eteläpuolella ja korkeapainetta Portugalin (Lissabonin) länsipuolisella merialueella. Tällöin suhteellisen leutoa ilmamassaa pääsee virtaamaan Atlantilta Pohjois-Eurooppaan pitäen ilmastolliset olosuhteet asutukselle sopivina.
Negatiivisen NAO-vaiheen aikana korkeapaine onkin Islannissa
ja matalat etelämpänä Atlantilla. Tällöin siperialainen kylmä ilmamassa pääsee
tunkeutumaan pitkälle Euroopan alueelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti